Roeder: Seven Games (tietokirja)

 

Oliver Roederin kirja Seven Games (2022) esittelee seitsemää maailman suosituinta peliä: tammi, backgammon, shakki, go, pokeri, Scrabble ja bridge. Kirjaa mainostetaan pelien historiana, mutta historia kuitataan pelikohtaisissa luvuissa todella lyhyesti. Eniten kirjassa käsitellään pelien "ratkaisemista" pakkomielteisesti tutkivia neroja, jotka lopulta nöyrtyvät nähdessään, miten koneälyt opettavat kunkin pelin huippuja pelaamaan vieläkin paremmin. Kirjan nimi pitäisikin oikeastaan olla "Seitsemän esimerkkiä peliteorian historiasta ja tulevaisuudesta".

Nykyinen nimi vastaa kuitenkin hyvin sitä, miten tavattoman mukavalukuinen henkilökohtaloihin keskittyessään teos on tiiviydessään, lehtijournalismia parhaimmillaan vaikka kirjaksi paketoituna.

Lisäksi Roederin kirja antoi minulle enemmän kiksejä scifistinä kuin sunnuntaipelaajana. Koneälyn tuomaa muutosta Roeder kuvailee innostuneen eläytyneesti. Parhaat, scifistiä lumoavat kuvaukset ihmisälyn ohittaneesta pelitavasta löytyvät shakin kohdalta. Roeder kuvailee, että AlphaZero ei pelannut kuin ihminen, muttei myöskään kuin tietokone, kylmällä taktiikalla ja syvällisellä laskelmoinnilla, vaan kuin vieraan humanoidilajin edustaja.

Tieteisfantasialta kuulostaa tämä Roederin siteeraus kirjailija-pelaaja Tim Krabbélta:

"It’s a sort of chess that has nothing to do with chess, a chess that we could never have imagined without computers. The moves are awesome, almost scary, because you know they are the truth, God’s algorithm—it’s like being revealed the Meaning of Life, but you don’t understand a word." 

Pelien koneoppimisesta ja peliteorian sovelluksista kirja antoi laveamman ja varhaisvaiheisiinkin paneutuvamman kuvauksen kuin mitä olen yksittäisistä lehtijutuista koskaan tajunnut. Ja tunnustan, että ensimmäistä kertaa tajusin tammen olevan oikeasti kompleksinen peli eikä lasten ja vanhusten ajanviete.

 

Lauta- ja korttipelien pelillisyydestä, niiden ainutlaatuisesta lumovoimasta ja kasvavasta suosiosta, ei kylläkään saa tämän kirjan sivuilta käsitystä, vaikka teoksen alaotsikko ”A Human History” viittaa juurikin pelaajien luoviin käyttötapoihin peleille. Filosofeilta on siteerattu joitakin aforismin tapaisia määritelmiä peleille, niistä parhaana tämä: “Every time you play a game, you’re choosing to do something that is more difficult than it has to be.” (Gwen Bradford)

Mutta yhdenkään kirjassa käsitellyn pelin osalta ei noussut innostusta syventyä siihen enemmän, paitsi ehkä Scrabbleen. Sen ensimmäisestä huiput jo 1980-luvulla päihittäneestä ohjelmasta (Maven) sai sentään vinkin, jota pelin harrastajien oli vaikea hyväksyä aikanaan: että Scrabblessa voittava strategia on pelata pieniä sanoja jotta voi kirjaintiiliä kierrättäen kalastella pisterikkaita kirjaimia isoihin pistesaaliisiin.

Intensiivisimmät kuvaukset varsinaisesta pelaamisesta löytyvät Scrabblesta ja pokeripöydästä. Roeder pärjää kohtuullisesti kansallisessa Scrabble-turnauksessa ja surkeasti pokerin WSOP-turnauksessa Vegasissa. Vain pokerin kohdalla Roeder löytää ihmispelaajista samanlaista ihmeen tuntua kuin koneälyjen pelitavoista. Kuten hän siteeraa erästä pokeritutkijaa: "But there’s something almost supernatural about Doyle [Brunson] that allows him to understand that this is a play that’s going to work.”

Modernit lautapelit jäävät kirjassa valitettavasti pelkille maininnoille eikä Roeder vastaa siihen kirjansa rajauksen herättämään isoimpaan kysymykseen, miksi juuri nämä seitsemän peliä (kuin seitsemän ludolympian jumaluutta...) hallitsevat maailmaa, ja mitkä voisivat olla seuraavia tai vaihtoehtoisia ihmismielet piinaavia superpelejä. 

Sen verran Roeder sivuaa tulevaisuutta, että toteaa bridgen olevan viimeinen peli jossa konely ei pärjää ihmiselle – ja koska peli on aivan liian inhimillinen luonteeltaan, sen suosio ihmispelaajillakin on taantumassa.

Loppuluku on kirjan ainoa teoreettisesti kiinnostava osuus juuri siksi, että siellä otetaan kantaa nopeasti kehittyvän tekoälyn merkitykseen käyttäen esimerkkinä pelaamista. Roeder toteaa mielipiteenään, että uutisissa hehkutetut esimerkit huippupelaajat päihittävistä koneälyistä antavat väärän käsityksen tekoälyn todellisista mahdollisuuksista.

Kiinnostavintahan historiikeissa ovat kuitenkin pienet inhimilliset detaljit ja niitä tästä kirjasta löytyy kiitettävästi. Suomikin tekee detaljipitoisen, epäsuoran esittäytymisen kirjan sivuilla, kun Roeder haastattelee pokeriälyn suomalaistaustaista tutkijaa Tuomas Sandholmia... Ja bridgen isoisästä, H.S. Vanderbiltistä kerrotaan, että hän teki viimeiset sääntöparantelunsa seilatessaan mukavuusmatkustajana SS Finlandilla vuonna 1925... Siinäpä laivassa olisi oman kirjansa aihe.