Sissi Enestam: Simulaatioteoria (tietokirja)

 

 Sissi Enestam: Simulaatioteoria 
– Mitä jos todellisuus ei ole sitä mitä luulemme?
291 s.
Tammi 2025

 

Vuoden ylivoimaisesti paras scifi-kirja on jälleen tietokirja, Sissi Enestamin huikeita ajatusleikkejä avaava Simulaatioteoria. Kustantaja on antanut kirjalle luokitukseksi tietoteorian (16.1), mutta paremmin se löytäisi oikean yleisönsä fysiikan hyllystä (53.1) ja vieläkin varmemmin säihkymässä scifi-hyllyn nurkalta. 

Kirjan leikkisä kansiasu johtaa sekin harhaan. Kyseessä ei ole teineille tehty viihteellinen tietokirja. Aikuinenkin lukija alkaa kaivata vertaisryhmää simulaatioteorian seurauksista keskustelemiseen – juuri siksi, että kirja on niin selkeän yleistajuinen ja järkeenkäypä, mutta mullistaa monet todellisuuden perustana pidetyt käsitykset. Mukaan lukien sen, että oikeastaan simulaatioteoria onkin simulaatiohypoteesi, vaikka aihetta popularisoidessa tavataan puhua teoriasta.

Tieteen peruskäsitteidenkin selittäjänä astrofyysikko Enestam on erinomaisen selkeä ja havainnollistava ottaen kantaa liian helpolta vaikuttaviin analogioihin, kuten simulaatiomaailman vertaamista tietokonepeleihin, etenkin niihin ilmeisimpiin eli Sims-peleihin (2000–). Teoksen lopussa on lista simulaatiohypoteesille perustuvista fiktioista, tosin kovin vähän niitä on löydetty aiheen trendikkyyteen nähden, vain kuusi kirjaa ja kymmenen elokuvaa.

Jotta todellisuutemme perustumista simulaatiolle, eräänlaiselle kosmiselle tietokonepelille, voitaisiin käsitellä teoriana, meillä pitäisi olla jotain tieteellisiä keinoja testata teoriaa, toteaa Enestam. Oikeastaan kyse ei ole edes hypoteesista, sillä hypoteesikin pitäisi olla sellainen, että se sentään voidaan todistaa vääräksi. Enestam kuitenkin huomauttaa, ettei hypoteesin nimittäminen teoriaksi ole pelkkä trendioikku: fysiikan ns. säieteoria ei ole sekään teoria, vaan matemaattinen malli. Vakiintuneita nimityksiä on silti johdonmukaista käyttää tiedettä kansanomaistaessa.

Ensimmäiset yhdeksänkymmentä sivua kirjasta ovat tiivistelmä filosofian tietoteoriaa eli koottuja selityksiä sille, mitä ja miten voimme saada tietoa todellisuudesta ja mitä ihmiselle ominainen tietoisuus oikeastaan tarkoittaa. Ne tuntuvat kohtuuttoman jaarittelevilta teoksen kirkkaasti säteileviin osiin verrattuna. Simulaatiohypoteesin teoreettiset syntyvaiheet ja muuttuminen trendiksi (2003) kerrotaan sivulla 27, mutta menee kohtuuttoman pitkään ennen kuin päästään kovaan ytimeen, hypoteesin argumentointiin puolesta ja vastaan.

Toistaiseksi simulaatiomaailman testaamiseen on tarjolla vain ajatusleikkejä ja oletuksia, esimerkiksi kyseenalainen tavoite todistaa, että luonnonvakio ei olisikaan kaikkialla vakio. Ajatusleikkien perustana on muutamia nykyisenkin tieteen haastavia outoja ilmiöitä, etenkin kvanttifysiikan alueelta.

Tunnetuin oudon ilmiön havainnollistus on klassinen kaksoisrakokoe, jolla kiusataan koululaisia myöntämään, että valo on sekä aalto että hiukkanen. Mutta Enestam jatkaa pidemmälle perinteisistä kvanttikenttäselityksistä. Hän referoi Carlo Rovellin tulkintaa, jonka mukaan tutkittavan ja tutkivan järjestelmän välinen vuorovaikutus tuottaa todellisuudelle sen ominaisuudet, joita pidämme luonnollisina. Simulaation ohjelmointi siis renderöisi meille ”todelliseksi” vain sen osan simulaatiota, mitä kulloinkin havaitsemme, mikä vähentää simulaatiossa tarvittavan datan määrää ja antaa vaikutelman vapaasta tahdosta.

Aalto-hiukkasdualismi on vain yksi tusinasta selityksestä, joita Enestam avaa perusteellisesti kirjansa siinä luvussa, joka on omistettu argumenteille simulaatiohypoteesin puolesta. Näistä selityksistä monet ovat scifi-harrastajalle tuttuja, vaan eipä ole suomeksi muuta teosta, jossa moiset argumentit käytäisiin lävitse vertaillen niiden vahvuuksia.

Scifi-harrastajaa suosittelen hyppäämään suoraan syvään päähän kirjaa eli neljännen luvun argumentteihin simulaatiohypoteesia vastaan. Nämä selitykset ovat vieläkin villimmin todellisuuskuvaa mullistavia kuin puoltavat argumentit.  Tämä johtuu siitä, että luotettavia todisteita maailmastamme simulaationa voi kerätä vain puolesta, ei sitä vastaan. Ajatusleikkejä simulaatiomaailmaa vastaankin voidaan silti kehitellä sen pohjalta, mitä tiedämme meille itsellemme mahdollisista tavoista toteuttaa simulaatioita, kuten Enestam osoittaa. Useimmat näistä ajatusleikeistä pohjautuvat siihen, että elämme tulevaisuuden ihmisten ohjelmoimassa simulaatiossa, jota Enestam kutsuu esivanhempisimulaatioksi. Tällaisen simulaation haasteeksi, nykytietämyksellä esteeksi, tulevat maailmankaikkeudesta löytyvien resurssien ja energian rajallisuus.

Scifistille jännittävimpiä ovat tietysti ajatusleikit simulaation tarkoituksesta sekä pohdinnat ihmiskunnan ja ihmistietoisuuden ainutlaatuisuudesta. Miksi esimerkiksi aika ja kausaalisuus toimisivat simulaation luoneessa ”oikeassa” todellisuudessa samoin kuin meillä simulaation sisällä? Argumentiksi simulaatiota vastaan riittää sekin, toteaa Enestem, ettei ole järkevää tapaa selittää kaiken ihmismaailmaan kuuluvan kärsimyksen tarpeellisuutta, eipä myöskään kaiken tylsämielisen televisioviihteen merkitystä simulaatiokaikkeudelle.

Jotkut kirjan luvuista toimisivat irrallaankin esseenovelleina, joilla Sissi Enestam pärjäisi Ken Liun ja Greg Eganin kaltaisten kirjailijoiden sarjassa. 

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2025.