Luettua ja kuunneltua kirjallisuutta (joulu-tammikuu)

 

Milloin olen viimeksi lukenut todella hyvän spefi-kirjan? Tietokirjat erottuvat edukseen genrenkin puolesta, Simulaatioteoria ja A City on Mars, mutta viime vuoden kaunospefi ei jättänyt taaskaan positiivisia muistijälkiä, jos muutenkaan mitään jälkiä.

 

Isosti odotettu teos viime vuodelta, Ken Liun ensimmäinen scifi-romaani All That We See Or Seem (2025), oli myös viime vuoden isoin genrepettymys, aivan kammottavan löysää YA-juonittelua digitarkkailun ja some-manian takahuoneissa. Kirjan toimintakohtaukset ovat niin hätäisiä ja hölmöjä, että niiden varassa voisi perustaa genren oman Razzie-palkinnon. Scifististen mediakeksintöjen osuus kirjassa on kyllä erittäin kekseliästä ja asiantuntemukselle perustuvaa kuvitelmaa parhaimmillaan, ihan katu-uskottavaa kyberpunkkia, mutta henkilöhahmot ja juoni ovat niin puisevat, että kirja on lähes lukukelvoton; hulluinta on se, että kirjan pitäisi aloittaa uusi sarja päähenkilönsä varassa. Eipä ole tämän jälkeen tarvetta lukea Liun fantasiateoksia... Yli vuosikymmenen Liu on edustanut lupaavinta mitä scifi-novellistiikassa on nähty, mutta seuraavaan, jo 2026 ilmestyvään kokoelmaan on nyt kiinnostus pakkasen puolella.

Viikko sitten kävin ainoalla varsinaisella joululomalla eli päiväristeilyllä Tukholmaan. Tällaisella matkalla läppärillä voi avata vanhoja tekstitiedostoja pitkään pysähtyneistä kirjaprojekteista ja saada edes hieman niitäkin eteenpäin. Mutta matkalukeminen osoittautui onnekkaaksi valinnaksi sekin, Hal LaCroix'n sukupolvialusromaani Here and Beyond (2025). Pimeällä merellä keikkuva laiva on juuri sopiva paikka lukea asiallisen klastrofobiseta kuvausta sukupolvialuksesta, ja LaCroix on keksinyt tästä poliittisiksi allegorioiksi kuivuneesta alalajista yllättäviä uusia ideoita juurikin itse aluksen perusteella. Sukupolvittain vaihtuvat päähenkilöt ovat tällaisissa tarinoissa se väistämätön heikkous, mutta näkökulmahahmoja tiukasti rajaamalla LaCroix saa 600 avaruuspioneerin maailman pysymään erittäin seurattavana, ja viivyttelemään riittävästi muutaman mysteerin paljastamista...

 

Öisin olen lukenut kahta kovan scifin novellikokoelmaa, mutta ne ovat olleet molemmat verraten tylsää tarinapuffettia; ylipäänsä antologioissa tuntuu olevan vain 1-2 todella hyvää tarinaa. Tuossa Carbide Tipped Pens -kirjan esipuheessa toimittajat kehuvat kirjailijaryhmäänsä, (sama nimi kuin antologialla) jonka jäsenyys velvoitti kirjoittajia tarjoamaan toistuvasti (olisiko ollut peräti 3 kk välein) spefi-lehdille laadukkaita kovan scifin tarinoita tätä alalajia ylläpitääkseen. Mutta edes tiede ei ole kokoelman novelleissa omaperäisesti sovellettu, paitsi kirjan avaavassa Daniel H. Wilsonin tarinassa "The Blue Afternoon That Lasted Forever", jossa maailmanloppu tapahtuu hyytävän simppelillä kosmologisella yllätyksellä. No, lyhyitä kirjan novellit sentään ovat. Siitä kurinalaisuudesta kiitos ja hyvästi.

Viime vuonna ostetuista spefi-teoksista on muutama yhä lukemattakin, niin kuin edellisiltäkin vuosilta juu, mutta vuotta 2026 tähyilee silti jotain... 'tuoreempaa' odotellen, olisiko jotain parempaa horisontissa. Ei ainakaan tutuilta ja varmoiksi uskotuilta kirjailijoilta. 

Noiden antologioiden jälkeen vaihdoin yölukemiseksi Stephen Kingin elämäkerran (Haunted Heart, 2009), jossa sentään on paljon hupaisia anekdootteja... kirjailijan miljonäärimenestyksen yksityiskohdista. Itse teoksista ei kerrota juuri muuta kuin parin lauseen juoniluonnehdintoja. Ei haittaa, King on itse ollut aina kiinnostavampi kuin hänen tuotantonsa; poikkeuksena erinomainen alter ego -tarina Piina.

Syksyn lopulla Proust-projekti hidastui, kun kuuntelin yhä uudelleen Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan 7. ja 8. kirjaa, mp3-soittimen akku hyytyi aina ennen kuin pääsin lähellekään seuraavaa isoa kokonaisuutta tarinassa. Joulukuussa sain 8. kirjan loppuun ja 9. kirjan alkuun, mutta edes näiden teosten välillä (suomalaisen laitoksen jakoratkaisuna) tapahtuvien riipaisevien juonikäänteiden yllättävyys ei vetänyt vertoja sille yllätykselle, minkä äänikirjasarjan podcastiksi tuottanut YLE oli varannut: 8. kirjan lopulta alkaen lyhyisiin äänitiedostoihin on lisätty kanavajingle. 

Vaikutelma on sama kuin jos viiden minuutin välein sinfonia keskeytyisi makkaramainoksiin. 

TÄMÄ on se periaate, miten YLE toimii ja tuhoaa vähä vähältä kaiken hyvän mitä sen pitkä asiantuntemus on tuottanut: keskittyy brändinsä "kirkastamiseen" välittämättä mitään medioidensa tarkoituksesta sisältöjen tai peräti taiteen esittämiseen ihmisille.