Kammokuun päiviä ja röitä

7. kammokuuta, tiistai

Yli 40 vuotta olen kulkenut Tampereen ja Kuopion väliä, kaikissa mahdollisissa tunnelmissa. Tämä on varmasti kammottavin junareissu, jonka joudun tekemään. Pelko muiden puolesta on laadultaan aivan erilainen kuin pelko omasta puolesta, vaikka olisikin varhain eri(lli)stynyt omaan maailmaansa vanhempiensa maailmasta. Mikä tahansa arjesta poikkeava tuntuu uhkaavalta, kun tragedian kaltainen sairaus iskee lähipiiriin - ja siitäkin huolimatta, että viime vuodet olen askarrellut pelon ja sodan semiotiikan parissa. Paras eli ainoa lisäys minkä olen keksinyt pelon semiotiiikkaan on ”kammo”, kuvailemaan pelkoa, joka on arkista kuin hikka ja jäytävää kuin hammassärky, sellaisenaan ärsyttävää ja silti monesti ainoa ylevöittävä asia keskiluokkaisen elämän tylsässä arjessa. Paras, muttei ainoa, esimerkki onkin Dostojevskin ohimenevä huomio hammassäryn naurettavasta ylevyydestä.

Tämä kuu on kaamoksen ytimenä kammokuu jos mikä.


En ymmärrä miksi suomalaiset lukisivat kammokuussa mitään muuta kuin (ant)arktisen vyöhykkeen kuvauksia. Laadukkaan omintakeisia kirjoja aiheesta on kyllä vaikea löytää, yhtä vaikea kuin arktisen äärimmäisistä kolkista selviytyneitä ihmisiä. Eipä ole varaa boikotoida venäläistäkään kirjallisuutta tähän aikaan vuodesta. 

Matti Laineman Arktisen ruletin herättämä kiinnostus hänen uutukaiseen (omakustannettuun) kirjasarjaansa on valitttavasti osoittautunut tylsimmäksi osaksi nykypäivän kylmäkirjallisuutta. Laineman kirja A. E. Nordenskiöldistä (alaotsikolla "Koillisväylän valloittaja", 2023) on pelkkä tiivistelmä kahdesta matkapäiväkirjasta ja keskittyy tsuktsien tapakulttuuriin sen sijaan että käsittelisi miten retkikunta selviää ARKTISEN ARKISUUDESTA. 

Sama ongelma on Laineman kirjassa Luoteisväylän sankarit (alaotsikolla "W.E. Parry & G.F. Lyon", 2024). Lähteitä on käytetty ärsyttävän niukasti ja taas keskitytään luonnonkansan tapakulttuuriin, nyt inuiittien, ja lähes täysin aikalaisten ymmärryksen varassa, tuomatta mitään nykypäivän selityksiä siihen, millaisten kulttuuristen oletusten vuoksi läntiset tutkijat niin vähättelevät luonnonkansojen kykyä selvitä äärimmäisissä oloissa. Edes keripukin torjunnassa, joka sentään olisi ilmeisin ongelma ratkaistaaksi paikanpäällä. Mutta siitäkään eivät suuret retkeilijät välitä, koska jäytävä sairaus ei ole… tarpeeksi ilmeinen tragedia?

E-kirjana löysin onneksi Lennard Bickelin teoksen Mawson's Will (1977), joka on kirjaimellisesti suurten naparetkeilijöiden (Scott & Amundsen & Shackleton) varjoon jääneen Douglas Mawsonin tarina.

Australialainen minerologi Mawson oli yhtä jääräpäinen ja kunniantuntoinen kuin nuo muut herrat, kieltäytyi liittymästä Scottin tutkimusryhmään, koska ei saanut ryhmän tieteellisen johtajan titteliä, ja perusti oman retkikuntansa, joka koki antarktisella aivan yhtä uskomattoman seikkailun ja vieläpä samaan aikaan (1911-1912) kuin maailman mediahuomion vuosisadaksi kahminut Scottin ja Amundsenin kilpajuoksu. 

Parhaiden tutkimusretkitarinoiden tavoin Mawson's Will on täynnä yksityiskohtia, jotka ovat aidosti kammottavia esimerkkejä siitä, miten mielipuoliselta näyttäviin suorituksiin pelkkä päättäväisyys voi viedä. Tähän mennessä paras esimerkki siitä, miten Mawson todistelee miehistölleen ettei vaadi näiltä mitään mihin ei itse pystyisi, on Mawsonin päätäpahkainen sukellus jäiseen veteen pelastamaan laatikkoa, jossa ovat ratkaisevan tärkeät lämmityskamiinan osat. Mutta laatikosta löytyykin vain purkeittain hilloa. Yhtä muikea yksityiskohta on ryhmän ainoa eurooppalainen jäsen, kultivoitu herrasmiestutkija, joka on tietysti kasvissyöjä. Keskellä antarktisen talvea.

Omanlaistaan tieteiskummaa (uusi jäätynyt genre löydetty!) siis, ja silti kovempaa kuin kova scifi koskaan.