10.1. 2025 HELSINGIN SANOMIEN KULTTUURISIVUT (B1-7) KOOSTUVAT:
1 3/5 sivua: Mistä tahansa aiheesta saa kulttuuria, kun siitä on tehty dokkari. ”Bhutanin asukkaiden onnellisuusmittaus” -aihe myydään rinnastuksella suomalaisten ”onnellisuuteen”. Dokkareiden totuusarvosta tai ao. dokkarin tyylistä juttu ei kerro mitään. Olisin onnellisempi jättämällä tämänkin jutun lukematta.
Uutisarvo ** | Journalismina *
4/15 sivua: Kommentti UMK:n avauskappaleesta. Toimittaja vertailee kappaletta muihin nykyiskelmiin. Juttu kolisee tyhjyyttään kuten viereinen Bhutan-juttu, mutta sentään kukaan ei lue tällaista painettua some-postausta olettaen sen liittyvän taiteeseen. Tai journalismiin.
Uutisarvo * | Journalismina *
2/15 sivua: uutisjuttu Keskisuomalaisen muutosneuvotteluista.
Uutisarvo * | Journalismina **
2 sivua: Elokuva-arvioita, vain kolme tähteä Emilia Pérez -elokuvalle, koska se liian ”ohuesti” (julistaa Leena V) ”purkaa varsinaista aihettaan: maskuliinisuutta, joka pitää näpeissä kokonaisia valtioita”, mutta peräti neljä tähteä Babygirl-pornofilmille, koska Nicole Kidman (julistaa Maija A) ”tekee Romysta surua, pelkoa, halua ja tyyneyttä tihkuvan naisen, jonka vähäeleinen äärimmäisyys tuo mieleen jopa Chantal Akermanin elokuvan Jeanne Dielmanin (1975) nimihenkilön.”
Näin ovat Leena & Maija taas osoittaneet äijille paikkansa, kun kuusikymppinen Nicole Kidman manifestoi heille mediaseksin viittäkymmentä dollarisävyä.
Uutisarvo ** | Journalismina *
1 sivu: uusien podcastien esittelyjä, jotain uutisen ja arvion välimailta. Ilmeisesti suomalaisten podcastien tarjonta on samaa luokkaa kuin halpamarketin fileesuikaleet viereisellä sivulla, joten paljoa analyyttistä sanottavaa ei voisikaan olla. Kuluttajansuojana juttu täyttää paikkansa. Tosin jos Sarjakupla-podcast on ”mainio tapa sivistää itseään”, niin onko sivistyksen lähtökohta sama kuin HS:n oletetulla lukijalla ja haluanko tosiaankaan tietää tähän vastausta?
Uutisarvo ** | Journalismina **
Lisäksi yksi sivua mainosta ja osaston kansikuva.
Kokonaisuuden arvio: Pitäisi olla iloinen, että edes elokuva-ala, jos ei kirjallisuus, on niin isosti edelleen esillä HS:ssa, mutta kriitikoiden femimaaniset vuodatukset sumentavat vähäisetkin mahdollisuudet persoonallisiin näkemyksiin uutuusfilmeistä. Ennemmin lukisin laiskaa reportaasia liekehtivästä Hollywoodista kuin ideologista pakkopullaa.
Minusta et tee oikeutta Leenalle & Maijalle. Arvaan, että kriitikoiden trendikäs poliittinen tulokulma ärsyttää äijiä, jollainen et itse liene kokonaan. Kukaties trendipoliittisuus kapeuttaakin L:n ja M:n näkemystä, mutta heillä on sentään sanottavaa siinä viitekehyksessä, jossa he valitsevat seikkailevansa. Sukupuolen representaatioita suurilevikkisissä elokuvissa voinee pitää yhteiskunnallisesti asiallisena kirjoitusaiheena. Esiinnosto on silloin oleellinen, ei kritiikin sisältö. En väitä kannattavani sellaista, että mennään aihe ja politiikka edellä, mutta ymmärrän. En edes muista, pitikö L elokuvasta.
VastaaPoistaL:stä viis, mutta M:n puolesta melkein ärryn. Minusta hän paneutuu kirjoituksiinsa vilpittömästi ja pyrkii erittelemään sanottavansa, mitä ei voi sanoa kaikista Hesarin kriitikoista. Nuori ihminen. Maailmankatsomus toki pilkottaa tekstistä, mutta onko se nyt niin tuomittavaa? Teillä on M:n kanssa yksi yhteinen kritiikkikäsitekin: naistenlehtimäisyys. Epäilen, että yhteismaanne voisi olla laajempikin.
Näitä juttujasi on ilo lukea. Tällä olisin voinut aloittaakin kommenttini.
Eiväthän nämä Hesarin naiskriitikot suinkaan "nosta" mitään elokuvia, koska jokainen naisidentiteettiä sivuavakin teos tulee käsitellyksi täsmälleen samalla kriteerillä. Mitkään taiteenalan ansiot eivät ole niin merkitseviä kuin tietty aihe ja toimitus korostaa tätä otsikossa ja/tai ingressissä. Myöskään mitään laji- tai tyylikohtaisia vertailuja ei käytetä, vaan Nicole Kidman rinnastuu ajatuksetta Akermanin minimalismiin, ihan vain koska Akermanin elokuva JD on äskettäin valittu S&S-lehdessä maailman parhaaksi filmiksi. Vastaavasti Maija A julisti tunisialaisen Neljä tytärtä "vuosikymmenen parhaaksi" filmiksi koska äitiyttä käsitellään siinä niin "yhteiskunnallisena suhteena". Kaikesta välittyy että elokuvan taide on yhdentekevä näille kriitikoille.
VastaaPoistaEhkei sentään ihan kaikesta välity, että elokuvan taide on yhdentekevä Leenalle ja Maijalle.
VastaaPoistaSitä kuitenkin jäin miettimään, mitä on se elokuvan taide, jonka käsittelyä et noissa kritiikeissä näe. Kuva- ja äänikerrontaa? Kamerakulmia? Värejä, valoja, otospituuksia? Viittauksia muihin taideteoksiin? Moni kriitikko varmaan kykenisi kertomaan tuollaisistakin jotain, mutta lukijakunta saattaisi loikkia ASL-analyysien yli. Kirjallisuuskritiikeissä sellainen kirjoittaminen lienee helpompaa: kirjoittaa sanoilla sanoista. Elokuvan sanallistaminen on vaativampaa.
Toki voidaan leikata yhteiskunnallinen näkökulma pois elokuvan tarkastelusta. Yhteiskunnaton analyysi ei taida enää olla kovin muodikasta. Ja jos ajattelee elokuvan historiaa - eikö elokuvalla ole myös ollut oma roolinsa yhteiskunnallisissa murroksissa?
Ehkä sinulla on vain erilainen taidekäsitys kuin Maijalla (ja Leenalla, joka kyllä lienee saanut koulutuksena eri aikana kuin Maija). Nuorempi ikäpolvi on kasvanut siihen ajatukseen, että taide tapahtuu dialogina ja vaikuttaminen, poliittinenkin, on arvo sinänsä. Tekijän intentio merkitsee, yleisö merkitsee, yhteiskunnalliset viittaukset merkitsevät. Elokuvan taide on jossain siellä ripoteltuna kuin kalanruoka akvaarioon.
VastaaPoistaElokuvasta ei sanomalehtikritiikin kansantajuisuuden asteella tarvitsisi käyttää mitään taidekohtaisiakaan termejä, kunhan kritiikki - antaakseen edes minimaalisia tulkinnan avaimia - tekee ymmärrettäväksi millainen se on tyyliltään kertovana taiteena: (1) mitä kerronta painottaa tarinassa ja (2) millaisia aiempia filmejä, etenkin lajissaan, se muistuttaa. Kumpaankaan ei Maija A pysty. Leena V pystyy mutta tekee sen niukasti perusjournalistin faktakeskeisillä tiivistelmillä.
1. Kerronnan taito.
Otetaan esimerkiksi oikean filmikriitikon arvio, Guardianin Peter Bradshaw'n tiivis luonnehdinta (8.1.2025) kerronnan epäonnistumisesta: "Niinpä elokuva ajautuu kohti oudon epäuskottavaa antiratkaisua, jossa tapahtuneen vaikutukset eivät ole pysyviä; naisesta tarjotaan kaikki työhön ja perheeseen liittyvät taustatiedot, ja mies on oudon tyhjä tavalla, joka ei tunnu aivan tarkoitukselliselta."
Sen sijaan Hesarin Maija A väittää, että tämä pornopätkä ei ole lainkaan henkilöidensä tarina, vaan "kertoo seksistä ilmiönä". Kerronnan tuomaa painotusta hän selittää näin: "Päähenkilöiden suhde ympäristöönsä, vaatteisiin ja esineisiin on niin hivelevän aistillinen, että se voisi olla jo parodiaa, ellei tyylilaji sukeltaisi niin rehellisesti juuri tuntoaistiin ja seksuaaliseen kokemiseen." Näin aihe korotetaan tarinan edelle, mutta mitään todisteita, kuvailuja tuosta "tyylilajin sukeltamista" ei anneta. Tai mitä helkkaria edes tarkoittaa "tyylilajin sukeltaminen"?
Aiheen korottaminen "ilmiöksi" sen sijaan selitetään itseisarvoksi, ovathan kriitikon namedroppaamat feministiteoreetikotkin niin tehneet esseissään.
Minun näkökulmastani Maija A yksinkertaisesti valehtelee, ja tekee niin, koska Hesarilla on nykyään naisidentiteettiä kaikessa ihannoiva linjansa. Elokuva on hänelle pelkkä keppihevonen niin tapauksena kuin taiteensa edustajana.
2. Taidealan konteksti.
Guardianin P Bradshaw pohjustaa kontekstin tiiviisti todetessaan kyseessä olevan "seksimyönteinen reboot 90-luvun konseptipitoisesta eroottisesta trilleristä. Sen voisi asettaa Barry Levinsonin vuonna 1994 tekemän, Michael Douglasin ja Demi Mooren tähdittämän seksuaalista häirintää käsittelevän Disclosure-elokuvan rinnalle, jonka käänne (tai mielipidekirjoitusten ykkösaihe) oli se, että nainen ahdisteli miestä." Myöhemmin hän viittaa ironian vaikeuksiin tällaisen trillerin kohdalla, esimerkkinä Gifted Young Woman.
Hesarin Maija A liittää hänkin elokuvan eroottisen trillerin perinteeseen, mutta väittää sukupuolten valta-asetelman kääntämistä tuoreeksi, jotta saa liitettyä sen nykypäivän feministitutkijoiden paradigmaan: "Babygirlissä roolit kääntyvät. Triangle of Sadness -elokuvasta tutun Harris Dickinsonin Samuel on karsinassaan tyrmäävä 2020-luvun “homme fatale”, joka kuitenkin paljastuu hetkittäin kuin hädissään kiukuttelevaksi lapseksi."
Elokuvan lajilla ei siis ole Hesarin kriitikolle merkitystä, kunhan NAISohjaajan tapa soveltaa pornoa tulee perustelluksi. Miesohjaajan valintana sama "käänne" olisi saanut kriitikolta todennäköisesti tyrmäävän arvion pinnallisesta trendikkyydestä. Puumanainen ratsastaa nuorella miehellä -asetelman helppoutta (tai edes bdsm-kuvion trendikkyyttä) ei kriitikko Maija edes mainitse koska NAISohjaaja lähtökohtaisesti ylittää trendit. Maijalle tärkeämpää on löytää arvokas NAISlähtöinen rinnastuskohde ja siksi heitetään täysin mieletön rinnastus Akermanin filmiin.
Sitä alkemiaa, miten Nicole Kidmanin pyllyily muuttui 25 vuodessa Kubrickin taidepornosta feministisen pornon eleganssiksi, ei toki osaa Guardianin kriitikkokaan selittää. Hesarin Maija A ei moiseen kysymykseen voisi edes koskea teoriahimmelinsä puhtautta turmelematta.
Peter antoi filmille kaksi tähteä, Maija neljä.
Kiitos paneutuvasta vastauksesta. Pidän itsereflektiossasi siitä, että viimeiselle riville teet Bradshaw'sta Peterin. Sitten on reilu vastakkainasettelu: Peter ja Maija.
VastaaPoistaElokuvaa en ole nähnyt, joten ei siitä enempää.