14. kammokuuta, röitä väistellen

 

14. kammokuuta, tiistai

Tänään on täysin epätyypillinen kammokuun ryöpäivä, vaikka aloitan sen tyypilliseen tapaan huonosti heräämällä ensin puoli viideltä, lukemalla sitten kaksi tuntia e-kirjaa jottei tarvitsisi sytyttää valoja, kuuntelemalla sitten podcastia jotta nukahdan, mutta heräilen katkonaisesti klo 7-8 kun S lähettää lasta kouluun. 

Nousen 8:lta keittämään kahvit, 9:n jälkeen lähden Sampolalle keittääkseni kahvit puolestaan jäsenistön kahvitapaamiseen, mutta vain R ja J saapuvat. Sellaista yhdistystoimintaa. Sentään saadaan toimiston printteri toimimaan sen seisottua yli kaksi vuotta odottaen, että joku laittaisi kaapelin kiinni. Tätä hämäläisyyttä.

Joudun itsekin poistumaan jo 12:n junalle Kuopioon. Ei yhtä karmiva reissu kuin viikko sitten, mutta sellainen kyllä millaisena olen tottunut Kuopiota ajattelemaan viimeiset 40 vuotta. Nyt jos koskaan pitäisi olla motivaatio kohdallaan kirjoittaakseni siitä paljastusdekkarin. Siitä savolaisuudesta.

Lukea en haluaisi muuta kuin lisää antarktisen äärirajoilla kirjoitettuja muistelmia. Viikonloppuna yökirjaksi vaihtunut Richard Byrdin Alone (1938) on tässä harvinaisessa alalajissa arvostettu klassikko ja aivan syystä. Kirjallisten taitojen ei tarvitse olla kummoisia, kunhan on kestänyt ne 80. leveysasteen olosuhteet ja säilynyt järjissään kirjoittaakseen kokemastaan. Arktisen alueen naparetket ovat kesäpiknikkiä antarktisen oloihin verrattuna.

Kaikki nuo 1900-luvun anglosfääriä edustavat pioneerit (Scott, Shackleton, Mawson, Byrd) muistuttavat ensimmäisen maailmansodan upseereita, jotka epäröimättä määräävät alaisensa hengenvaarallisiin missioihin ja sitten itkeskelevät miten mahdottomiin paikkoihin ovatkaan tulleet tuoneeksi miespolot. Etenkin kun mistään ei selviä, mikä heidän retkiensä TIETEELLISESSÄ annissa on ollut kestävää, vaikka sitä tieteen asiaa he väittävät edistävänsä. 

Amerikkalainen Byrd on näiden upseeriherrojen joukossa vielä aivan omanlaisensa tragikoominen tapaus. Byrdilla on retkikunnassaan (1934–1935) viisikymmentä kokenutta retkeilijää ja pohtiessaan ketkä kolme valitsisi mahdottoman tappavaan missioon, puolen vuoden yksinäiseen tarkkailuun napajäätikön päällä, hän päättää olevansa itse ainoa jolle voi määrätä moisen tehtävän. Kuusi kuukautta hän sitten viettää jääkuoppaan kaivetussa hökkelissä varusteiden ja rakennelmien ja mielenterveyden pettäessä vähän kerrallaan...

Pelon semiotiikkaa raapustellessa olen ihmetellyt miten yli-inhimillisiä ovat pelottomuudessaan ne ihmiset, jotka lähtevät avaruuslennoille pienissä teräspurkeissaan. Miten he tietävät kestävänsä avaruuden äärimmäiset olot? Nyt vastaisin, että varmaankin lukemalla näitä Byrdin kaltaisten miesten muistelmia.