Fritz Leiber: Noitavaimo
Suom. Mika Renvall
223 s.
2023, Jalava
Fritz Leiberin klassikkomaineen huomioiden on ihme, että häneltä on tähän mennessä suomennettu vain yksi romaani (Vaeltaja, 1964) ja yksi novellikokoelma (Lankhmarin varkaat, 1970). Uusin käännös Noitavaimo on Leiberin esikoisromaanina pidetty teos, vaikkakin alunperin kyse oli pitkästä lehtitarinasta (1943), joka sittemmin suosionsa ansiosta laventui ja julkaistiin romaaninakin.
Noitavaimo on yllättävän sutjakkaasti etenevä humoristinen kauhutarina. Sen nimestä käy heti ilmi, miten pakanalliset ainekset asetetaan vastakkain modernin avioelämän kanssa. Asetelma lienee tuttu vanhoista kauhufilmeistä eikä Leiber yritä hänkään laventaa pikkukaupungin noitapiiristä mitään sen syvällisempää tai okkulttisempaa kuvausta.
Kertoja, college-professori Norman, aloittaa suoraan siitä paradoksista, jonka kirjan nimi pohjustaa. Vaimonsa noitavärkkeihin törmätessään Norman selittää niitä aluksi neuroosilla ja yliherkkyydellä saaden vaimon itsensäkin uskomaan selityksiin. Kun noituus sitten paljastuu todelliseksi, käy ilmi myös noitien salaliiton laajuus.
Genresekoituksena Noitavaimo on ehdottoman suositeltava lukuromaani, vaikka sen löysästä rakenteesta näkyykin, ettei kirjaa ole alunperin aiottu romaaniksi. Toisaalta alkuperäinen lehtijulkaisun konteksti on voinut antaa Leiberille vapauksia genrejen sekoittamiseen.
Genretietoisuus näkyy siinä, että Leiber käsittelee magiaa samalla tavoin paikallisena ja käytännöllisenä asiana kuin kuvailisi taikuuden toimintaa seikkailufantasiassa. Päähenkilö Norman selittää noituutta ensin psykologialla, mutta muuttaa – itsekritiikistä tinkimättä – käsityksiään ja näkökulmaansa tajutessaan, että noituus muistuttaa kokeilevaa tiedettä.
Yleensähän tällaisen tarinan aviomies on ressukkamainen kotihiiri, mutta professori Normanista kuoriutuu nopeasti toimintasankari. Romaanin varsinainen vetovoima on siinä, että kertojana Norman muistuttaa varhaisten scifi-tarinoiden antropologia, joka osaa tarkastella mitä tahansa toimintaa vieraan kulttuurin kielenä ja tapoina. Romaanin selittävät osuudet ovat huumorissaankin omaperäisempiä kuin päähenkilön vainoharhaiset kommellukset yliopiston hierarkiassa ja pikkukaupungin seurapiireissä.
Uhkaavan ilmapiirin ja
tilannekomiikan tasapainottamisessa Leiber on parhaimmillaan. Niin
usein noitavaimon ideaa on käytetty helpon huumorin lähteenä,
etenkin tv-sarjassa Vaimoni on
noita (1964–1972), että Leiberin tarina tuntuu
satiirissaan peräti tuoreelta, jos kuinkakin konservatiiviselta.
Lähin vertailukohta tällaiselle sukupuolten sotaa satiirisoivalle
tarinalle olisi oikeastaan Ira Levinin The Stepford Wives (1972),
tosin sillä tärkeällä erotuksella, että Leiber ei liitä
supernaisiin mitään seksuaalista mysteeriä.
Näinkin vanhaa genreklassikkoa julkaistaessa toivoisi kirjan oheen taustatietoja edes kirjailijasta. Kirjan kansi on lisäksi kiusallisen amatöörimäinen ja kustantajan verkkosivu vähän mitä sattuu, vaikka Jalavalla on klassikkokauhulle oma julkaisusarjansakin. Noitavaimon esimerkiksi väitetään saaneen Hugo-palkinnon jo 1944, vaikka Hugot perustettiin vasta 1953. Historioivana kunnianosoituksena annetun retro-Hugon Noitavaimo sai 2019.
Ja päinvastoin kuin kustantaja väittää ei kirjaa ole ”filmattu kahdesti”, vaan sen ideaa modernista noitapiiristä ja -vaimosta on mukaeltu vähintäänkin kolmeen kauhufilmiin. Ensimmäinen mukaelma on jo vuodelta 1944, Lon Chaneyn tähdittämä versio. Viimeisin yritys kokonaiseksi romaanisovitukseksi on uutisoitu vuonna 2008, mutta jäänyt silloin toteutumatta. Noituus ja uuspakanuus jaksavat vetää puoleensa uusia sukupolvia.
Markku Soikkeli
Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2023
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti