Mika Waltari: Kuolleen silmät ja muita kauhukertomuksia
Toimittanut Juri Nummelin
WSOY 2023, 292 s.
Alkuperäinen Mika Waltarin Kuolleen silmät -kokoelma (1926) on yksi himotuimpia keräilyharvinaisuuksia Suomessa. Eräässäkin antikvariaatissa siihen on lätkäisty 2625 euron hintalappu.
Kiinnostavaa on nähdä, muuttuuko obskuurin kauhuteoksen arvo, kun siitä nyt viimein on saatu uusi painos ja teoksen voi ostaa kolmella kympillä vaikka Prisman hyllyltä.
Aikoinaan Kuolleen silmät -kokoelman julkaisi Schildtsin suomenkielinen osasto, nyt uudelleenjulkaisun on mahdollistanut perikunnan siunaus ja WSOY. Kokoelman toimittanut Juri Nummelin on liittänyt mukaan myös niitä Waltarin kauhurunoja, jotka sisältyivät julkaisematta jääneeseen nuoruuskokoelmaan ”Lauluja Saatanalle”. Kaiken lisäksi bonuksena on mukana kuusi kokoelmiin kuulumatonta lehtinovellia!
Kyseessä on siis vähintäänkin kaksi Waltari-kirjaa yhden hinnalla, vaikkei kustantaja sitä tuplajulkaisuna mainostakaan. Ehkä kanteen painettuna ”Lauluja saatanalle” olisi pelästyttänyt ne lukijapolvet, joille Waltari edustaa turvallisinta porvarillista sanataidetta.
Provokaatioksi on Waltarin arveltu kirjoittaneen monet kauhutarinoistaan, etenkin kun hän itse väheksyi nuoruudentyötään ja kielsi sen uudelleenjulkaisun. Tyylillisesti tarinat ovat kuitenkin niin yllättävän kypsiä, että menisivät täydestä kokeneenkin kirjailijan tuotoksina. Eksotiikkakaan ei ole päälleliimattua, vaikka sitä käytettäisiin kuinka harkitusti lukijan koukuttamiseen. ”Tänään jouduin ostamaan vanhan, lahoavan pääkallon ja persialaisen tikarin”, alkaa eräskin tarina. Kohta sitten jo nautitaankin kokaiinia, luetaan Baudelairea ja pohditaan pyhää geometriaa.
17-vuotias Mika Waltari oli kaikin tavoin varhaiskypsä ja monilahjakkuus kirjoittajana. Hän oli julkaissut uskonnollisen esikoisteoksensa tilaustyönä jo vuotta aiemmin. Vaikka Kuolleen silmät näyttää esikoisen vastakohdalta eroottisine ja demonisine tarinoineen, on sekin tavallaan sormiharjoitelma tarjotessaan taitavia mukaelmia 1920-luvun ulkomaisisista esikuvista, jopa soturifantasian sävyjä sisältävästä viikinkitarinasta.
Jotkut aiheista ovat sentään niin pölyisen kotimaisia, ettei niiden yliluonnollinen elementti jaksa vetää läpi tarinan. Näihin kuuluu laadukkaana pidetty ”Pyhän Barbaran kuva”, jossa kirkkoon lukittu taiteilija kirjaa yliluonnollisen kostajan herättämiä tuntemuksia.
Kokoelmassa on muitakin tarinoita, joissa vihjeet huumehoureiden aiheuttajasta ovat tärkeämpiä kuin draamallinen loppuselvittely tai novellimaisen metaforan viimeistely. Lukijan hätkäyttäminen yllättävällä tarinanseisautuksella on tietysti kauhutarinan perinteinen efekti.
Runo-osasto ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin, mutta sama pätee kyllä muidenkin tulenkantajien lyriikkaan parhaana pidettyä Katri Valaa myöten. Waltarin runoissa kauhumotiivit ovat jo toiston toistoa, samaa mitä kokoelman proosapuolella näkee paljon paremmin sovitettuna kirjailijan omaan ilmaisuun. Toki runot ovat tärkeä täydennys bibliofiilin kannalta.
Waltarin uskomaton työteliäisyys ja lajityypeissä sukkuloiminen ovat saaneet jälkipolvet kiistelemään siitä, mitä kirjailija pyrki teoksillaan sanomaan. Kokoelman jälkisanoissa toimittaja Juri Nummelin kartoittaa mistä kaikkialta Waltari sai vaikutteita ja motiiveja kauhuunsa. Kyse ei ole tosiaankaan vain tulenkantajalaisesta eksotiikasta tai Edgar Allan Poen yliluonnollisten aihelmien kierrätyksestä. Nummelin esittelee esikuviksi Arthur Conan Doylen, Friedebert Tuglasin ja kotimaisen Heikki Toppilan, runojen osalta Anatole Francen ja Charles Baudelairen. Läpi uransa Waltari jatkoi kauhuainesten käyttöä, ne vain eivät olleet yhtä fantasiallisia kuin nuoruuden tarinoissa.
Yksittäisten tarinoiden kaavamaisuudesta huolimatta Waltarin tekstien julkaisu tuplakokoelmana jatkaa hienosti sitä kotimaisen kauhuperinteen herättelyä mitä Nummelin on tehnyt myös historiikissaan (2020).
Markku Soikkeli
Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2023
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti