Michelle Min Sterling: Nollaleiri
Suom. Kirsi Luoma
350 s.
2023, Like
Nollaleiri on enemmänkin trilleri kuin scifi-tarina eikä edes trillerinä järin vetävä ja jännittävä. Dystopian olot ja ekologiset mittasuhteet on kuvattu kuitenkin sen verran uskottavasti, että romaanin maailma tuntuu aikuisemmalta kuin monessakaan scifin nimissä julkaistussa ekodystopiassa. Vain juonen niukkuus ja loppua kohden yltyvä feministinen saarna syövät kirjan luettavuutta.
Tarina sijoittuu 2030–2050 -luvuille, ajankohtaan jossa globaalin ilmastokatastrofin peruuttamattomuus riittää murtamaan sivilisaatiot. Sijoittamalla tapahtumat Kanadan arktiselle vyöhykkeelle voi ympäristöä kuvailla samanlaisena kuin mitä se on nykyisin. Vyöhykkeelle etelästä tuodut keikkatyöläisevät ovat jo sukupolven verran pettyneempiä ja alistuneempia ilmastokatastrofin jyrkentämään ekonomiseen kuiluun.
Nollaleirin kolmesta päähenkilöstä yksi on salaista tehtävää suorittava prostituoitu Rose, toinen akateemisen sukunsa vaatimuksia pakeneva taiteilijasielu Grant, kolmas anonyymi minäkertoja osana itsemurhatehtävään lähetettyä tutkijaryhmää. Jokainen päähenkilöistä joutuu opettelemaan uudenlaista itsenäisyyttä tehdäkseen päätöksen paeta murenevaa sivilisaatiota.
Muutos vaatii eniten naisilta, joiden odotetaan syrjäseudullakin noudattavan vanhan maailman mieskeskeisiä hierarkioita. Syrjäisyydestä ja maailmanlopun ilmapiiristä tulee käännekohta militantin ryhmähengen syntymiselle. Naisista koostuva tutkijaryhmä treenaa itsestään integroituneen sotilasjoukon. Utopia pysyttelee hengissä rajatessaan sen naisten utopiaksi, jonne tarvitaan satunnainen kuhnuri jatkamaan sukua.
Useimmat kirjan henkilöistä on nimetty lyhyesti ammattinsa perusteella, koska heillä ei ole enempää persoonastaan jäljellä kuin työ, jota he tekevät sen tarkoituksesta välittämättä. Päähenkilöiden Rosen ja Grantin avuttomuutta puolestaan alleviivataan nimien käänteisellä merkityksellä. Seksityöläisenä Rose ei ole tosiaankaan mikään kukkanen ja Grant on nimenomaan paennut sukunsa varallisuutta.
Kirjan ainoa scifistinen elementti on täydellisen AR-aistimuksen takaava implantti, jonka ansiosta ihmiset näkevät todellisuuden kuten se heille esitetään. Romaani kuitenkin keskittyy implantista vapautettuihin työleirin asukkaisiin eikä siihen, mitä he ovat virtuaalitodellisuuden myötä jättäneet taakseen.
Mutta kovin totinen ja mekanistinen käsitys ihmisryhmien toiminnasta tässä romaanissa annetaan. Kirja on samalla tavoin tympeän väkivaltainen ja poliittisesti kapeakatseinen kuin Naomi Aldermanin kohuttu Voima (2016), kostofantasia naisten globaalista vallankumouksesta. Infodumppaukset on korvattu saarnadumppauksilla.
Ekologinen dystopia yhdistettynä sukupuolitettuun vallankäyttöön tuo kieltämättä mieleen Margaret Atwoodinkin teokset, kuten Nollaleirin mainospuheissa hehkutetaan. Michelle Min Sterling ja Atwood ovat kumpikin kanadalaisia, jotka dystopioissaan kommentoivat eteläisen valtionaapurin pinnallista elämäntapaa.
Yllättävää on se, että Sterling ei hyöynnä Yhdysvaltojen ja Kanadan välisiä jännitteitä senkään vertaa kuin Atwood esimerkiksi Orjattaresi-teoksessa (1986). Haastattelussa Sterling on kertonut, että amerikkalaisille Kanada näyttäytyy jo nykyään toiveikkaana pakopaikkana ilmastonmuutokselta, joten hän vain käänsi kyseisen utopian dystopiaksi.
Hyvä idea, mutta heikko toteutus.
Ainoa atwoodilaiselta satiirilta maistuva osuus on nuoren miehen, Grantin näkökulmaa seuraava tarina. Sanataiteen opettaminen nälkäpalkalla puurtaville miehille osoittautuu epätyöksi, josta yllättäen avautuu näköala menneisyydestä luopumiseen.
Seksi- ja tutkimustyöläisen orja-asemassa kiteytyy niin ikään atwoodilainen ironia siitä, miten nykypäivänä yksilönvapaus kuvitellaan itsesäätelyksi, vaikka yksilöt tosiasiassa pannaan vastuuseen niistä myöhäiskapitalismin piirteistä, joihin heillä ei ole vaikutusvaltaa. Tämän opetuksen ymmärtääkseen ei kuitenkaan tarvitse kahlata lävitse keskinkertaista romaania.
Markku Soikkeli
Tämäkin arvio ilmestyy arvosteluna Portissa 3/2023
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti