KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Muistelmat vs singulariteetti

Lokit ilmaantuivat tänne sisämaahan jo viikko sitten. Jäätelöauto tuli ensi kertaa tällä viikolla ja eilen kuulimme Kissanmaalla mustarastaan laulavan. 

Jotain keväästä sentään puuttuu: syyt odottaa kesää.
Jäljellä on vain ajaton aika, tarkoitukseton odotus.

Jo pitkään olin suunnitellut muistelmien kirjoittamista työnimellä "Tunnustan pelänneeni". Tarkoitus oli (Nerudan nerokkaaseen muistelmanimeen viitaten) käsitellä omaa elämää esimerkkinä siitä, että ainoa "kehitys" ihmiselämässä tapahtuu pelkoihinsa harjaantumisena, samalla kun niiden tunnustaminen on ainoa mielekäs tavoite nykypäivän muistelmakirjallisuudelle.

Mutta sitten tuli Erkki Tuomioja.
Ja tappava epidemia.
Vaikea sanoa kumpi on pahempi kolaus.

Tuomioja julkaisi viime vuonna pelkät päiväkirjansa (2000-2001), mutta demaritapaan antoi niille pateettisen otsikon "Tunnustan pelänneeni pahinta". Tuollaisen patetian näkeminen hönkäisi tyhjäksi kaiken arvokkuuden omien muistelmien työnimestä.

Tätä korona-epidemiaa voi puolestaan pitää muistelmagenren mitätöivänä singulariteettina, hieman samaan tapaan kuin scifistit ovat oppineet sitä ajattelemaan ja pitämään sitä koko lajityyppinsä haastavimpana idea. Että jossain kohtaa ihmiskunnan tulevaisuutta ilmaantuu jokin Ratkaiseva Tapahtuma tai teknologinen keksintö, jonka jäljiltä mikään ei ole entisensä. Yleensä singulariteetista puhutaan vain tekoälyn kehityksen yhteydessä, mutta korona-epidemia lienee jo opettanut, että luonnollinen taantuma voisi olla yhtä ratkaiseva singulariteetti, se kohta historiaa jonka jälkeen ihmiskunta ei ole entisensä.

Voisi olla. Vaikka media pursuaa "yhdessä veneessä ollaan" -retoriikkaan niin vielä en ole nähnyt yhtäkään ehdotusta varallisuuden ja tulonjaon radikaalista muutoksesta tai edes epidemiariskin triljoonakulujen sisällyttämisestä lento- ja turismiveroihin. Tai vaarallisen työn bonuksesta pärskijäkansan palveluammatteihin. Tai Kiinan hallinnon haastamisesta kansainväliseen oikeusistuimeen homo sapiensiin kohdistuneesta lajimurhasta.

Toinen suosittu retorinen ele "Poikkeuksellinen aika vaatii..." tuo puolestaan mieleen Josef Svejkiä esittelevän hirtehisen alkulauseen "Suuri aika vaatii suuria ihmisiä". Aloitin nyt Svejk-kuunnelmasarjan neljättä kertaa ja edelleen se naurattaa. Niin syvästi ihmisluonnon ymmärtävää sarkasmia en tiedä minkään muun teoksen tarjoavan, ei edes sotakertomuksissa, joiden lukemista ja joista kirjoittamista olen jatkanut tykönäni niin kuin maailmanloppua ennustavaan kriisiaikaan sopii.

Mikään ei ole niin outo sana tässä ilmapiirissä kuin "nyt". Ainoa kypsä eli todellisuuteen perustuva muotoilu olisi kai "apokalyptinen nyt".

Muistelmagenrekin on mahdoton maailmassa, joka on kadottanut nyt-hetkensä. Scifissä tätäkin kysymystä on puitu tavalla, johon verrattuna runoilijat ovat kielipuolia lapsia. Scifin erityisintä estetiikkaa on sen kieliopista riippumaton tempus, ajattomuus, jota runoilijat yrittävät jäljitellä pelkällä preesensillä ymmärtämättä edes millaista ihmisen perustilaa sillä pyrkivät kuvaamaan.

Ajankulun muuttumisen huomaa parhaiten siitä, miten rutiinimainen uutisten klikkaaminen on muuttunut eräänlaiseksi sisäänpäin suuntautuvaksi oksennusreaktioksi. Jos pystyy illalla pidättäytymään uutissivun avaamisesta pädillä, huomaa nukahtamisen selvästi helpommaksi. Muuten uutispäivä sujuu niin kuin näkisi uudestaan ja uudestaan saman terrori-iskun, mutta aina vain isompana, kunnes kertaluokkien kategoriat murtuvat kaikessa siinä mitä on pitänyt arkeen kuuluvana. Appelsiinimehun futuurien hinnannousu 20%:lla on ainoa uutinen joka jaksaa naurattaa tällaisessa maailmassa. 

Verkkopankkiin kirjautuminen taas tuntuu ajatuksenakin yhtä vastenmieliseltä kuin poliklinikan aulaan astuminen. Raha on viimeinen realismin tae, etenkin siinä vaiheessa kun rahastosäästöt näkyvät enää savuina horisontissa. Kiitos vaan tästäkin oppitunnista, kapitalismi.

Vähän ennen epidemiaa ennätin lainata kirjastosta paljon pelkoa käsitteleviä kirjoja. Niiden itseisarvoksi kohotetut pohdinnat pelon ja ahdistuksen semantiikasta ovat tässä ilmapiirissä peräti hymyilyttäviä. Ehkä singulariteetin määritelmäkin kelpaa muuttua singulariteetin jälkeen. Siis nytkö?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti