KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Les Misérables (elokuva, 2019)


Vuonna 1995 Mathieu Kassovitz ohjasi elokuvan "Viha" (La Haine), josta tuli ranskalaisen lähiörealismin kulmakivi. "Viha" on armottoman pessimistinen ja tyylitajuinen niin visuaalisesti kuin kerrontansa johdattelussa hurjaan umpikujaan. Se on kestänyt hyvin aikaa, jopa kasvattanut merkitystään siinä, miten sukupolvien ja yhteiskuntaluokkien väistämätön konflikti rakennetaan kolmesta henkilöhahmosta, pienestä draamasta kohti suurta argumenttia.

Toimivatko poliisit realismin viimeisinä takuumiehinä?
Vuoden 2019 "Les Miséarbles" on yritys toistaa "Vihan" yhteiskunnallinen sanoma toistamalla sellaisenaan sen erikoinen loppuratkaisu. Lopputulos on yhtä hölmö ja osoitteeton kuin sen päähenkilöiden ajatusmaailma. Tämä Ladj Ly'n esikoisohjaus palkittiin kyllä Cannesissa ja se on saanut lähiörealismistaan kiitosta muuallakin, mutta jos sitä katsoo niin kuin elokuvaa katsotaan ei siitä jää enempää AJATUKSIA kuin minkä tahansa eurooppalaisen poliisisarjan katsomisesta: höhliä poliiseja, höhliä pikkurikollisia, höhliä teinejä sekoittamassa pakkaa. Ja kamalasti äijäuhoa. Ja aseiden heiluttelua. Ja naishahmot pistäytymässä kuvaan statisteina. Tämänkö siis pitäisi toimia yhtä laveana yhteiskunnallisena puheenvuorona kuin Victor Hugon "Kurjat"?

Hugon teoksen tai siitä tehtyjen sovitusten kanssa tällä Pariisin satelliittilähiön (Montfermeilin) ruumiinavauksella ei ole oikeasti muuta tekemistä kuin rahastaa tuotenimellä. Kovin vähän tämä elokuva tarjoaa analyysiä myöskään niistä vuoden 2008 nuorisomellakoista, joihin tarina (ja ohjaajan kokemukset) kuulemma perustuu.

Dokumentoivat fiktiopalat lähiöelämän köyhyydestä ovat kyllä aidon oloisia, mutta elämästä lähiössä ei lopulta hahmottu minkäänlaista käsitystä, kun konfliktit käsitellään yksipuolisesti poliisisarjan tarjoamalla mallilla eli isokokoisten äijien uhoamisena toisilleen. Muutamat väläykset afrikkalaisten ja arabikulttuurien sisäisistä hierarkioista jäävät todella lyhyiksi realismin sidoksiksi läpensä kaavamaisen juonikuvion syrjässä. Amerikkalaisista tv-sarjoista ja kyttäelokuvista tämä juonikuvio on käynyt liiankin tutuksi: uusi moraaliltaan puhtoinen ylikonstaapeli joutuu ensimmäisen työpäivän aikana valitsemaan kuinka paljon samaistuu korruptoituneiden lähiökyttien käytännöllisiin ratkaisumalleihin ja kuinka paljon toimii sisäisen moraalinsa velvoittamana. Tällä juonikuviolla mukaan tarinaan kertyy melkoinen määrä liikkuvia osia, joille kaikille ei löydy paikkaa loppuratkaisua haettaessa. Niinpä loppuratkaisu vedetäänkin överiksi tavalla, joka aluksi yllättää ja sitten turhauttaa. Draamasta eivät tämän elokuvan käsikirjoittajat ole lopultakaan välittäneet vähääkään.

Itselleni "Les Misérables" oli yhtä turhauttavan lapsellinen elokuva kuin Ken Loachin pohjanoteeraus "Minä, Daniel Blake" (2016). Uskon kyllä, että pitkä rivi eurodemareita ostaa näiden elokuvien "köyhällistökritiikin" täydestä ja sellaisille aaseille tämä turhake on tehtykin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti