KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



maanantai 11. maaliskuuta 2019

Alderman: Voima (romaani)



Idea on yhtä vanha kuin kirjallisuus itsessään: otetaan tuttu tarina ja kerrotaan se muuttamalla naiset miehiksi ja miehet naisiksi. 
Ideaa on kierrätetty jokaisessa genressä, niin kirjallisuudessa kuin elokuvissa. Eniten huomiota ovat saaneet teokset, joissa ei yritetäkään analysoida miten sukupuolten käytös muuttuu ryhmien sisällä, vaan miten ryhmät näkevät äkkiä toisensa – tai käyvät suoranaiseen sotaan toisiaan vastaan. Toisen aallon feminismiä kärkkäimmillään edustaa norjalaisen Gerd Brantenbergin satiiri Egalian tyttäret (1977), jossa isot vahvat naiset kiusaavat identiteetistään epävarmoja miehiä pakottaen nämä pukeutumaan kalukukkaroihin.
Samanlainen, ärhäkkääkin huomiota herättänyt inversiotarina on Naomi Aldermanin Voima (2016). Kirja suomennettiin nopeasti, mikä onkin välttämätöntä tällaisten teosten kohdalla, jotka ovat kiinnostavampia puolitiehen vievinä ajatusleikkeinä kuin kirjallisina tai poliittisina puheenvuoroina.
Aldermanille satiiriksi kelpaavat enää kerronnan kehykset. Tarina sähköisen ihmevoiman löytävistä naisista on kehyskertomuksen mukaan sellainen, mitä itse asiassa mieskirjailija haluaa kuvitella käsitellessään naisten ylivaltaa miehiin. Näin lukija joutuu pohtimaan, onko väkivallalla fantisointi lähtöisin sukupuolten valtasuhteista vai ovatko kyseiset suhteet tämän fantisoinnin tulosta?
Aldermanin tarinaa naisten vallankumouksesta on verrattu hänen mentorinsa, Margaret Atwoodin romaaniin Orjattaresi (1985). Atwoodin romaaniin perustuva tv-sarja (2017–) on osaltaan herätellyt korniksi ja kuopatuksi uskottua ideaa sukupuolten sodasta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että kehyskertomuksen monitulkintaisuutta luova ratkaisu on sekin Atwoodilta. Lukijalle ei tarjota pelkkää pelottavan päiväuneksinnan mahdollisuutta, vaan myös kysymys siitä, keitä tällainen uneksinta eniten hyödyttää.
Atwoodin ja Aldermanin teokset ovat omasta mielestäni ihmis- ja kollektiivikuvauksina kapeita, voisi sanoa pinnallisen poliittisia. Aldermanilla uskonto palauttaa paikkansa metamediana, kun naisista purkautuva sähköinen viesti riittää tappamaan miehet. Sähköistetyt naiset ovat vertauskuva siitä, miten alistettu ihmisryhmä muuttuu (sähköiseksi) mediakseen ja miten media itsessään toimii luonnonvoimana. Tällainen vertauskuva on omiaan digitaaliselle aikakaudelle, mutta Alderman ei kehittele vertauskuvaa pidemmälle. Lukujen väliin liitetyt, hassuiksi tarkoitetut dokumenttipiirrokset aiempien vuosituhansien sukupuolisähköstä ovat muutoin kärjekkäässä kirjassa suoranainen tyylirike.

Kokonaisuutena Voima on yllättävänkin heikko teos niin kaunokirjallisesti kuin poliittisesti. Sen väkivaltaisuuteen on halukkaissa luennoissa suhtauduttu ensijaisesti ironisena eleenä, mutta näiden luentojen lähtökohtana on kirjailijan sukupuoli ja #metoo-konteksti. Kun esimerkiksi Hesari nimittää (17.2.2019) kirjaa "feministiseksi suurteokseksi", se pyrkii vain saamaan kirjan sensaatiomaineesta osansa välittämättä siitä, miten mutkikas historia feministisellä kaunokirjallisuudella on ironian käyttöön.

Voima-romaanin saama maine osoittaa, että sukupuolittuneen  väkivallan kuvaaminen on nykypäivän romaanille suoranainen edellytys, jotta sitä pidettäisiin genderpoliittisesti huomionarvoisena. Joskus efekti napataan seksuaalisen väkivallan seurauksista, joskus rakenteellisesta vallankäytöstä, mutta - näköjään - ei milloinkaan  rakentavasti.  Voima leikittelee absoluuttisen vallan kuvitelmalla uskaltamatta kuitenkaan viedä sitä samaan loogiseen johtopäätökseen kuin ydinsotatarinat.


Pidempi ja kontekstoidumpi versio tästä arviosta ilmestyy Kulttuurivihkoissa kolumnina (2/2019)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti