KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

16.11. Hämärä-kirjallisuusfestari Tampereella
30.11. Nykydraaman lukeminen -kurssi Hesassa
05.12. Olutkulttuuri tutuksi II -retki Tallinnaan

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Karamazovin veljekset (näytelmä)

Mistä en teatterissa pidä: En pidä mikrofonien ja videotaustojen käytöstä. Enkä pidä metateatterista jossa näyttelijät kommentoivat käsillä olevaa esitystä. Enkä pidä sävyrekisterien korvaamisesta huutamisen eri asteilla. Enkä pidä laitosteatterin edellyttämästä laajasta ensemblesta. Enkä pidä tarinallisuutta väheksyvästä post-dramaturgiasta. Enkä pidä Hannu-Pekka Björkmanista.

Kansallisteatterin "Karamazovin veljekset" -näytelmässä on tätä kaikkea.
Ja tiesin sen jo ennalta.

Silti varasin siihen lipun, ostin oikein hotelliyönkin jotta ei tarvitsisi väsyneenä miettiä junavuoroja vaan saisi omistautua teatteri-illalle. Kaikki tämä Samuli Reunasen tähden. Olin nähnyt hänen Tsehov-ohjauksensa Vanja-enosta vuosi sitten ja ajatellut että tuollaisen vahvan näkemyksen varassa voin katsoa minkä tahansa klassikon sovittamisen.

Enää en ajattele. Reunasen Kansallisteatteriin ohjaama "Karamazovin veljekset" on kamala ja tylsä sekamelska. Juuri sitä, mitä opin Kansalliselta odottamaan Helsingissä asuessa. Yleensä sitä sekamelskaa näki erityisesti isolla lavalla ja joskus harvoin sitten Villensaunan näyttämöllä todellisia helmiä. Mutta näköjään Pienelle näyttämölle saadaan tungettua yhtä tolkuton kattaus laitosteatteria kuin isolle näyttämölle: 11 näyttelijää eikä mitään sanottavaa.

Ja montakos niitä veljeksiä olikaan?
Reunasen jäljiltä "Karamazovin veljekset" on niin kuin potpuri klassikkoromaanin valittuja paloja. Ensimmäisen näytöksen pitää kasassa Hannu-Pekka Björkmanin energia ilveilijänä, mistä loppujen lopuksi pidin eniten tässä esityksessä, vaikka yleensä kammoan kaikkea mihin tuo ällistyttävän kapearekisterinen näyttelijä tunkee sitä yhtä ja samaa hymyilevän sadistin rooliaan tekemään.

Toisen näytöksen pitää kasassa murhajuoni, onhan  kysymys syyllisyydestä keskeisin aihe kirjassa ja siten myös näytelmässä. Murhajuonesta ei kuitenkaan käytetä paljoakaan draaman rakentamiseen, ja miten voisikaan kun 11 näyttelijälle pitää keksiä tekemistä. Näyttämökuva on täynnä tavaraa eikä puhuttelun tai liikkeen suunnilla ole muuta väliä kuin että yleisö täytyy välillä herätellä osallistuttamalla sitä "mihin uskot" -gallupilla.

Ainoa sidos 1. ja 2. näytöksen välillä on Seela Sellan esittämä pyhä vanhus, joka käy näyttämön etualalla lausumassa aforismeja anteeksiannosta linnuille. En ymmärrä tällaista näytelmän tekemisen periaatetta mitenkään muutoin kuin että laitosteatterissa on jokaiselle löydettävä riittävästi luonnetyyppinsä mukaisia repliikkejä. Kun muu näytelmä on valmis, siihen on sitten pitänyt löytää paikkoja seelasella-efektille. Pam. Muutetaan pyhän vanhuksen hahmo sellaiseksi seelasellaiseksi. Ihan sööttiä, karismaattistakin, mutta en ole tullut katsomaan seelasella-iltaa vaan dostojevski-tulkintaa.

Alkuperäisromaanin lukeneille, joihin en kuulu, esityksestä varmaan irtoaa enemmän yksittäisiä herkkupaloja paitsi nimihenkilöiden myös sivuhenkilöiden tulkintoihin. Toisaalta klassikko näyttää tällä kertaa olleen ylivoimainen ohjaajalleen, kun sen kuuluisinkin kohtaus, suurinkivisiittorin episodi, muuttuu stand up -raivolla esitetyksi Ivanin pullisteluksi. Muuten ainoa asia, joka esityksessä positiivisesti yllätti, oli tuon Ivania esittävän Miro Lopperin energianhallinta. Hän olisi voinut yksin esittää romaanin puolessa tunnissa. Vaikutuin ja vakuutuin. Silti mietin lähteäkö väliajalla pois.

Toki se on omanlaistaan demokratiaa tämä tällainenkin laitosteatteri, joka tarjoaa jokaiselle jotain: Björkmanin karkeaa komiikkaa Ukko-Karamazovina, seelasellaista muumifilosofiaa, näyttelijöiden lukutuokioita, epilepsiaa jäljitteleviä performansseja. Vaan miksi tämä potpuri on sitten pakko venyttää yli kolmeksi tunniksi? Siksikö ettei ohjaaja itsekään halua olla vastuussa kokonaisuuden erityisyydestä, vaan ainoastaan sen osasten erikoisuudesta?

No, minun puolestani Samuli Reunanen kuuluu vastaisuudessa samaan tempputaiteen kategoriaan kuin nämä muut klassikkoja "haastavat" ohjaajaihmeet Lauri Maijala ja Paavo Westerberg. Jätän näkemättä.



1 kommentti:

  1. Minä taas pidän erityisesti Hannu-Pekka Björkmanista. Seela Sella on tullut klassikkoikään. Meitä naisia arvostetaan ihan nuorina ja sitten uudestaan jos satumme olemaan jotenkin tolkullisia vanhuksia. Tämä koskee muitakin taiteenaloja.

    VastaaPoista