KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Yöpöydän spefiä (romaanit)

Yöpöydällä spefi-romaanit etenevät hyvin hitaasti, vaikka siellä niiden laadulle on vähäisemmät vaatimukset kuin sohvalla lukiessa. Helmi-maaliskuussa lueksitut teokset olivat eri tasoisia pettymyksiä toisensa perään. Kaipa ne pitää kirjata julki, varoitukseksi muille.

Australista ei ole oikein käsitystä, tuleeko sieltä muuta spefiksi kelpaavaa kuin YA-tauhkaa. Daniel O'Malleyn esikoisromaani The Rook (2012) ei nostanut odotuksia. Ostin kirjan, koska sitä ainakin mr Halme kehui taannoisessa swecon-paneelissa, mutta jätin kesken jossain sadan sivun paikkeilla. Supervoimilla operoivien agenttien erikoisosasto osana brittiläistä virkakoneistoa on kuvattu niin leffakässärin ehdoilla, että se supersankaritarinan olennaisin tyylikeino eli huumori on alisteinen tälle erittäin kliseiselle karakterisoinnille byrokratiaa noudattavista superhemmoista. Ikäänkuin MIB brittiläisittäin. Tarina alkaa muistinsa menettäneestä supersankarittaresta, joka joutuu opettelemaan elämänsä outoudet itselleen laatimistaan kirjeistä ja selvittämään samalla murhaajansa henkilöllisyyttä, mutta noir-elementin käytössä ei ole mitään omaperäistä, eikä aikuismaista. YA-mössöksi The Rook ei ole keskinkertaisinta vakoojaspefiä, mutta täysin turhaa sen lukeminen on.

Tristan Palmgrenin esikoinen Quietus (2018) on puolestaan kauaksi hörhöilyn puolelle innoittunut tieteisfantasia multiversumista, jossa amalgaameiksi kutsutut superälyt ohjailevat ihmisten asuttamia maailmoja eri "tasoilla" kosmosta. Miksi kaikki olennot ovat ihmismäisiä ja miten nämä maailmat sijoittuvat toisiinsa nähden aikajatkumossa, sitä kirjassa ei selitetä. Romaanin kiinnekohtana on 1300-luvun Eurooppa, jossa rutto hävittää sivilisaation perustaa, ja tämän katastrofin tutkiminen vetää puoleensa amalgaamit ja heidän pelinappuloinaan toimivan "antropologitiimin". Tämä asetelma ylemmistä voimista hyötyvien hovijuonittelijoiden ja ruttoepidemiaa tarkkailevien kyborgi-ihmisten välillä toimii jännittävästi, mutta viimeinen kolmannes kirjasta irtoaa täysin Maan pinnalta aivan tolkuttomiin kuvauksiin amalgaamejakin ihmeellisemmistä eetteriolennoista. Jos Clarken visiot tähtilapsesta tuntuivat joskus kiusalliselta, niin Palmgren edustaa sitä samaa scifistisen täsmällisyyden esoteerisella hömpällä korvannutta proosaa moninkertaisesti, so. amerikkalaisesti.

Dave Hutchinsonin Eurooppa-trilogia täydentyi Eurooppa-sykliksi neljännellä kirjalla Europe at Dawn (2018), joka on eräänlainen täydentävä selitysosa edeltäville romaaneille. Kaikki outoudet kerrotaan uudelleen uusien hahmojen näkökulmasta, kunnes kirjan päätösluvussa kirjailija selittää muutamassa sivussa kaiken sen, mikä on tähän mennessä jätetty lukijan tulkintojen varaan. Tällainen metainfodumppaus (mitä-kirjoissani-todella-tapahtui) on surkeinta mihin spefi-kirjoittaja voi alentua. Vasta nyt todella tajuaa miten Hutchinson on käyttänyt ilmaisurekisterinsä niukkuuden vahvuudeksi: lyhytjänteiset kuvaukset eurooppalaisten kulttuurikaupunkien hotelleista ja kahviloista eivät muodosta mitään itseään isompaa kokonaisuutta muutoin kuin myyttinä nimeltä Eurooppa. Lukija on halukas näkemään kylmänsodan paranoian rakentaneen valtioiden alle salaisten hallintopiirien verkoston, joka pitää kasassa 2000-luvun balkanisoituvaa karttakuvaa. Mutta sarjansa lopuksi kirjailija sitten päättikin suhtautua lukijoihinsa idiootteina ja selittää, että tällaiset olivat taustalla juonikuviot ilman mitään erityistä juonikkuutta ja ihan ilman harkittua lopputulemaa. Parhaiten siis tekee jos jättää neljännen kirjan lukematta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti