On hetkiä, jolloin humanistin työ muistuttaa lähes oikeaa tiedettä: ei analyysin tarkkuudessa vaan ensimmäisen löytäjän riemussa.
Tai ainakin kuvitteellisessa riemussa. Joku klassikkoajattelija onkin tokaissut, että kirjallisuudentutkijan työ on mahdollista vain siksi, että kuvainnollisen ilmaisun voi aina tulkita kirjaimelliseksi ja kirjaimellisen kuvainnolliseksi. Näin humanistit pyörivät kuin koirat toistensa peräpäässä nuuskimalla edellisten tulkintojen jakojäännöksiä. Humanististen julkaisujen tuoreus on yhtä arvokasta kuin lumen alta paljastuvat koiranpaskat.
Ajatus karakteeriesseestä alkoi pykiä mielessä viime vuonna, kun etsin materiaalia tietokirjoittamisen kurssia varten ja skannasin sitä varten sekä Theofrastoksen "Luonteita" että Canettin "Avainkorvan", molemmat ikivanhoja suosikkejani. Sitten silmiini osui arvostelu Peter Mickwitzin suomennetusta esseekokoelmasta. Tajusin oitis, että moisille kirjoittaville intellektuelleille luonnetyyppi eli karakteeri täytyi olla yksi rikkaimpia lähtökohtia esseistisen ironian harjoittamiseen.
Vasta kun sain Mickwitzin kirjan pöydälleni ryhdyin googlailemaan karakteeriesseen historiaa. Ja tietysti, lajillehan löytyivät vahvat juuret ja moneliaat oksat keskeltä valistuksen historiaa. Lisäksi karakteeriesseellä on hypähtelevä jatkumo kaunokirjallisuuden, filosofian ja asiaproosan välimaastossa.
Suomessa Mickwitzin kirja on kuin ilmestys erämaassa. Essee on kirjallisessa ilmastossamme edelleenkin kummajainen, josta kyllä vähän aikaa intoiltiin esimerkiksi 2002-2004, kiitos Savukeitaan oivaltavien julkaisujen, mutta mediasavun hälvetessä huomattiin, ettei mitään poltetta esseiden tekemiseen löytynytkään sieltä tekijäpuolelta, kirjailijoista. Esseekeskustelu katosi kuin... hmm...
Vasta karakteeriesseen historiaa lueksiessa tulin ajatelleeksi, että esseellä omana lajinaan voi olla kova huomaamaton ydin juuri karakteeriesseissä. Millä muulla esseen aihealueella ironiaa on harrastettu niin traditiotietoisesti? Millä muulla aihealueella proosallinen kuvailu ja draamallinen tyyli tukevat toisiaan täydellisesti?
Ja miten muutoin (esimerkiksi) kirjallisuusessee olisi pysynyt edes hengissä, jollei luonnetyyppejä koskevilla ajankohtaisilla kysymyksillä, joissa taitava esseisti laatii kirjallisen pilakuvan tietyn sosiaalisen piirin toteemihenkilöstä?
Ehkä ainoa syy, miksi karakteeriesseen perinne on unohdettu, onkin se, että essee itsessään on niin bastardi laji. Perinteestä voi silti hyvin puhua. Jokainen aikalaistyyppeihin paneutuva esseisti on todennäköisesti tarpeeksi koulutettu tunteakseen klassikot.Tämän kevään tietokirjoituskurssille suunnittelinkin harjoitukseksi, että kaikki laativat karakteeriesseen, jossa päivitetään joku Theofrastoksen tai Canettin ajattomista karakteereista nykypäivään.
Tällainen aihe antaa taatusti enemmän keskusteltavaa esseekirjoittamisen tyylistä, retoriikan edellyttämästä arkiypsykologiasta ja esseiden funktiosta kuin mikään muu kulttuuriesseen aihe antaisi - mukaan lukien kysymykset siitä, miten kategorisointi ajattelun välineenä toimii paradoksaalisen hyvin juuri tässä bastardilajissa.
Kaiken lisäksi karakteeriessee voi toimia eräänlaisena horoskooppitestinä: "Mikä aikalaisluonne Sinua kiinnostaa ja miksi?" Taidehöperö? Syntisäkki? Sanapatto? Mitä tietyn luonnetyypin valinta paljastaa Sinusta ihmisenä, ja kirjoittajana? Miten pukisit hänet näyttämölle suurta monologia varten?
Vielä pitäisi kiirehtiä patenttitoimistoon merkitsemään apparaattikäsitteeni.
Karakteeriessee (®) voi olla maailmankirjallisuuden seuraava suuri trendi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti