Pasifisteista on yhtä vähän elokuvia kuin muistomerkkejä, ja vielä vähemmän sotafilmejä, joissa aseistakieltäytyjä olisi sankarina. "Hacksaw Ridge" on päällisin puolin yllättävä poikkeus, etenkin Mel Gibsonin kaltaiselta ohjaajalta. Ensimmäinen tunti elokuvaa pitää kiinni poikkeuksellisesta asetelmasta kerratesssaan historiallista tositarinaa adventistista, Donald Dossista, jonka vakaumus eturintaman aseettomaan palveluun etenee kuin oikeusdraama.
Toinen tunti on vallan toista. Tiukasti jyrkänteen syrjälle rajattu taistelunäyttämö on ainutlaatuisen dramaattinen löytö sotafilmin tarpeisiin. Tätä dramatiikkaa korostaa helvetillisen karun, pommikuopista koostuvan sotanäyttämön sijoittaminen korkeuksiin, Donaldin urotyö haavoittuneiden enkelimäisenä pelastajana.
Hentoinen Andrew "SpiderMan" Garfield pääosassa on uskottavasti erottuva uhrihahmo, mutta hänen nuorekkuutensa on ihkuilevaa 2000-lukua. Sotafilmin sijaan toimintakohtaukset näyttävät urheilufilmiltä. Muuten elokuvan runsas sivuhahmojen joukko muistuttaa esittelyiltään perinteisen sotafilmin kepeää tyypittelyä. Viholliskuva on sekin yhtä tympeän yksipuolinen kuin vanhoissa sotafilmeissä. Upseeritkin ovat kivan ymmärtäväisiä aseetonta rintamamiestä kohtaan. Hugo Weaving pohjustaa juopolla isähahmolla selityksen pojan nyrjähtämiselle pasifistiksi. Aurinko paistaa läpi 1940-luvun. Vain taistelukentän peittää herkeämätön sotasumu.
Aikakauden herttaisuus sairaalaromansseineen korostaa sankarin lapsekasta viattomuutta: pasifismiin synnytään uhrin osaan, ei opita ajattelun tietä. Tällainen vastakkainasettelu on kristinuskon vanhatestamentillinen perusta, joka glorifioi 'hyvien sotien' käymisen ja niillä rahastamisen uhraamalla milloin pasifistisia hahmoja, milloin pasifistisia kansoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti