Helsingissä käveleminen vuoden viimeisenä päivänä kirkkaan keväiseltä tuntuvassa auringonpaisteessa oli kuin askel mantereiseen Eurooppaan, erinomainen maailmassa olemisen tunne, ja kun ostin eurolla romaanin, joka on kuriositeettien laatikko, sen lukeminen Puotilan hiljaisessa kirjastohuoneessa oli tuplasti maailmasta sulkeutumisen lahja, laatikko laatikon sisässä. Tosin siinä vaiheessa en tiennyt, että kirja on myös suomennettu, vaan luulin löytäneeni todella harvinaisen kirjallisen aarteen.
Illalla ajoitimme menomme Käpylään J&S:n tupareihin, jossa perverssin maailmallisesti jännittävintä oli pelata Monopolia, kilpailla Helsingin katujen omistamisesta. Vähän ennen keskiyötä halusin välttää ihmisjoukot ja niiden raketit, päinvastoin kuin protokollaan kuuluisi. Sattuma oli jälleen puolellamme. Missasimme metroon luvatut ylimääräiset vuorot (taulun mukaan seuraava juna olisi mennyt vasta lähellä aamu 2:a), mutta Hakaniemen torin laidalta osutettu bussi 90A oli tosiaankin käytännössä tyhjä, kun 30K muuta ihmistä tungeksi samaan aikaan keskustaan katsomaan toistensa räjäyteleikkejä. Niinpä olimme keskenämme bussissa, kun raketit alkoivat paukkua, ja kuski vain kiihdytti vauhtia, koska ketään ei odotellut ruudilta löyhkäävillä pysäkeillä. Symboliikkaa siis kerrakseen.
Mutta mökiltä palattua olen viettänyt kaikki yöt yskien, joten petollisen täydellinen ei Helsingin retkemme sentään ollut, vaan nuokuin ja heräilin sohvalla, yskien kuin taiteilijaluonne ikään.
Ihminen ei ole sitä mitä hän syö, vaan sitä mitä hän hengittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti