Joulukuun tulot hypähtivät tuhat prosenttia, kun osui silmiin ilmoitus, että Tietokirjailijoilta on tulossa kolmen tonnin apuraha seuraavaan projektiin. Eipä olisi voinut parempaan tilanteeseen osua. Edellinen projekti, käsillä oleva kirja, lähtee korjauksineen huomenna ja kuulemma taittajalle vielä joulun alle. Ihailtavaa ahkeruutta, josta osattava kiitellä itseäänkin, vaikka motivaatio hyvän toimittajan ja elämäntyöksi koettavan teoksen kanssa on niin korkea kuin mitä tällaisessa elämänvaiheessa voi kokea. Apurahan saamisesta riittäisi silti valitettavaa, koska vaimo sai sitä jälleen tuplasti enemmän ja haluaisin tietää miksi - ei siis silkasta valittamisen ilosta vaan siitä yleisestä ulkopuolisen kokemuksesta johtuen. Onko syy hakijoiden vai hakemusten eroissa?
Mutta se kolmetonninenkin toki keikuttaa elämänodotusten keinulautaa. Mihin sen säästäisi? Kyseessä on tietysti apuraha, jonka on tarkoitus tukea elämää niin, että saa seuraavan kirjaprojektin valmiiksi, mutta tällaisessa tilanteessa se pakostakin laventaa kuvitelmia siitä, mitä elämä voisi olla.
Pitäisikö rahaa säästää sitä hetkeä varten, kun joudumme oikeasti arpomaan, mihin muutamme tästä asunnosta? Kalevan alueelta löytyy onneksi muutamia kolmioitakin, joiden asumiskustannukset olisivat pienemmät kuin tässä talossa lähestyvän julkisivurempan jälkeen. Jokainen ylimääräinen euro olisi omiaan pehmentämään kuilua muutoksessa. Muuttaminen on ollut luontevaakin, mutta tavaran runsauden ja talouden niukkuuden kanssa tasapainoillessa uuteen asuntoon hyppääminen tuntuu nykyään enemmän uhkalta kuin utopialta. Miten sitten ymmärtää omia elämän odotuksia: onko odotuksessa roikkuminen nykyään pelkkä kulku- vai kulutapa?
Juuri sopivasti ennen tuota kolmen tonnin anonyymia kädenojennusta tuli pankista kutsu käydä konttorissa. Halusivat tietää, minkä asiakasohjelman valitsen, koska jokaisen on se nyt tehtävä, mentävä omaan kotikonttoriinsa ja valittava onko hopea-asiakas, kulta-asiakas vai peräti platinum-asiakas. Muita vaihtoehtoja ei tarjota. Siis vähän kuin kristillisen kirkon sisällä: joko olet kunnon katolinen, reformoitu huijari tai almujensa kanssa raahautuva piilopakana.
Virkailija oli sentään kelpo ihminen, veikeä kuin vain tamperelaiset parhaimmillaan. Katsoi silmälasiensa ylitse ja piti itseironisia taidepausseja. Hänen kaltaisensa kanssa ei tarvinnut puhua pyöreitä "eläkevuosista" tai mistään tulevaisuutta koskevasta. Tuli siitä oudon hyvä tunne, että elämä ei ole kiinni rahasta, vaan sopimuksenvaraisista merkityspeleistä rahan ympärillä. Tätä tällaista ajatusta mielelläni pyörittelen eri aiheiden kanssa. Tämän tällaisen ajatuksen sovellettavuus on minun porvarillisen elämäntapani ja vasemmistolaisuuteni välissä.
Samaan aikaan toisaalla: Kiiltomadossa näkyy ilmestyneen arvosteluni Maria Peuran heimoromaanista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti