Posthumanisti on kompostivalmis

Viimein ymmärrän, mitä posthumanisti tarkoittaa: ketä tahansa joka sulkee yliopiston ovet ja huomaa, että akateemisessa ansarissa kasvatettu humanisti on kompostivalmis olento, yhtä tarpeeton niin kaksikymppisenä maisterina kuin viisikymppisenä tohtorina. Post-humanisti.

On tarkalleen 20 vuotta siitä, kun edellisen kerran tajusin tarpeettomuuteni ja päädyin lähtemään täältä Turkuun, koska siellä oli sentään töitä tarjolla. Silloin syynä oli Tampereen yliopiston juustohöyläpolitiikka, jossa viskattiin meitä nelisenkymmentä assistenttitason työntekijää pellolle. Kun sitten vuoden 1995 puolella tuli tieto, että olen saanut assarin paikan Turusta, lähdin Tampereelta ja sen yliopistosta taakseni katsomatta. Mutta muistot tietysti kiinnittivät siinä määrin, että aina uskoin ja peräti tiesin palaavani jonain päivänä tänne Kalevan kaupunginosaan viettämään "eläkevuosia".

Tutkijan omakuva nuoruudenvuosilta

Hitto joo. Tätä ne eläkevuodet sitten ovat, kun ei ole töitä eikä apurahaa, mutta lapsi kuitenkin elätettävä, eikä osaa edes kuvitella mihin täältä enää lähtisi, saati että olisi enää rohkeutta ja voimia lähteä juuri eteistä kauemmaksi. Joulukuun tulot koostuvat yhdestä arvostelupalkkiosta (180 e), Portin novellipalkkiosta (100 e) ja veronpalautuksista (150 e). Seuraavan kerran tilirahaa voi tulla tammi- tai helmikuussa, mikäli Helsingin kirjoituskurssi saadaan järjestettyä. Ja ehkä pari arvostelupalkkiota joskus helmikuun lopulla. Revi tästä sitten nostalgiaa, miten elämä kehittyy kahdessa vuosikymmenessä.

Samaan aikaan koneeni sisällä olen saanut editoitua valmiiksi kolmannen version romanssikäsikirjasta. Edellistä versiota tarjosin Gaudeamukselle vähän ennen kuin se päätyi saattohoitoon. Uusi versio on hiotusti parempi, mutta samalla kynnys se tarjoamiseksi kustantajalle on tuplasti noussut: miksi vaivautua lähettämään tutkimustyötä sellaiselle akateemiselle kentälle, jossa kirjan mittaisen puheenvuoron valmistamista kukaan ei ole pitänyt niin merkittävänä että olisi suonut sille apurahaa? Miksi vaivautua lähettämään käsikirjoitusta sellaiselle kustannuskentälle, jossa kaikki tietokirjallisuus katsotaan luovaksi harrasteeksi? Miksi vaivautua kirjallaan keskustelemaan sellaisella kulttuurikentällä, jossa puheenvuorolla on merkitystä vain instituution edustajana tai youtube-viihteenä?

Ainoa vastaus: Jotta jättäisi vielä jonkin muistutuksen maailmallisuudestaan muillekin kuin turkulaisille.

Agricolassa sanon sen somemmin, puheenvuorona turkulaisten Posthumanisti-kirjasta.