Tämän joulukuun aikana on jo ollut liikaa uudelleenluettavaa, siis oman tekstin heikkouksia paikkaillessa, joten Jo Waltonin opas (2014) spefi-klassikoiden uudelleenlukemiseen on parasta iltalukemista aikoihin, ehkäpä paras lajissaan, siis erittäin suorasanaisena ja terveen asenteellisena 'Mitä lukea seuraavaksi' -oppaana, jollaisia me suomalaiset emme ole tainneet saada yhtäkään kelvollista aikaiseksi.
Walton käynnistää kirjoja rakastavan ihmisen päässä myös metaprosesseja, joiden ansiosta tuohon paksuhkoon kirjaa tulee himo: vielä pitää lukea Waltonin mielipide seuraavasta teoksesta. Nämä metaprosessit nimittäin koskevat sitä, miksi itse EI tule lukeneeksi kirjoja uudestaan, juuri koskaan, ja miten monta kertaa kirja ylipäänsä kestää lukemista?
Olen tavannut ihmisiä jotka lukevat tietyn teoksen, kuten "Sinuhen", kerran vuodessa, ja itsekin voin kuunnella äänikirjana Waltarilta samaa kirjaa kerran vuodessa, mutta lukeminen on sitten ihan toinen juttu. Jotain runoteosta voisin ehkä lukea kerran vuodessa, ja opiskelijaiässä luinkin, ainakin Leinoa ja Mannista ja Valaa, mutta en siis mitään syvällistä siltäkään osin.
Tätä kirjojen uudelleenluettavuutta on arvioitava siihenkin nähden, että jos-ja-kun-tästä-muutamme, niin kirjavalikoimaa olisi karsittava voimakkaasti. Muistan luvanneeni edellisen muuton yhteydessä, että seuraavan kerran samaan ruljanssiin ryhdymme vasta kun on päätetty, luovutaanko fantasia- vai sf-kokoelmasta, vai yksinkertaisesti kaikista kotimaisista kirjoista, koska niitä ei montaa ole jäljelläkään.
Kysymyksen hyvän kirjan uudelleenluettavuudesta voi kääntää myös vieläkin kiusallisemmaksi kysymykseksi: Kuinka monta hyvää tarinaa ihminen ehtii elämänsä aikana keksiä? Kuinka monta kertaa sitä samaa voi muunnella niin, että pystyy säilyttämään uskottavuutensa myös taiteilijana? Sattumoisin Jo Walton on ikäiseni ihminen... tai jopa vuoden nuorempi, mutta viisas ja vilpitön kuin ikuinen intiaani...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti