Perjantaina 5.12. (2014) tehtiin Tampereen elokuvaskenessä historiaa: teatteri Niagarassa myytiin lippuja elokuvaan, jonka luvattiin olevan Suomen ennakkoensi-ilta, mutta mitään muuta filmistä ei paljastettu; edes lippujen myyjä ei tiennyt mikä filmi oli kyseessä. Yleisöä kertyi kuitenkin parisenkymmentä, ehkä siksikin, ettei teattereissa samaan aikaan ollut mitään erityisen hyvää kilpailijaa edes tällaiselle yllätyselokuvalle.
Ensimmäiset kymmenisen minuuttia ihmettelin sitä, etten tunnista leffauutisten perusteella, mikä elokuva saattaisi olla kyseessä - eihän niitä Suomeen lupailtuja ensi-iltoja talvellekaan montaa ole. Mutta kun valkokankaalle ilmestyi ensimmäiseen bändikohtaukseen valtava paperimassapää, olin huudahtaa ilosta: "Frank"!
Olin lukenut juuri sen verran S&S:sta, että "Frank" kuulosti 2000-luvun "Spinal Tapilta". Yhtä osoittelevan ja kömpelön hauska se olikin, inhosin väkisin naurettavaksi ja korostetun sympaattisiksi tarkoitettuja hahmoja yhtä lailla kuin "Spinal Tapin" teinihuumoria. Mutta samalla "Frankissa" on paljon vastaansanomattoman sööttiä. Jotenkin se palautuu niin yksinkertaiseen efektiin kuin tuo paperimassapäällä animaatioihmiseksi rakennettu Frank, persoona joka on yhtä kuin hänen itsepuolustukseksi käyttämänsä määritelmä "condition" kaikessa termin monimerkityksisyydessä. Ihan poliittisesti korrekti ei tämä filmi tietenkään ole siinä, miten siinä romantisoidaan mentaalisia sairauksia - jos kohta aivan filmin lopulla tarinaa kommentoidaan mikä on sairauden ja lahjakkuuden suhde, ja käännetään romantiikka piikiksi katsojaa kohtaan.
"Spinal Tapin" tavoin "Frank" on suoraviivainen satiiri musiikkimediasta. Se pureutuu indiemusiikin vaikeaan suhteeseen eriytyneitä fandom-yleisöjä kohtaan, välillä helppoina vitseinä, välillä oikeasti hauskana tilannehuumorina. Mitä enemmän tämä älykkösynkkä bändi vetäytyy pois julkisuudesta ja mitä enemmän sen musiikki näyttää olevan sen antitaide-asennetta, sitä enemmän eriytynyt yleisö tahtoo ottaa sen makunsa välineeksi. Viimeinen kolmannes elokuvaa tapahtuu Amerikan markkinoilla, oletetun menestyksen kynnyksellä...
Vaikka "Frankissa" tuntuu edeltävien bändifilmien taakka, mukaan lukien myytti bändiä riivaavasta kuolevasta kosketinsoittajasta, sen draama kehittyy Salieri-kompleksisesta peräkamarimuusikosta, joka sattumalta värvätään osaksi "Frankin" häröpunkkia soittavaa bändiä. Hän toimii välittävänä hahmona nettipohjaisen musiikkifandomin ja säveltäjäneronsa taiteelle omistautuneen bändin välillä. Nerohahmon tarinan taustalla kuuluu olevan oikea artistitapaus, Frank Sidebottom.
Frankia esittävän Michael Fassbenderin uskomattoman syväkarhea, jim morrison -sävyinen ääni ja Maggie Gyllenhaalin harkittu antikarisma tekevät "Frank"-elokuvasta lähes aikuisen. Puolet ajasta se tosin muistuttaa näitä viime vuosien söpösteleviä indiefilmejä, John Carneyn pliisuja "Once" ja "Begin Again" -elokuvia, joissa musiikin uskotellaan olevan viimeinen autenttinen taiteen alue. "Frank"-elokuvan tarkkaan mitattu kesto ja hieno häröyteensä sulkeutuva päätösnumero tekevät kuitenkin juuri siitä sen pikkaisen salaviisaan filmin, jolla tulee olemaan kestävä kulttimaine sen itse itselleen mittaamassa määrässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti