Näin se tapahtui. Hyvästelimme kirjailija N:n ja kirjailija K:n. Tulimme ulos talosta hieman jälkeen yhdeksän. Oli vielä hetken ennen pimeää, mutta kun seurasimme kirjailija E:ä, tuli niin pimeää kuin vieraassa kaupungissa voi olla. Kirjailija E oli muistavinan missä lähin juna-asema sijaitsi. Tajusin vaistomaisesti, että olimme menossa väärään suuntaan. Katsoimme karttaa ja kirjailija E tutki navigaattoriansa. Minulla ja Saaralla oli enemmistön mielipide, joten teimme täyden käännöksen. Kävelimme tarpeettoman nopeaa tahtia, koska olimme lukeneet uutisia jengeistä, jotka ammuskelivat toisiaan jossain päin tätä kaupunkia. Kävelimme kohti asemaa, jonka sijainnista kukaan ei ollut enää varma. Kirjailija E korjasi tarinaansa: hän oli tullut tätä kautta KAKSI PÄIVÄÄ AIEMMIN.
Löysimme maanalaisen aseman hotellin takaa. Kirjailija E pahoitteli eksymistään ja paransi taas tarinaansa. Eksyminen ei olisi pitänyt olla mahdollista, olihan hän kulkenut jo NELJÄ VUOTTA junilla täällä päin. Yritin keventää tunnelmaa valuessamme alas pitkiä rullaportaita, mutta tulin käyttäneeksi sinä-passiivia, mikä ei kuulosta anteeksiantavalta millään kielellä. Kirjailija E yritti korjata paikkaansa ryhmänjohtajana. Hän ehdotti, että nousisimme junaan, joka menisi neljä minuuttia aiemmin kuin se, johon olimme ilmeisesti ostaneet automaattiliput. Osa junista, tai ehkä ne kaikki, näytti olevan joka tapauksessa myöhässä.
Nousimme seuraavaan junaan, joka tuli Tanskan suunnalta. Juna oli niin täynnä, että jouduimme seisomaan eteisessä. Parissa minuutissa olimme Malmön pääasemalla. Osa matkustajista jäi pois, osa oli epävarmoja, missä he olivat. Osa junan ovista ei auennut. Kirjailija E pyysi meitä odottamaan ja katosi asemalaiturille. Oli niin pimeää kuin voi olla maanalaisella juna-asemalla vieraassa kaupungissa. E tuli takaisin. Hän ei sanonut enää mitään.
Juna lähti liikkeelle takaisin siihen suuntaan, mistä se oli tullut. Keskustelimme missä voisimme jäädä pois, jos juna veisikin meidät Tanskaan. Ehdimme juuri löytää istuinpaikat, kun olimmekin jo perillä. Astuimme asemalaiturille eikä mikään näyttänyt tutulta. Olimme kuitenkin juuri siellä mistä olimme lähteneetkin. Tanskalaiset valloittajat olivat perustaneet tänne kaupungin yli tuhat vuotta sitten uhrilehdon paikalle ja antaneet sille uhrilehdon nimen ("Lund").
Kättelimme säikähtäneen oloisen kirjailija E:n. Oli kirkas yö, taivaalta satoi meteoriitteja enemmän kuin koskaan vuoden aikana, mutta minä en niitä nähnyt, Saara vain kertoi näkevänsä. Pysähdyimme oluelle kirkkoa vastapäätä rakennetulle terassille. Katselin kirkon seiniä, jotka olivat kuin linnoitus ja harmaita kuin paksu homekerros. Saara katseli putoavia kiviä eli tähdenlentoja. Puhuimme ruotsalaisista ja kirjailijoista. Oluet joimme aika nopeasti.
Ei ollut läheskään keskiyö, kun pääsimme takaisin majapaikkaan Ninnan luokse. Lapsikin oli vielä hereillä. Ninna luki hänelle lasten versiota Tähtien Sodasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti