"I was struck..."

Heinäkuisessa seminaarissa sai kuunnella ei-natiivien englantia, joka akateemisissa piireissä on toki nykyään kadehdittavan fluenttia - mutta jossa toistuvat idiomit lyövät joskus ällikällä. Toistuvasti korvaani kolahti ilmaisu "I was struck that/by...", koska puheenaiheena eivät kuitenkaan olleet mitkään naamalle viskaistut skandaalitekstit vaan akateemiset analyysit, jotka tuskin, "ihan oikeasti", ovat niin radikaalin äimistyttäviä kuin puhujat antavat ymmärtää. Koskaan ennen en ollut moiseen "lyötyjen ajatusten" runsauteen törmännyt.

Syynä outojen idiomien suosioon voisi olla se, että ne täyttävät täkäläistä diskursiivista tyhjiötä. Suomalaiseen keskustelukulttuuriin eivät ole kuuluneet yhtään minkäänlaiset idiomit, koska small talk -tyyppistä keskustelua ei ylipäänsäkään harrasteta, joten ei tarvita myöskään mitään kummempia idiomeja kuin "pidellyt säitä".

Vaikka suomalaiset nykyään hallitsevat äimistyttävällä sujuvuudella niin akateemisen kuin arkisen small talk -puheen, se on kuitenkin ensisijaisesti sitä "smart ass" -englantia, jota on opittu amerikkalaisista sitcomeista eikä niinkään elävästä tilanteesta. Toisaalta muutos on niinkin nopea, että jo Alman sukupolvi saattaa puhua englantia aivan omilla ehdoillaan. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua kaikki tänne päin tulevat kieli-imperialismin perilliset joutuvat pikemminkin sopeutumaan paikalliseen kieli-ilmastoon "kirvesvartta"-tölväisyineen kuin toisinpäin.


“Holy Zarquon,” muttered Zaphod, “did I ask for an existentialist elevator?”