Lautapelit haptiikan lisäarvona

Mihin ihminen käyttää vapaa-aikansa laadukkaasti? Minun mielestäni lautapeleihin.

Pöydällä Hansa Teutonica

Toissijaisesti kirjoihin, elokuviin, ulkoiluun. Mutta edelleenkin on arvoitus, miksi lautapelien harrastaminen on levinnyt niin laajalle. Uusia selityksiä voi keksiä kerran kuukaudessa, samoin kuin luokitteluja niille harrastajatyypeille, joita kiinnostaa erityyppinen pelaaminen. Se, miten nopeasti lapset oppivat ikäluokkaansa fiksumpia pelejä, viittaa kuitenkin koko kulttuurissa tapahtuneeseen muutokseen lautapelimäistä yhdessäoloa ja yhdessä kulutettavaa semantiikkaa kohtaan.

Paras selitykseni onkin, että lautapelit ovat haptiikkaa arvostavan kulttuurin lisäarvo. Kaikki se näpertely, hipellys ja sipaisutapaisuus jonka varassa ihmiset uskovat osallistuvansa yhteisölliseen elämään laitteillaan, tekee samanarvoisiksi ja osoitteettomiksi nuo sensoriset tanssit. Laitteet lukevat meitä, mutta me emme voi elää ainoastaan koneiden tuottaman outputin varassa. Tarvitsemme konkreettisia ja tarkoin rajattua semanttisia ympäristöjä, sopimuksen varaisia palikkatestejä sosiaalisen piirin rajojen testaamiseksi: lautapelejä tutuimpien ja hieman uusienkin ihmisten parissa.

Tänä kesänä uusiksi mökkipeleiksi tuotiin Sushi-Go, Port Royal, Welcome to the Dungeon, ja Legacy: Starship. Niistä lapsi ja hänen vierailjansa suosivat Port Royalia, koska sitä he saattoivat leikkiä välittömästi pelin lopetettuaan. Syy ei ole pelkästään teemassa. Pelin onnenkoettelu-mekaniikassa on jotain, mikä vetoaa lapsiin samalla tavalla kuin aikuisiin. Welcome to... -peli toimisi samalla voimalla, jollei se olisi taktiikassaan vähän liian monimutkainen 8-vuotiaille.

Eniten oppii edelleenkin siitä, kun kuuntelee Ludologian podcasteja ja vertaa niiden keskusteluja pelimekaniikasta omiin pelisuunnitelmiin. Juuri ennen nukahtamista pelilaudan kuvittelu mielessä johdattelee helpommin uneen kuin mikään muu ajatustreeni. Niin kauan kun suunnitelmiaan ei yritä muuttaa konkretiaksi, peli elää pään sisällä omaa elämäänsä. Onko se jonkinlaisa sisäistettyä haptiikkaa? Vaiko maailmanrakennusta joka korvaa kömpelön keskeneräisiksi jääneet spefiprojektit?


Mistä siis lautapeleissä erityisesti pidän:
- Asymmetrisistä valtasuhteista syntyvän ’hahmotelman’ rakentuminen pelin aikana, omana osuutena ja/tai yhdessä. Hahmotelma antaa vähintäänkin illuusion valintoihin perustuvasta tarinasta, jopa Carcassonessa ja Agricolassa.
- Salattuun tietoon perustuvat pelit, muiden pelaajien tavoitteiden arviointi, nopeiden liittotutumien sanattomuus ja monipuolisuus.
- Ikonien koneistomainen yhteispeli ja ikonien merkityksen vähittäinen laventuminen, kuten Race for the Galaxy.

Mistä siis lautapeleissä erityisesti EN pidä:
- Aggressiivisen pelitavan helppous, etenkin  loppupelissä, johtavan pelaajan karkaaminen tavoittamattomiin, esim. PowerGrid ja Eclipse.
- Teeman ja tarinan keskeneräisyys niissä peleissä, joissa sitä olisi helppo ollut lisätä, etenkin historialliset simulaatiopelit kuten Legacy: Duke, mutta myös Agricola.
- Yhteistyöpelit ja partypelit.

Leffa-arvostelut ja BitteinSaaret palaavat

Palauttelen Illusionistin alaisuudessa vähitellen BitteinSaaret-sivustoa.

Sieltä löytyy juhannusluettavaksi esimerkiksi kirjoittamani kuutisensataa elokuva-arvostelua, etupäässä vuosilta 1999-2002. Myös VerkonAatoksen menu ja henkilöesittely löytyvät tärkeimmiltä saarekkeilta.

Varsinaisen Illusionisti-lehden pystytys onkin työläämpää. Ensin joudumme hankkimaan nettihotellilta tuplasti levytilaa ja tietokannat, jotta voimme alkaa opettelemaan WordPressin käyttöä ja tyylitellyn nettilehti-lookin rakentamista.

Scifi ja tähtienvälinen kaupankäynti (swecon3)

Prof. Jesper Stage (Lundin yliopisto)

Fantastika-tapahtuman kiinnostavin yksittäinen esitelmä (19.6.2016) oli professori Jesper Stagen leppoisa, esimerkkipitoinen esitys interstellaarisesta kaupankäynnistä, sellaisena kuin sitä on scifissä kuviteltu.

Aiheesta ei ymmärrettävästikään ole akateemista tutkimusta, mutta Stage kertoi löytäneensä kaksi artikkelia, jossa aihetta oli käytetty spekulaatioiden pohjana. John Hickmanin artikkeliin (2008) Astro Politics-lehdessä hän viittasi lähtökohtana sille, miksi tähtienvälinen kaupankäynti on lähestulkoon mahdotonta: maksusuoritusten saaminen vie liian kauan ja on liian epävarmaa, joten ainoat vaihtotalouden muodot muukalaisten kanssa perustuisivat taiteen ja kulttuurivaihtoon.

Sekä scifin että fantasian spekulaatiot kaupankäynnin perusteista muistuttavat muutenkin westernien kuvitelmia, totesi Stage. Esimerkiksi pseudokeskiaikaisessa fantasiassa jätetään mieluusti pohtimatta, minne ja miksi sitä kauppaa käydään satamista. Jännittävimmät kuvitelmat sankarillisista salakuljettajista ovat scifin vakiokalustoa, etenkin Star Wars -saduissa, mutta sellaisten kuvitelmien kohdalla maailmanrakennus käy hyvinkin hataraksi. Millaisiin tuotteisiin salakuljetus voisi perustua? Miksi imperiumit tarkkailisivat salakuljettajia tähtienvälisen kaupan mittasuhteissa?

Yhä uudestaan Stage palasi kysymykseen siitä, ovatko maailmanrakentajat scifissä tulleet pohtineeksi rahtikustannusten merkitystä taloudelle - ja mikä halpojen rahtien vaikutus olisi kaikkeen muuhun ympäröivään kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Esimerkit Asimovin, Herbertin ja Andersonin teoksista toistavat samaa perustelematonta optimismia: jos vapaan kaupan edustajat perustelevat olevansa historian toteutumisen ja historiallisen välttämättömyyden puolella, niin mikä tahansa halvan työvoiman käyttäminen katsotaan hyveeksi eikä eksploitaatioksi, edistetäänhän siinä "alkeellisemman" yhteiskunnan kontakteja kehittyneempään.

Jopa C. J. Cherryhillä, joka Stagen mielestä on yksi parhaita muukalaiskulttuurien kuvittelijoita, juuri kaupankäynti on se autuaaksi tekevä voima, jonka ansiosta muukalaisten yhteisöt kehittyvät paremmiksi ja joka takaa rauhan muukalaisten kanssa.

Lopuksi Stage totesi yllättyneensä, miten positiivisesti vapaaseen kaupankäyntiin suhtaudutaan scifi-teoksissa. Selitykseksi hän arveli sitä, että kirjoittajien tausta on anglo-amerikkalaisissa imperiumeissa, vapaakaupan voittajaosapuolissa. Vieläkin olennaisempaa on se, että tarinankerronnassa kauppiailla on sosiaalista liikkumavaraa, joka tekee heistä jännittävän soveliaita kohtaamaan hyvin erilaisia ihmisryhmiä tarinan kuluessa. Kirjailijat ovat mieluusti kuvanneetkin vapaakaupan autuutta juuri sellaisilla planeetoilla, joille hyöty uusista tuotteista on ilmeinen, koska niillä ei esiinny kilpailua kyseisestä tuotteesta.

Kaupankäynnin verkottumisella sf-kirjailijat ovat siis onnistuneet luomaan kokonaiskuvaa galaktisesta yhteisöstä, koska mitään muuta verkottavaa periaatetta olisi vaikeampi ja työläämpi perustella, esimerkiksi politiikan tai militaristisen ideologian puitteissa.

Lähteenä käytettyä Hickmanin artikkelia ei näy olevan saatavilla... ilmaiseksi... mutta Hickmanin ja Paul Krugmanin alkuperäisten ideoiden (1978) esittely löytyy esimerkiksi täältä nettiartikkelista.

Robert Heinleinin palautettu maine (swecon2)

Robert A. Heinlein (1907-88)

Pysäyttäkää historian painokoneet: Robert A. Heinleinin (1907-1988) maine on palautettu.

Enää Heinleinista ei voi puhua "lähes suurena scifi-kirjailijana", jonka maineen ja merkityksen riittävät kyseenalaistamaan hänen lopputuotantonsa temaattiset ja taiteelliset romahdukset. Kenpä ties nähdään sekin päivä, että Heinleinia peräti suomennetaan lisää...

Tukholman Fantastika-conissa Heinleinin maineen palautuksesta puhuivat pitkän linjan scifi-harrastajat John-Henri Holmberg ja Jessica Elgenstierna. Keskustelu oli tarkoitettu alun perin paneeliksi, mutta muut mahdolliset osallistujat olivat jotenkin kadonneet järjestelyjen varrella... mikä sekin kertoo Heinleinista poikkeuksellisen ongelmallisena tapauksena scifin historiassa.

Tietenkään Heinleinin tuotanto ei ole ollut vaarassa unohtua. Hänen kirjansa ovat aivan samaa suurten scifi-kirjailijoiden luokkaa kuin Isaac Asimovin tai Arthur C. Clarken. Mutta jostain syystä hänen teostensa filmatisointi ei ole innostanut Hollywoodia samassa määrin kuin esimerkiksi Clarken romaanit. Puppet Masters -elokuva (1994) haukuttiin lyttyyn, ja vaikka Starship Troopers oli kaupallinen menestys, se sai peräänsä vanhat syytökset fasismin ylistyksestä. Viimeksi Predestination (2014) on kuitenkin herättänyt laajemmankin, nykymedioita kutkuttavan kysymyksen: mitä Heinleinin tuotannosta voisi löytää ELOKUVAN mittoihin sopivaa?

Kiinnostus Heinleinin uudelleenarviointiin on herännyt mitä ilmeisimmin myös fandomin syvistä syövereistä. Tutkija Farah Mendlesohn on kuulemma tekemässä seuraavaa tietokirjaansa Heinleinista eikä silloin kyse ole enää pelkästään akateemiselle tai fani-yleisölle suunnatusta esittelystä. Tarve Heinleinin teosten esittelyyn 2000-luvun sukupolvelle on ilmeinen.

J-H Holmberg

Eikä liene parempaa sf-fania, joka olisi katsellut Heinleinin uraa aitiopaikalta pohjoismaista käsin, kuin tuo ruotsalaisen fandomin megasaurus, John-Henri Holmberg. Fantastikan keskustelussa hän kertoi alkaneensa lukea ensin Heinlein-käännöksiä, mutta ahmineensa ensimmäisen alkukielisen teoksen sanakirjan avulla heti oppikouluun päästyään.

Käännekohdaksi Heinleinin uralla Holmberg mainitsi Friday-romaanin (1982). Sattumoisin se on itsellänikin kirja, jonka kohdalla leuka loksahti lattiaan: saako näin naisvihamielistä proosaa ihan oikeasti julkaista? Luin kirjan railausmatkalla ostettuani kirjan 20 pencellä Isle of Skyen hostellista, mutta hylkäsin kirjan matkan varrelle, niin vastenmielinen se oli. Holmberg kuitenkin selitti, että kirjalla on erityinen merkitys Heinleinin pitkällä uralla: se oli 15 vuoteen ensimmäinen kirja, joka oli sentään PAREMPI kuin edeltävät epäonnistuneet teokset. Siksi fanit katsoivat että kirja on peräti "hyvä". Huolimatta sen asenteista... ja ettei se kovin erityinen ollut scifinäkään, olihan kirjailija jo 75-vuotias.

Fantastika-keskustelun toinen osapuoli, Jessica Elgenstierna, puhui hänkin Heinleinista fanin näkökulmasta. Hän oli ottanut tehtäväkseen lukea kirjailijan keskeisen tuotannon ennen conia, ja käyttänyt siinä apuna Holmbergin laatimaa kommentoivaa lukulistaa - sen kun saisi käsiinsä! Elgenstierna totesi, että yksi ainoa teos oli niin kehno, että hän itki sen huonoutta: The Number of the Beast (1980).  Tähän Holmberg nyökkäili tyynesti. Kyllä, hänellä oli aivan erityinen tarina kerrottavana tuosta kirjasta. Holmberg oli nimittäin ollut kustantamon leivissä saadessaan käsiinsä kyseisen romaanin käsikirjoituksen amerikanpakettina, ja mahdollisuuden julkaista kirjan ruotsinnos jo ennen kirjan amerikkalaista julkaisua. Mutta luettuaan 40 sivua tämä Heinlein-fani oli todennut, että petokirja oli niin huono ettei hän voinut lukea sitä edes loppuun. Eikä ole koskaan lukenut. Eikä julkaissut.

Mikä sitten tekee Heinleinin alkutuotannosta niin erottuvan hyvän, että Elgenstierna totesi nyrkkisäännöksi pidättäytyä lukemaan vain ennen vuotta 1967 julkaistuja teoksia?

Vetävä kertojanääni, totesivat Elgenstierna ja Holmberg molemmat. Holmberg vertasi Heinleinia Kiplingin, Maughamin ja Kingin tapaisiin kirjailijoihin, jotka saavat koukutettua tarinoinnillaan lukijan kuin lukijan. Erityisen hyvä Heinlein onkin kirjojen aloituksissa, ja huumorissa. Ja mitä tulee asenteellisuuteen, niin Heinleinin maine rasistina, seksistinä ja fasistina ei perustu kirjailijan TEOSTEN lukemiseen vaan puoliksi kuulopuheisiin, puoliksi lopputuotannon aggressiiviseen ja avoimen misogynistiseen näkökulmaan.

Sodanaikaisen ilmapiirin sisäistäneenä libertalistina Heinlein näkyy kelvanneen kaikenkarvaisten konservatiivien aforismiykköseksi. Se radikaalimpi puoli Heinleinia on mieluusti unohdettu. Holmberg referoi ulkomuistista, miten Heinleinin alkutuotannon novellit olivat siinä määrin EDELLÄ AIKAANSA asenteeltaan, että ne eivät kelvanneet aikakautensa pulp-lehtiin julkaistavaksi. Valitettavasti Heinlein uskoi saamaansa palautteeseen siinä määrin, että vasta maailmansodan loppuvaiheessa palasi pohdiskelevan kriittisiin tarinoihinsa novelleissa ja nuorisoromananeissa. Esimerkiksi novellissa "Delilah and the Space Rigger" (1949) naistyöntekijän epäillään häiritsevän avaruusaseman rakentamista, mutta naiset osoittautuvatkin välttämättömäksi sen valmistumiselle.

Keskustelunsa lopuksi Elgenstierna ja Holmberg pohtivat, mitä teoksia suositella Heinlinilta luettavaksi ensikertalaiselle. Valittujen kärjessä olivat nämä kolme:

Panoksena tulevaisuus (Double Star, 1956)
The Door Into Summer (1956)
Have Spacesuit Will Travel (1958)

Aikamatka Ruotsin Fantastikaan (swecon1)

Kesäloman aloitus oli hitaanlainen, kun lasten koulutkin loppuivat vasta kesäkuun puolella. Sen jälkeen pääsimme lähtemään viikoksi mökille, ja palasimme melkoista vauhtia hypätäksemme suoraan lentoyhteyteen Tampereelta Tukholmaan.

Potkurikonelento on jo itsessään melkoista aikamatkailua, mutta tämän matkan yhdistelmä oli muutenkin poikkeuksellinen: olin sopinut tapaamisen isäni kasvattiveljen tyttären kanssa, jonka olin viimeksi tavannut 40 vuotta sitten. Ilta oli erinomaisen onnistunut, vaikka puhuimme sekaisin kahdella kielellä kolmen sukupolven asioista, ja mukana oli niin Carinan uusioperhettä kuin omat liitännäiseni. Hämmästyttävintä oli taas ruotsalaisen cityelämän utopialta näyttävä arkisuus tai arkiselta näyttävä utopistisuus, aivan kuin kyse olisi vaihtoehtohistoriasta pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle - niin epätodellisen helpolta ja toimivalta kaikki Tukholmassa näyttää...  paitsi Slussenin vuosia jatkunut liikennekaaos josta saimme nyt osamme, kun Nackaan vievä junayhteys oli juuri katkaistu...

Varsinainen syy matkaamme oli ruotsalaisten järjestämä FANTASTIKA-con (17.-19.6.). Se on pienimuotoinen mutta erinomaisen sujuvaksi organisoitu kolmipäiväinen spefi-tapahtuma; tällä kertaa se sai edustaa myös valtakunnallista sweconia. Mitään vastaavaa ei Suomessa ole tarjolla tänä vuonna.

Perjantain osalta missasimme conin kaikki esitykset kyläreissumme vuoksi, lauantain aloitin kuuntelemalla kunniavieras Carolyn Gilmanin esitelmää. Se oli ainoa pettymys viikonlopussa, siis niin tyhjänpäiväinen, että en katunut pätkääkään perjantain menettämistä. Esitelmä oli kuin peruskoululaisille pieraistu "Rationalismin haasteet 101", jossa ei ollut tietoakaan scifistä ja hyvin vähän edes Gilmanin esikoisteoksesta, kehuja saaneesta Dark Orbit -romaanista. Esitelmän jälkeen oli jätetty rutkasti aikaa keskustelulle, mutta sekin juuttui piinallisen pinnalliseen tiedeuutiset-referointiin (mitä kaikkea aivoista ei vieläkään tiedetä). Kaikki pisteet luonnontieteet haastavalle hörhöfeminismille.

Gilman oli toki erinomainen esiintyjä, sinänsä, mutta tämän esitelmän jälkeen en kotiin palattuakaan ihan heti koske Dark Orbit'iin. Peter Watts tuntuu suorastaan renessanssinerolta verrattuna siihen, millaisen vaikutelman Gilman jätti puhuessaan "subjektiivisesta tieteestä" tulevana käänteenä. Just joo. Ja inkkarit rakentavat tähtilaivan kaarnasta.

*

Gilmanin jälkeen kaikki tuntui hyvältä tai tuoreelta. Tunnelma ruotsalaisessa conissa on (myyntipöytähuoneen hautajaistunnelmaa lukuunottamatta)  ihan toista kuin Suomessa vastaavanlaisissa tapahtumissa. Erikoisplussa tulee siitä, että hotelleissa ja ravintoloissa ihmiset ihan oikeasti hymyilevät sinulle. Dieselverkstadin kulttuurikeskus, Fantastikan tapahtumapaikka, on kiinni tolkuttoman ostoshelvetin kyljessä, mutta silti siellä on jotenkin mannermaisen... monimuotoinen ilmapiiri. Kuten kaupallisen yhtiön pyörittämä julkinen kirjasto. No joo. Mutta silti.

Ruotsalainen paneelikeskustelu utopioista

Lauantaina kuuntelin conin toisen kunniavieraan, Jerry Määtän, haastattelun. Sen ainoa ongelma oli pysytellä Määtän henkilössä hänen väitöskirjansa ja tutkimuksensa sijaan. Ja jälkimmäisestä kaiken jo tiesinkin Porttiin tekemäni haastattelun perusteella. Kuuntelin niin ikään kovin ruotsalaisittain sisäänlämpiävän paneelikeskustelun utopioiden ja dystopioiden suosiosta. Kirjailijat voivat olla hyviä OMAN tuotantonsa aiheissa, mutta harvoin kokonaiskuvan analysoijina. Paljon parempi jos olisivat antaneet Määtän yksin esitelmöidä aiheesta, niin yleisö olisi saanut jonkinlaisen tuoreen kokonaiskuvan siitä mitä utopiat ja dystopiat ovat nyt verrattuna kirjalliseen historiaansa.

Ian Sales

Vaan tuskinpa se omakaan paneeli ihan kunniallisesti meni. Taaskaan. Vedin paneelin otsikolla "That's why I killed him!", jossa oli tarkoitus puhua fiktiohahmojen taustoituksesta ja syventämisestä. Paneelin kokoonpano oli erinomainen, mutta vähän pintapuoliseksi se jutustelu jäi...

Onneksi olin ehtinyt lukea Ian Salesin kirjan juuri ennen conia, joten mr. Salesin kohtaaminen avasi kyllä uuden portin omalle kiinnostukselleni vähän erityyppiseen kovaan scifiin. Ja mr. Sales näkyy olevan yhtä innokas leffaharrastaja kuin itsekin. Suosittelen blogiansa.

Päivän ja conin paras tapahtuma oli Robert Heinleinin muuttuvaa merkitystä pohtinut fanikeskustelu. Heinlein-keskustelusta täytyy raportoida erikseen, samoin kuin sunnuntaina interstellaarisia talousoppeja käsitelleestä Jesper Stagen esitelmästä, joka oli akateemista edutainmenttia parhaimmillaan.

Sunnuntaina meillä oli edessä iltapäivän laivakyyti takaisin Suomeen, mutta aamupäivällä ehdin vielä osallistua fiktiokirjastoja käsitelleeseen paneeliin. Siitä on kuulemma tulossa podcast-tallenne, ja keskustelu olikin nokkeloivaa sillä tasolla että podcastina se voi viihdyttää enemmän kuin paneeliperformanssina. Saara bloggaa toisaalla omasta kauhupaneelistaan ja tutustumisistaan.

Ennen matkaa oli suunnitelmissa haastatella Porttiin Mats Strandbergia, aivan tuoreen Cirkeln-suomennoksen vuoksi, mutta con osoittautui liian kiireiseksi, kun toisen meistä piti välillä vahtia lastakin. Strandbergia ehdin sentään jututtaa sen verran, että tiedän lykätä haastattelun ensi vuoteen: silloin häneltä tulee suomeksi Färjan, trilleri jonka jälkeen kukaan ei uskalla matkustaa suomiruotsilaivoilla...

Captain America: Civil War

Supersankarifilmit ovat enemmän kuin genrefilmejä. Genrepitoiset elokuvat pyrkivät tarjoamaan jotain koukuttavaa erityyppisille katsojaryhmille, kun taas supersankarifilmit pyrkivät ruokkimaan KAIKKIA mahdollisia katsojaryhmiä.

Tuloksena on ällistyttäviä sekasotkuja - tai sitten tällaisia kolme filmiä yhdessä paketissa -tuotteita kuten uusin Captain America: Civil War -elokuva (2016).

Väkivaltaviihteenä supersankarifilmit ovat muuttuneet valtavasti muutamassa vuodessa. Nolanin ohjaaman Batman-trilogian myötä väkivallasta tuli graafisempaa ja synkempää, mutta nyt uuden mittakaavan SUPERväkivallan näyttävyyttä haetaan uusilla keinoilla. Supersankareiden taisteluissa eivät kiinnosta enää/pelkästään taloja ja autoja murskaavat näkymät. Supersankariviihteen oletettu etäännytetty maailma antaa tekosyyn näyttää 12-vuotiaille sellaisten agentti- ja toimintafilmien kuvastoa, jota muutama vuosi sitten nähtiin vain K-16-katsomoissa. Tietokonepelit ovat tietty osaltaan pohjustaneet ilmastoa sille, että väkivalta itsessään ymmärretään "vain" osaksi muuta toimintaa, action-hahmojen ainoaksi ruutuaikaperusteeksi.

Hahmoselitykset ((c) Adrenalyn)

Jo edellinen Captain America -elokuva (2014) muuttui tunnelmaltaan äkkiä puolivälissä. Sen väkivalta näytti enemmän kaupunkisodalta kuin miltään supersankaritarinalta.

Sama pätee uuteen Captain America -filmiin: sen ensimmäinen tunti on kuin skitsoversio Jason Bourne -filmeistä, ohjaajien osaamatta päättää kuka on sankari ja kuka pahis. Tappelut näytetään lisäksi rosoisella ylinopeudella, mikä helpottaa tasoittamaan erilaisten näyttelijöiden eritasoisia liiketeniikoita, ja antaa edes vaikutelman siitä, että supersankaruus on nyt MÄÄRÄLLISESTI eikä laadullisesti parempien henkilöhahmojen ominaisuus.

Tarinamaailman sisällä tästä ominaisuudesta käytetään ilmaisua "enhanced". Yhtä hyvin voisi toki puhua "mutanteista", koska sen syvemmin ei uskalleta pohtia, mitä tämä "superihmisten" ilmaantuminen merkitsee ihmiskunnan evoluutiossa - joka on yhtä kuin Yhdysvaltain historia. Marvel-maailmassa superhenkilöt voivat olla jo pikkuisen EDUSTETTUINA sekä naisten että afroamerikkalaistenkin osalta, mutta aasialaiset ja latinohenkilöt eivät kuulu tähän donaltrumpin arvoilla pelaavaan maailmankäsitykseen: valkoihoiset äijät hoitavat edelleen KAIKEN varsinaisen actionin.

Rosoisen ylinopeutetun kuvan käyttäminen tappelukohtauksissa perustuu sekä jälkituotannon tekniikkaan että taktiikkaan: vaihtoehtona olisi Bourne-filmeistä opittu, James Bond -filmeihin välittömästi kopioitu "realismi", jossa sekunnin mittaisilla leikkauksilla annetaan vaikutelma huipputehokkaasta tappelusta. Tällainen jälkituotanto edellyttää kuitenkin yhteispeliä ohjaajan kanssa, eikä sovi ilmeisestikään kovin monelle wannabe-auteurille.

Mutta genrensä ymmärtäviä visionäärejähän nämä tv-tuotannoissa rutinoituneet Russon veljekset ohjaajina ovat. Syystä saaneet mainetta Captain America -filmeillään.

Ensimmäinen tunti uutta Captain America -filmiä tuntuu siltä, että tässäpä ovat veljekset tehneet kaikkien aikojen parhaan supersankarifilmin, jossa toiminta on totisesti hahmojen määräävin ominaisuus - ja mitäpa muuta supersankarilta VALKOKANKAALLA odottaakaan?

Ohjaajien taituruus ei ole kuitenkaan enää riittävää takuu siinä miljardibisneksessä, mitä Marvel-tuotteet nykyään edustavat. Niinpä tunnin jälkeen seuraa puolen tunnin mittainen TÄYSIN IRRALLINEN jakso, jossa supersankareiden rivistöt ottavat mittaa toisistaan Berliinin lentokentällä.

Supersankarit tappelevat Berliinin lentokentällä

Siis: Berliinin lentokentällä.
Mitä helvettiä?
Nähdäänkö Avengers seuraavaksi Porvoon torilla?

Kohtauksessa, jonka pääpaino on joukkoposeerauksessa ja tutun ironisissa onelinereissa? Siis: fanipalvelussa 8-vuotiaiden yleisölle...

Tämän keskijakson jälkeen pitäisi vielä palailla itse elokuvaankin... mutta tämäkään ei riitä Marvel-tuotteeseen, jonka tärkein ominaisuus on TULEVIEN TUOTTEIDEN pohjustaminen.

Niinpä kahden ja puolen tunnin elokuvasta se viimeinen tunti sitten keskustellaan ja matkustellaan ympäriinsä ja selvitellään vähän supersankareiden välejä. Tämä osuus elokuvaa on niin matalaoktaaninen, että se näyttää enemmän Russojen kotikentältä eli tv-sarjan jaksolta. Edes Robert Downey Jr ei riitä pelastamaan tätä osuutta, vaikka saakin paljon kasvoaikaa.

 Mitä jää mieleen? Captain America: Civil War näyttää suuntaa elokuvatuotteille, joilla pyritään viihdyttämään entistäkin erilaistuneempia yleisöjä. Samalla yksittäisten esteettisten ratkaisujen miljoonamenestys antaa esikuvan alagenreille, joissa tullaan näkemään K-18-väkivaltaa ja himpun aikuisempaa itseironiaa  a la Dead Pool.

Nimeään myöten vuoden 2016 Captain America: Civil War on yhdistelmä kepeää ja vakavaa, universaalia sankaruutta ja kollektiivista rähinää: "civil war" on itsessään oksettavin eufemismi mitä ihmiskieliin on pesiytynyt ja sen kierrättäminen kepeästi viihdefilmin tarpeisiin viestii kaiken olennaisen siitä, miten väkivaltamyönteisessä ilmastossa oikein elämme.


Hyvä tiivistelmä Marvel-supersankareiden "superiudesta" löytyy mm täältä:

"Exclusively in the MCU they are referred to as 'Enhanced' if their powers if their powers are technologically engineered such as Captain America, Quicksilver or the Scarlet Witch were. If you got your powers due to Terregenesis (which at the moment appears to be most of the metas that SHIELD deals with) you are an Inhuman and are thus termed 'Gifted.' In canon comics there is no one catch-all word normal people use."

Ostimme verkkolehden

Joskus jo hyvän aikaa sitten puhuimme Saaran kanssa yhteisen verkkolehden perustamisesta, aiheena tietysti scifi/fantasia/yms. Vuodenvaihteessa juolahti mieleen, että ystävällämme Jurilla on ollut pitkään telakalla verkkolehti, jolla olisi valmis, genreuskottava domain-nimi: Illusionisti. Ehdotimme Jurille, josko hän suostuisi myymään meille lehtensä.

Juri myöntyi ajatukseen... mutta meni aikansa ennen kuin saimme oikeasti jotain tehdyksi, kuten tällaisissa verkkoprojekteissa menee tietyn Murphyn lain mukaisesti: työsuoritukseen kuluva aika on yhtä kuin aikasuure seuraavaan mittakaavan korotettuna plus yksi. Näin kahden viikon tehtävään vierähtää luonnostaan kolme kuukautta... tai tässä tapauksessa tunnin protokollamuutoksen kului viisi kuukautta, sillä nettihotellin hoiti osuutensa välittömästi, kun Juri sinne asiasta viestitti.

Uusvanhan eli henkiin heräteltävän verkkolehden osoite on www.illusionisti.net.
Sen alaisuudesta löytyvät jo vanhat VerkonAatoksen julkaisut!

Syksyn 2016 kirjatoiveet

Vuosi vuodelta tulevan kauden uutuuskirjat uutetaan ja uutuutetaan entistä aiemmin. Mutta jos proosassa markkinat ovat nopeat ja ahtaat, niin runoudessa markkinat ovat, kuulemani mukaan, kuin kirjallinen kiirastuli, missä kokonaisen teoksen julkisaanti on yhtä todennäköinen tapahtuma kuin mannerlaatan avautuminen Sysmän tai Siilinjärven kohdalta.

Kumpi markkinakäytäntö sitten on raastavampaa taiteilijan kannalta, mene tiedä. Proosa ja runous tuntuvat erkanevan toisistaan aina vain jyrkemmin kirjallisen kulttuurin käytänteinä. Kuin kyse olisi kokonaisista ideologioista eikä sanataiteen painotuksista laveampaan tai tiheämpään muotoon.

Toisaalta - proosakirjallisuus tuntuu edelleen elävän jonkin aivan oman aikajatkumonsa sisällä tai aivan omien kaupallisten luonnonlakien alaisuudessa.

Miten on mahdollista, että kustantajilta tulee EDELLEEN niin paljon niinkin korkeatasoisia julkaisuja, hömppäromanssien oheiskamasta puhumattakaan, vaikka olevinaan eletään keskellä kirjamarkkinoiden syöksykierrettä? Tai jos kerran dekkarit ovat se viimeinen proosamuoto, joka varmuudella myy, niin miksi niiden nimekkeiden kasvu ei näy missään?


Alla ovat omat luku- eli arvostelutoiveeni syksylle 2016, vaikka tämän keväänkään kaikkia lukukappaleita en ole vielä ehtinyt ruotia - eivätkä ne kaikki ole vielä ilmestyneetkään. Aamulehden ja Alma Median kunniaksi voi edelleenkin todeta, että lehti painottaa kotimaisen kirjallisuuden esittelyä ja esikoistekijät saavat edelleen ison palstatilan. Siihen mediakysyntään kustantajilla ei tunnu kyllä olevan paljoakaan tarjottavaa.... ja miksihän ei...?

KOTIMAINEN KAUNOKIRJALLISUUS

Antti Arnkil: Raittilan linja (esseeteos) SILTALA

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö TAMMI

Risto Isomäki: Haudattu uhka TAMMI

Pekka Jaatinen: Varjo 1917-1918   JOHNNY KNIGA

JP Koskinen: Luciferin oppipojat WSOY

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus TAMMI

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma OTAVA

Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat GUMMERUS

Juha Seppälä: Kuoppakaupunki WSOY 

Anja Snellman: Lähestyminen WSOY 

Pajtim Statovci: Tiranan sydän OTAVA

Antti Tuuri: Tangopojat OTAVA 

Hanna Weselius: Alma! WSOY 

KÄÄNNETTY KAUNOKIRJALLISUUS

Joe Abercrombie: Halki puolen maailman JALAVA  

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia GUMMERUS 

Alastair Reynolds: Poseidonin lapset LIKE   

Sei Shonagon: Tyynynaluskirja TEOS    

Mihail Siskin: Kaunokirjoituksia WSOY    

Sjón: Valaan suusta LIKE   

J.R.R. Tolkien & Verlyn Flieger (toim.): Kullervon tarina WSOY

Angry Birds ja vihan värinä

Se, että lapsi pitää elokuvaa elokuvana, riittää nykypäivänä: kunhan mediakohtaiset kriteerit täyttyvät edes YHDELLE VIIKONLOPULLE, ei taiteesta ole väliäkään - ei edes siitä, mitä MERKITYKSIÄ jokin elokuvaa muistuttava teos välittää katsojilleen.

Aikuiselle katsojalle "Angry Birds" ei näyttäydy elokuvana, pikemminkin kyse on pitkästä pelisession simulaatiosta. Ja sikäli kyseessä voisi olla kouluesimerkki siitä, miten hengetöntä elokuva-adaptaatio pelistä voi olla, jos sovitus toteutetaan pelin ehdoilla.

Jos siis viihde-elokuvien enemmistö vielä toistaiseksi tuotetaan 12-vuotiaan tarpeisiin, niin muutos on jo meneillään siihen, että enemmistö näistä multiplex-kokemuksista tuotetaan 8-vuotiaan ymmärrykselle ja huumorille.

Ensisijaisesti videolevitykseen tarkoitettu, mutta VIIKONLOPPUILMIÖKSI leffateattereihin tuotettu puolitoistatuntinen "Angry Birds" -klippi sisältää kyllä tarinankin, mutta saman verran taustatarinaa löytyy mistä tahansa digipelin täytteeksi tarkoitetusta animaatiosta.

Kyseessä on siis pikemminkin maailman kallein pelimainos kuin elokuva.

Miksi kansallislintu on valkoinen JA vihainen?

Elokuvana "Angry Birds" on sekä ylituotettu että kertoo ylivilkkaista olennoista. Nämä ominaisuudet tuntuvat sopivan yksiin, pelikatsojalta oletettuun vastaanottotapaan, jossa minuutin mittainen draamallinen (hahmojen suhteita käsittelevä) episodi olisi mahdottomuus.

Shock & Awe! sanoo tuottajayhtiö, "suomalainen" Rovio.

Ankeinta aikuisen katsojan kannalta on se, että piirroshuumori on AB-klipissä vailla hahmo- ja maailmakohtaista komiikkaa. Gägit ovat animaatiofilmien helpointa rutiiniosastoa (veny! räjähdä! morffaudu!) ja loputon kaksimielinen vitsailu aikuisten katsojien makuun on tehty ilman pienintäkään omaperäistä ajatusta hahmojen ulkoiseen olemukseen nähden, sisäisestä puhumattakaan. Jos Teletapit-jakson laittaisi pyörimään nelinkertaisella nopeudella, tulos ei juuri poikkeaisi "Angry Birds" -leffasta. Tätä ylinopeudella pyörivää räiskettä taustoittaa ensisijaisesti aikuisille katsojille tarkoitettu rokkibiisitausta.

Amerikan medioissa oli huomauteltu AB-elokuvan rasistisuudesta, ja totta kyllä, sekin ON tähän tarinantapaiseen sisäänrakennettuna, etenkin ne ohittamattomat yksityiskohdat, että pahisten hallitsijalla on "islamistinen" parta ja hän piilottelee räjähteillä varustautuneita asejoukkojaan valtiolaivan ruumassa.

Sama rasistinen asetelma oli, kuulemma, kyllä löydettävissä jo AB-peleistäkin. Sitä vaan ei suomalainen media ole vaivautunut koskaan kommentoimaan, ehkä siksikin, että Suomesta käsin on todella vaikea hahmottaa, onko amerikkalaisittain kiihkeä keskustelu poliittisesta epäkorrektiudesta suunnattu ylipäänsä populaarikultuuria kohtaan, rasismin varjolla. Vihan väri ja värinä näissä AB-tuotteissa tuntuvat joka tapauksessa kytkeytyvän kiinteästi toisiinsa.

Toki AB-pelin ja -elokuvan rasistisuutta voi selittää ihan silläkin, että pelien ja elokuvan symboliikka seuraa vain tarkalleen sitä millaista muidenkin vastaavien tuotteiden kuvasto on. Vähän kuin että on "luonnollista" nimetä Suomen kansallislinnuksi se vitivalkoisin edustaja, joutsen. Joopajoo.

Esimerkiksi Angry Birds: Star Wars -pelin rasismista ja seksismistä kirjoittaa sosiologian professori Ciscell blogissaan seuraavasti:

"Well, for white, male Star Wars characters, skin color is unimportant; white characters can be represented by a bird of any color. It is the costuming or props used by these birds that convey the essence of the character. But for black Star Wars characters, their skin color (brown) becomes the defining element conveying the essence of the character." --  "Again, the color of the bird is unimportant, unless the bird is female, in which case the character’s gender (denoted by its pinkness) becomes the essential element of that character."

Mutta se rasistinen ja seksistinen piilosanoma on sekin pientä verrattuna siihen, miten luvattoman tylsän elokuvan "suomalaisyhtiö" Rovio on tehnyt juuri sen kerran, kun kyse on kalleimmasta "kotimaisesta" filmituotteesta.

*

Ja mitä lapset tästä AB-tuotteesta sitten pitävät? No, pitäväthän ne, juuri ne samat adhd-laitteisiinsa kytketyt kakarat, joilla arki on ylipäänsäkin ohjelmoitu sallitun peliajan puitteissa.

Mutta edes kokemattomin osa yleisöä ei niele mitä tahansa.

Tälle ylinopealle räiskeelle katsomon 5-7 -vuotiaat nauroivat ääneen leffan ensimmäisen minuutin ajan, kun päähenkilö Red vahingoitti itseään erinäisiin ruumiinosiin erinäisten viidakkoesteiden lävitse rynniessään. Sen jälkeen kuulin naurun palaavan kerran, jossain puolivälin paikkeilla, ehkä vastaavassa kohtauksessa.

Silti omakin 8-vuotiaamme piti leffaa "mahtavana". Mitä enemmän hänelle annetaan peliaikaa, sitä enemmän hänelle "elokuva" merkitseekin vain ja ainoastaan tällaista sokeriväreillä täytettyä kiihdytyskilpailua ja räjähdeviihdettä. Nähdyn ja koetun tuttuus peleistä korvaa sisällölliset odotusarvot.
 

Tampere fiktion miljöönä

Luettuani yli 200 novellia ja yli 100 runokoostetta paikallisten kirjoittamana, en voi väittää nähneeni paljoakaan vielä Tampereesta. Pirkanmaan kirjoituskilpailun tuomarina oli yhtä vaikea jakaa oikeutta novellien ja runojen paremmuudesta kuin paikallisuudesta. Ja hyvä niin.

Tampere miljöönä ei kaikkiaan tunnu kovin otolliselta millekään tietyntyyppiselle fiktiolle, aivan kuin sen kaupunginosistakin puuttuisi se jokin leimaa antava atmosfääri, mikä Helsingissä on ilmeinen, hyvä jos pahakin, lisäarvo etenkin vanhoille asutusalueille. Silti Tampere kokonaisuutena, näin väitän, on persoonallisempi kuin yksikään muu Suomen kaupungeista. Täältä puuttuu kaupunkikulttuuri, tai sen on korvannut kurja liikennekulttuuri, joten kaupungin ilmapiiriä ei ole voitu säännellä kunnallispoliittisten säävaihteluiden mukaan. Täällä kaupunki on vain ja ainoastaan osiensa summa, ja siksi niin leppoisasti vinksallaan jokaiselta nurkalta. Kaupunki on enemmän ihmistensä oloinen kuin Turku tai Helsinki.

Tämä terve profiilittomuus, paikalliskulttuurin ohkaisuus, tekee mahdolliseksi sen, että Tampere on omaäänisten, keskenään hyvinkin erilaisten kirjoittajien kaupunki.

Tunnelmaa Pirkanmaan kirjoituskisan juhlassa 12.5.2016.

Kaikeksi onneksi myös Pirkanmaan kirjoituskisaakin jatkettiin, vaikka kaupunki... tai ainakin jotkut kaupungin edustajista... olisi sen jo viime vuonna halunnut lopettaakin, jollei asiasta olisi noussut pienoinen kulttuuriskandaali.

Tänä vuonna Pirkanmaan kirjoituskilpailu järjestettiin peräti 65. kerran, joten voi ymmärtää, miten perinteeseen liittymisestä ylpeitä nuo kisassa menestyneet kirjoittajat olivat. Palkintopuheessaan pitkäaikaisin tuomari, kirjailija Kari Aronpuro muisteli, miten oli ollut mukana kisassa jo 47 vuotta sitten ja miten tuo yksi ilta oli muuttanut "koko elämän". Jotain kisaajien kovasta tasosta kertoo se, että tänä vuonna proosasarjan voitti 15-vuotias kirjoittaja, joka oli jo viime vuonna ollut mukana kärkikymmenikössä.

*

Mutta seuraavana päivänä (13.5.) Tampereeseen fiktion miljöönä ja tekopaikkana avautui ihan toisenlainen näkymä. Sellainen mitä pirkanmaalaisten ruohonjuuriproosasta ei olisi löytänyt kirveelläkään.

Hotelli Tornissa, tuossa kunniakkaassa mordorimaisessa pökäleessä joka nykyään hallitsee kaupunkikuvaamme, järjestettiin julkaisutilaisuus dekkarinovellien kokoelmalle: RIKOSPAIKKA TAMPERE.

Kokoelmassa hämmästyttävää ei ole pelkästään se, että Tampereestakin saadaan väännetyksi dekkarille sopiva synkkä miljöö, vaan se, että tämä "Tampere Noir" kuvaillaan olevan "yhtä synkkä ja kiero kuin mustamakkara".

Parodiako siis? Ilmeisestikään ei, koska Tampereen kaupunkikin on halunnut tukea tällaisen kokoelman julkaisemista - siis rikollisuudessaan jännittäväksi profiloivan kaupunkikirjan julkaisemista! Että siis samaan aikaan, kun kaupunki puuhastelee harrastajakirjoittajien terminoimista, se tukee Tampereen kuvittelemista rikospaikaksi!

Hmm-hmm. Puuttuuko vain, että kaupunginjohtaja kehuisi "rikosten olevan ihan jees" tai yhtä kovaa kamaa kuin Tappara?

Vai onko nyt niin, että Punainen Tampere merkitseekin rikospaikan väreillä herkuttelua?

Harri Nykänen ja Jukka Valli

Ilmeisesti paikallisvärin ohkaisuus (vainko Seppo Jokinen?) oli herättänyt huolta myös CrimeTime-kustantamossa, kokoelman julkaisijassa.

Niinpä julkaisuprojektiin oli liitetty dekkarinovellien kilpailu, jonka viidenkymmenen tekstin joukosta nousi voittajaksi lehtori Jukka Valli. Vähemmälle huomille niin julkaisujuhlassa kuin Tampereen profiilissa jäi sitten se, että Vallin taitava teksti kattaa vain viisi sivua kokoelmasta, jonka keskimääräiset novellit ovat kolme kertaa pidempiä. Siinäpä sitten se paikallisväri.

*

Näiden kahden päivän jälkeen tuntuu siltä kuin vieraat voimat olisivat brändäämässä kaupungin... ne hesalaiset joille mustamakkarakin näyttäytyy "synkkänä ja kierona"...