Lautapelit haptiikan lisäarvona

Mihin ihminen käyttää vapaa-aikansa laadukkaasti? Minun mielestäni lautapeleihin.

Pöydällä Hansa Teutonica

Toissijaisesti kirjoihin, elokuviin, ulkoiluun. Mutta edelleenkin on arvoitus, miksi lautapelien harrastaminen on levinnyt niin laajalle. Uusia selityksiä voi keksiä kerran kuukaudessa, samoin kuin luokitteluja niille harrastajatyypeille, joita kiinnostaa erityyppinen pelaaminen. Se, miten nopeasti lapset oppivat ikäluokkaansa fiksumpia pelejä, viittaa kuitenkin koko kulttuurissa tapahtuneeseen muutokseen lautapelimäistä yhdessäoloa ja yhdessä kulutettavaa semantiikkaa kohtaan.

Paras selitykseni onkin, että lautapelit ovat haptiikkaa arvostavan kulttuurin lisäarvo. Kaikki se näpertely, hipellys ja sipaisutapaisuus jonka varassa ihmiset uskovat osallistuvansa yhteisölliseen elämään laitteillaan, tekee samanarvoisiksi ja osoitteettomiksi nuo sensoriset tanssit. Laitteet lukevat meitä, mutta me emme voi elää ainoastaan koneiden tuottaman outputin varassa. Tarvitsemme konkreettisia ja tarkoin rajattua semanttisia ympäristöjä, sopimuksen varaisia palikkatestejä sosiaalisen piirin rajojen testaamiseksi: lautapelejä tutuimpien ja hieman uusienkin ihmisten parissa.

Tänä kesänä uusiksi mökkipeleiksi tuotiin Sushi-Go, Port Royal, Welcome to the Dungeon, ja Legacy: Starship. Niistä lapsi ja hänen vierailjansa suosivat Port Royalia, koska sitä he saattoivat leikkiä välittömästi pelin lopetettuaan. Syy ei ole pelkästään teemassa. Pelin onnenkoettelu-mekaniikassa on jotain, mikä vetoaa lapsiin samalla tavalla kuin aikuisiin. Welcome to... -peli toimisi samalla voimalla, jollei se olisi taktiikassaan vähän liian monimutkainen 8-vuotiaille.

Eniten oppii edelleenkin siitä, kun kuuntelee Ludologian podcasteja ja vertaa niiden keskusteluja pelimekaniikasta omiin pelisuunnitelmiin. Juuri ennen nukahtamista pelilaudan kuvittelu mielessä johdattelee helpommin uneen kuin mikään muu ajatustreeni. Niin kauan kun suunnitelmiaan ei yritä muuttaa konkretiaksi, peli elää pään sisällä omaa elämäänsä. Onko se jonkinlaisa sisäistettyä haptiikkaa? Vaiko maailmanrakennusta joka korvaa kömpelön keskeneräisiksi jääneet spefiprojektit?


Mistä siis lautapeleissä erityisesti pidän:
- Asymmetrisistä valtasuhteista syntyvän ’hahmotelman’ rakentuminen pelin aikana, omana osuutena ja/tai yhdessä. Hahmotelma antaa vähintäänkin illuusion valintoihin perustuvasta tarinasta, jopa Carcassonessa ja Agricolassa.
- Salattuun tietoon perustuvat pelit, muiden pelaajien tavoitteiden arviointi, nopeiden liittotutumien sanattomuus ja monipuolisuus.
- Ikonien koneistomainen yhteispeli ja ikonien merkityksen vähittäinen laventuminen, kuten Race for the Galaxy.

Mistä siis lautapeleissä erityisesti EN pidä:
- Aggressiivisen pelitavan helppous, etenkin  loppupelissä, johtavan pelaajan karkaaminen tavoittamattomiin, esim. PowerGrid ja Eclipse.
- Teeman ja tarinan keskeneräisyys niissä peleissä, joissa sitä olisi helppo ollut lisätä, etenkin historialliset simulaatiopelit kuten Legacy: Duke, mutta myös Agricola.
- Yhteistyöpelit ja partypelit.