Aftersun (elokuva)

 

Ja sitten jotain aivan tavallista mutta henkeäsalpaavan taitavasti tehtyä: kahden ihmisen henkilökuvaus viikon lomamatkalta.

Menin katsomaan Aftersunin (2022) ihan vain siksi, että se oli valittu viime vuoden parhaaksi elokuvaksi S&S-lehden äänestyksessä. Oletin voitton johtuvan kotikenttäedusta eli vahvasta brittipitoisuudesta. En tiennyt elokuvasta muuta kuin että englantilainen isä ja tytär lähtevät siinä lomamatkalle Turkkiin. 

Mutta yhtään en kiistä, etteikö kyseessä olisi 'vaikuttavin' ja tunnepitoisin filmi mitä olen vuosiin nähnyt, ja sikäli ainutlaatuisinta mitä kehnosta filmivuodesta 2022 jää  perinnöksi.

Aftersun ei edusta brittiläistä tiskirättinaturalismia eikä edes nyyhkyrealismia. Se vihjaa isän hajoavan psyyken ja 11-vuotiaan tyttären rakentuvan psyyken yrityksiin ymmärtää toisiaan sellaisessa poikkeuksellisessa välitilassa, missä eletään täysin sen varassa minkä ikäisiä ollaan ja minkä ikäisiä HALUTTAISIIN vielä/jo olla sen perusteella, mitä elämässä on enää/edelleen kokematta. Lomalla.

Mitä vähemmän Aftersunin kahdesta päähenkilöstä tietää sen enemmän se antaa tulkintatilaa. Naureksin teatterista lähtiessä, kun kuuntelin senioriyleisön sosiaalis-eettisiä tulkintoja ("Siinä oli varmaan ollut jotain huumeidenkäyttöä taustalla..."), koska ne eivät mitenkään liittyneet siihen MIELTEN ja LUONTEIDEN tutkimiseen, mikä tässä elokuvassa on olennaista. 

Vasta kotona luin wikipediasta Aftersunin juonikuvausta ja tajusin, että olin ymmärtänyt väärin kohtausten väliin leikkautuvat, sykkivinä strobo-kuvina toteutetut tanssikohtaukset. Eivät ne ilmeisesti olleetkaan muistoja. 

Mutta yhtä hyvin voi sanoa, ettei vääriä tulkintoja ole, kun juonikuvaus yrittää selittää vain sen mitä VÄHINTÄÄNKIN nähdään. Omasta mielestäni wikipedian juonikuvauksessa selitetään filmin viimeinen kuva pöyristyttävästi pieleen. Ei kyse ole lainkaan enää juonesta, väitän.

Eikä juonikuvaus voi alkuunkaan tehdä tiettäväksi, miten keskeinen tietty elokuvallinen motiivi saattaa olla tarinankin kannalta, kuten Aftersunissa kehollista epämukavuutta käsittelevät tilanteet: tyttären ironinen asema vesipallossa ja biljardipöydässä, isän kömpelöhköt tai chi -harjoitteet, ja tietysti toistuva aurinkovoiteen hierominen kuin kyseessä olisi viimeinen mahdollisuus saada kosketus läheiseen ja samalla naamioida tämä, lopulta jopa historiallisen saven käyttäminen samaan tarkoitukseen!

 

Pienet visuaaliset viitteet ovat toissijaisia siihen nähden, että tällainen elokuva loistaa näyttelijöidensä ansiosta. 11-vuotiasta esittävä lapsinäyttelijäkin (Frankie Corio) on luonteva juuri niissä rajoissa, joissa hänen ei tarvitse olla sellainen pikkuaikuinen eli "valloittava persoonallisuus" jollainen hänestä olisi tehty Hollywood-versiossa.

Tarinahan on sinänsä universaalin tuttu: yhden viikon aikana isän ja tyttären suhde muuttuu niin että tytär huolehtiikin isästään. Draamallinen erityisyys on isän erityisyydessä. Isää esittävä 27-vuotias Paul Mescal huokuu samanlaista epämukavaa itsetuhoisuutta ja passiivis-aggressiivista hurmaavuutta kuin vanhempi kollegansa Tom Burke: heidän tyyppihahmojensa minuus on helposti hallittavaa pintaa mutta heistä voi aavistaa, ettei mitään ole pinnan alla. Tytär ei tätä tiedosta muussa merkityksessä kuin että isässä on jotain karismaa, jota isän pitäisi tuoda esille.

Aftersunissa ihmisen egopinnan toistuvaa hieromista ja hankaamista käsitellään elokuvan nimeen sisältyvällä metaforalla aurinkorasvasta: ollaan paljaina kuten aurinkolomaan kuuluu, mutta varaudutaan samalla elämättömyyteen aurinkoviikon jälkeen. Muutenkin pinnan/syvyyden metafora toistuu niissä tilanteissa, jotka lomanviettoon sopivat. Yksi tarkoituksella kesken jäävistä kohtauksista on se, jossa katsoja jätetään epävarmaksi, miksi isä ei sukella mereen vajoavien sukelluslasien perään...

Toki elokuvassa on myös nostalgian nostalgisointia: lomareissu tehdään aikakautena ennen diginarsismia; aikana jolloin ihmiset vielä oikeasti huomasivat toisensa ja saattoivat ihastella ensimmäisten pienten handycamien tuottamaa välitöntä muistoa. Rakeiset videokuvavälikkeet ovatkin oikeastaan ainoat visuaaliset kliseet tässä muuten ympäristöään (merenrantahotelli, paljon sinistä taivasta, paljon sinistä merta) omintakeisesti valikoivassa ja erittäin sujuvasti sataminuuttisensa täyttävässä elokuvassa. 

Ja sitten, kun se isoin kerronnallinen leikkaus tulee jossain tunnin kohdalla, on katsoja niin äkkiä äkkisyvässä päädyssä seuraamiensa henkilöiden elämässä, etten moista yllätystä muista kokeneeni ehkäpä koskaan yhdessäkään henkilödraamassa. 

Tuohon leikkauskohtaan saakka välittömät vertailukohteet hitaahkon realistiselle henkilökuvaukselle ovat olleet Lynne Ramseyn tai Joanne Hoggin elokuvat, mutta äkkiä ollaankin ihan ohjaaja-käsikirjoittaja Charlotte Wellsin omassa tarkoin tuntemassa maailmassa. Leikkaus näyttää yksinkertaisen nerokkaalta, koska se on niin ehdoton ja toistuu (edeltävää selittävästi) hitaammin elokuvan lopussa. Melkoinen suoritus esikoisfilmiltä.

Jälkikäteen voin vain kiitellä S&S-lehteä, että sen ansiosta poikkesin katsomaan tämän elokuvan. Niagarassa on nyt huhti-toukokuussa niin paljon uusia ensi-iltoja, että parhaatkin filmit saavat vain muutaman esityskerran.

Suosituksena Aftersunin valitsemiseen "edes yksi elokuva vuodessa" -tapaukseksi voinee lisätä sen, että  vaativan isäroolin Paul Mescal on kuulemma tuttu tv-katsojille Normaaleja ihmisiä -sarjasta (2020). Näkyypä hän kahlailleen erinomaisessa lomarantadraamassa aiemminkin, nimittäin Maggie Gyllenhaalin The Lost Daughter -elokuvan (2021) pienessä roolissa.

Tukholma on Länsi-Suomen pääkaupunki

 

Kun kasvoi Kuopion kaltaisella saarella, oppi ajattelemaan ympäröiviä vesiä rajoina jotka ovat vapautta. Oikeampi sana sellaiselle ympäristölle olisikin 'saareke'. Liekö muissa kielissä yhtä monipuolista metaforatapaa kuin nämä suomen -ke't?

Myös Suomi on saareke. Mutta kun ei ole taitoja eikä rohkeutta merenkäyntiin, ovat meret oikeasti rajoja, jotka vahvistavat tunnetta valtiosta vankilana. Saarekkeessa on sama sävy kuin 'pesäkkeessä'.

Se oli Hannu Taanila joka halusi toistuvasti sumentaa rajaa Suomen ja Ruotsin välillä nimittäen Ruotsia "Länsi-Suomeksi". Tuolla Länsi-Suomessa olen yhden nuoruuskevään saanut viettää sen pääkaupungissa Tukholmassa. Siihen nähden vuodet Turussa olivat kuin elämää Euroopan takakujalla eikä Helsinki ollut yhtään parempi... koska kaikki vuodet sielläkin tuntuvat nyt välivuosilta... 

Joten edelleen lähden keväällä Tukholmaan kuin Länsi-Suomen pääkaupunkiin, josta voi nähdä ja tuntea kauaksi Eurooppaan juuri silloin kuin lämpimimmät tuulet alkavat puhaltaa etelästä ja mustarastaat ovat juuri alkaneet laulaa Lappiksen puistossa muttei vielä Juslenian pihassa..

Laiva Helsingistä Tukholmaan tärisi ja keinui niin että ajattelin sen olevan SKP:n puolueristeily. Sekin tuntui kohtalolta, että merellä kuohuu "aina" juuri silloin kuin minä valitsen laivan maasta poistumiseksi. Ja milloin se ei tunnu kohtalolta niin ainakin draamalta jonka tunnen liiankin hyvin.

Olisi pitänyt sittenkin lähteä Turun kautta. Käydä nostalgisoimassa elämää, joka siellä oli omimmllaan Juslenian takaa kampuksen mäelle kiivetessä, alituisessa välitilassa kirjoista kirjoittamiseen ja takaisin.

Mutta nykyäänhän ei Jusleniaakaan enää ole. Eikä Tukholman Lappiskaan ole samaa kuin 30 vuotta sitten.

Läheisempiä Tukholmassa ovat sen turistipitoisimmat vyöhykkeet, Gamla Stan ja rannat. Tällä matkalla otin hotellin Östermalmilta ajattelematta miten kamalia sen juppivyöhykkeet ovat juuri viikonloppuna. Hotelli oli luxusmaisin mitä turistihintaan saattoi saada, ja kyllähän sellainenkin taiteilijaelämän larppaus jättää jotain erilaisia näkyjä kuin taiteilijaelämän larppaus Tampereella.

 

'Näkyinä' olen itselleni selittänyt sitä mitä Euroopan railausmatkoistakin itselle etsi ja jäi. Sellaista irrallisuutta kaikesta arkisesta, että uskoo edes hieman enemmän sen ERITYISYYTEEN mitä näkee. Tölkillinen vahvaa olutta tai puoli pulloa valkoviiniä vahvistaa yhtä aikaa irrallisuuden ja erityisyyden tunnetta. Nuorena sitä tietysti tapasi kaltaisiaan näkyjä janoavia ihmisiä helposti, junista ja retkeilymajoista. Taiteilijaelämän larppaajana ei sellaiseen ole toivoakaan, mutta jokin taika siinä ajattomassa ja paikattomassa vapaudessa edelleen on, että näkyjä osaa arvostaa... kuten lauantaina kuninkaanpuistossa istuksiessa näin identtiset veljekset joista toiselta puuttui oikea käsi ja kuitenkin hän jäljitteli kaikki veljensä voltit ja parkour-hypyt pitkin puistoa...

Paluulaiva Tukholmasta tuntuu nöyryyttävältä tavalta poistua Länsi-Suomen pääkaupungista takaisin kohti sota- ja energiahullujen hallitsemaa vankilavaltiota. Se on niin kuin kielikylpy happoaltaassa. Silti siinäkin on oma nostalgiansa, etenkin iltalähdöllä – ja helpotuksen tunne kuin pelastuisi Euroopan kokoiselta totuudelta siihen, mitä kaikkea elämässään olisi voinut nähdä ja kokea. 

Sulkeudun hyttiin, katson Suomen kanavalta elokuvaa lapsigangstereista, haen laatikollisen tuliaiskaljaa niille ihmisille joita minä ja S olemme Tampereella kynätyöläisinä. Ilman luokkaretkiä, ilman puolueristeilyjä.

Mariana Enríquez: Yö kuuluu meille (romaani)

 

Mariana Enríquez: Yö kuuluu meille

Suom. Sari Selander

655 s.

2022, WSOY

 

 

Jossain vaiheessa "goottilainen realismi" on hiipinyt lajityyppien joukkoon ja nyt termiä käytetään kuvailemaan uusinta argentiinalaista kauhuproosaa kuin lajileima olisi kotoisan tuttua hyllytavaraa. Mutta mikäpäs siinä, "goottilainen realismi" luonnehtii paremmin kuin "okkultistinen" tai "salaliittotarina" tätä täydellisesti omaksi maailmakseen rakennettua romaania, Mariana Enríquez'n teosta Yö kuuluu meille.

Kirjaa voisi sanoa myös kaikkien aikojen ensimmäiseksi eeppiseksi kauhuromaaniksi, jollei kirjan rakenne niin ehdoin tahdoin vastustaisi eeppistä mahtipontisuutta. Mukaan on ympätty kymmeniä sivuja jokseenkin turhalta tuntuvaa paikallishistoriaa.

Tarjolla on joka tapauksessa vuosikymmeniin parasta kirjallisuutta mitä kauhugenressä on nähty. Aivan kuin kauhu ensi kertaa täyttäisi ja ylittäisi romaaniproosan vaatimukset.

Pohjimmiltaan kyseessä on Gaspar-nimisen noitalapsen pako- ja kasvutarina keskellä diktatuurin hävittämää ja sen jäljiltä toipuvaa Argentiinaa vuosina 1981–1997. Gasparin lapsuus kerrotaan hänen isänsä näkökulmasta ja  nuoruus pojan omalta kannalta. Taustasyyt sille, miksi isä Juan sekä suojelee että vihaa lastaan selviävät vasta äidin, noitaklaaniin kuuluvan Rosarion seikkailuista 1960-luvun Lontoossa ja Argentiinassa.

Noitien verisukulaisuus ei estä klaania tappamasta tai orjuuttamasta kapinoivaa jälkeläistä. Sekä Juan että Gaspar ovat meedioita, harvinaisia lahjakkuuksia, joita noidat tarvitsevat avatakseen yhteyden tuonpuoleiseen ja "Pimeydeksi" sanottuun demoniseen olentoon. Myös Rosarion ristiriitaisuutta kapinoivana klaanilaisena käsitellään perinpohjaisesti. Hän on sekä alkuperäiskansan edustaja että antropologi. Pyrkiessään vapauttamaan poikansa sukuperinnöstä hän joutuu pyyhkimään pois osan historiaansa.

Vaimonsa kuolemasta traumatisoitunut Juan haluaisi päästä eroon noitien salaseurasta ja suojella Gasparia joutumasta seuran apuvälineeksi. Ylpeänä omista voimistaan Juan ei voi kuitenkaan  olla halveksimatta Gasparia, koska näkee tässä tavallisen heikon ihmislapsen. Hänen on pakko päättää, antaako Gasparin kehittyä meediona ja miten selittää pojalle taitoon kuuluvan tuskat ja kauhut.

Juan ja Gaspar ovat poikkeuksellisen hyytäviä hahmoja kauhugenrenkin puitteissa. Okkulttisiin tarkoituksiin pahoinpidellyt ihmisuhrit ovat Juanille kiinnostavia vain välineinä. Hän käyttää huvittuneen alentuvasti hyväkseen sekä nais- että miespuolisia rakastajiaan. Gasparista voisi kuitenkin kehittyä tasapainoisempi ja inhimillisempi meedio.

Mariana Enríquez rakentaa erittäin sujuvasti kuvailuina etenevää kerrontaa, jossa vanha kansanperinne limittyy saumattomasti diktatuurin hirmutekoihin ja modernin kauhufantasian ihmiskuvaukseen. Määritelmä "goottilaisesta realismista" tarkoittaa sitä, että identiteetit revitään kirjaimellisesti palasiksi.

Anatomisen tarkat kuvaukset kärsimyksestä ovat ikävän tuttuja kidutuspornoksi sanotuista kauhufilmeistä, mutta Enríquez'n kerronnassa ihmisten järkkyminen ja vammautuminen ovat luonteva osa vääristyneitä elinympäristöjä. Ansaksi tehty kummitustalo ja kaupungin ruutukaavaa sekoittavat suojausloitsut ovat osa poliittisesti pirstoutunutta mielenmaisemaa.

Tarina pakottaa lukijan arvioimaan ja arvostamaan sen omaehtoista koristeellista kauneutta. Teatraaliset uhriorgiat ja latinolainen kuolemankultti on yhdistetty eroottiseksi kiihkoksi kasvavaan magiaan, jossa pitkät paksut tekstikappaleet upottavat elokuvamaiset kliseet huoliteltuun tapahtumien kuvaukseen.

Sotilasdiktatuurin kymmenettuhannet uhrit alkavat tuntua demoninpyydystäjiin verrattuna paljon karmeammilta juuri siksi, että kadonneita koskevat muistot muodostavat kokonaisen alitajunnan läpäisemättömän kerroksen. Kauhuviihteessä on usein horjahdettu eksploitaation puolelle sovellettaessa todellisen sotaterrorin, kansanmurhan ja luokkasorron historiaa yliluonnolliseen, mutta Enríquez'n proosassa valikoitu historia ei tunnu kertaakaan ylilyönneiltä.

Yö kuuluu meille -kirjan kansainvälisen menestyksen myötä Mariana Enríquez'lle on tietysti soviteltu "kauhun kuningattaren" titteliä. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että hän tyytyisi rakentamaan vain kauhuperinteen tai argentiinalaisen historian päälle.

Jos kerran vuosisadassa lukee kauhukertomuksia niin tämä on se teos, jonka avaamalla ymmärtää miten kansainvälistä ja moniaineksista kauhugenrestä on tullut, ja ettei ole suinkaan sattumaa, että teos on saatu suomeksikin. Massiivisen kirjan suomentaja Sari Selander palkittiinkin jo Enríquez'n novellikokoelman Mitä liekit meiltä veivät (2016; 2021) kääntämisestä.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 1/2023

 

 

Salaliitto Kairossa (elokuva)

 

Kuinka vanha on tarina sisäpiireihin soluttautuneesta vakoojasta? Vanhan Testamentin Joosua lähetti "vakoojia" Jerikoon, mutta kyse oli oikeastaan tumpeloista tiedustelijoista eikä VAKOOJADRAAMAN edellyttämistä valeidentiteetin käyttäjistä. Edes ensimmäisenä vakoojaromaanina pidetty James Fenimore Cooperin Vakooja (1821) ei ole sotilaallista sekoilua kummempi draamana eikä kyllä tarinaltaankaan, vaikka salaisen identiteetin suomaa nöyryydellä pröystäilyä siinä kyllä piisaa... joten Cooperin romaanissa on kieltämättä sama uskonnollinen allegoria kuin mitä ikivanhoissa tarinoissa taviksesta joka osoittautuukin maalliseksi tai henkiseksi ylimykseksi.

Tätä jälkimmäistä "nöyryydessään ylimyksellisyytensä vähitellen paljastava" -vakoojatarinaa edustaa myös ruotsalaisittain erinomaisen eksoottinen Salaliitto Kairossa (2022). Elokuvan suomalainen ja amerikkalainen (Cairo Conspiracy) nimi ovat aivan järjettömiä vihjaillessaan genrepitoiseen vakoojatarinaan. Sitä tämä ei ole. Onneksi.

Sen sijaan kansainväliseen levitykseen käytetty nimi Boy from Heaven kertoo jo kaiken siitä, miten ikiaikaisesta tarinasta tässä oikeasti onkaan kysymys – ja että ne genre-elementit ovat tässä aivan toissijaisia. Halvan kaupalliset nimivalinnat selittää sekin, että elokuvan tuotanto on ollut verraten monikansallinen (myös suomalaista rahaa näkyy olleen mukana) ja pelkkänä festari- eli taidefilminä tämä ei toisi rahaa sijoittajilleen.

 

Kuvauksena islamilaisen yliopiston, egyptiläisen Al-Azharin, opiskelijaelämästä elokuva on jo sellaisenaan katsomisen arvoinen poikkeus kaikkeen mitä yleensä nähdään arabimaailmaan sijoittuvissa filmeissä. Keskeinen interiööri, valtava moskeija pihoineen ja komeine saleineen, on kuvattu Istanbulissa, mutta ulkokuvat luovat uskottavan vaikutelman Kairosta.

Egyptiläisen yhteiskunnan maallisen, sotilaallisen ja uskonnollisen vallan kamppailusta elokuva antaa toisaalta pinnallisen, jopa lapsellisen mustavalkoisen selonteon. Toisaalta uskon ja uskonnon rituaalisuutta kuvataan tapahtumina niin realistisen oloisesti, ettei maallikkokatsojalle ole oikeastaan väliäkään antaako elokuva kohtuuttoman pinnallisen selonteon myös islamista. 

Korkeasti oppineiden sheikkien, eräänlaisten professorien opetukset koostuvat tämän sisäpiirikuvauksen mukaan pelkistä korupuheisista sitaateista eikä tarinan päähenkilö kaikessa vakaamielisessä moraalissaan nosta hänkään esille mitään teologisesti syvämietteistä... vaikka elokuvan juonessa kirjallinen vs luonnollinen uskonoppineisuus on lopulta se käänteentekevin asia. 

Pyhien ja kirottujen kirjojen toistuva jaottelu toi mieleen, että tämähän on kuin islamilainen versio Harry Potterista, jonka ainoa tehtävä tässä maailmassa on valita oikea velhokoulun faktio! Sen kamalammalta ei vaikuta se elokuvan nimessä lupailtu salaliittokaan kuin harrypotterimaiset teinijuonittelut!

 

Vain yksi olennainen asia tästä hyveellisen vakoojan henkilökuvasta puuttuu ja se on draama. Asiat vain tapahtuvat päähenkilö Adamille ja hän selviää niistä osoittamalla rohkeutta ja poliittista nokkeluutta, mikä sinällään kantaa nopeakäänteistä tarinaa hyvin eteenpäin. Mutta Adamin valinnat ovat kaikki reaktiivisia valintoja, eivät draamaa virittäviä eli aktiivisia valintoja.

Kahdessa kohtaa elokuvaa tuntuu, että käsikirjoittajat ovat ratkaisseet juonenkulun helpoimman oikotien avulla sen sijaan, että olisivat herättäneet edes HIEMAN odotuksia siitä, mitä Adam valitsee seuraavaksi. Sankarin passiivisuus tekee, mielestäni, Adamista väärällä tavalla arvoituksellisen hahmon. Niin tärkeitä kuin tällaiset poliittista ja uskonnollista korruptiota käsittelevät elokuvat ovatkin, niihin toivoisi jotain ajankohtaisempaa kritiikkiä kuin 1400-2000 vuotta vanhat sadut. Yksi ainoa kuvaviite hallitsevaan (2014–) presidenttiin ei sitä tee.

Tuloksena on poliittinen jännitysfilmi, jossa ei ole politisointia eikä actionia eikä pahemmin väkivaltaakaan, ja joka tuntuu vähän liiankin ennalta-arvattavalta enimmän aikaa. Vain viimeinen neljännes yllättää katsojan vieden tarinan ihan eri suuntaan kuin genrefilmin vakoojatarina menisi, mikä on toki miellyttävää sinänsä... Ja silti jotain aiheensa yläpuolelle kohottavaa loppukommenttia jää kaipaamaan, edes Egyptin tulevaisuudesta jos ei islamin.

Egyptiläis-ruotsalainen ohjaaja Tarik Saleh näkyy ohjanneen aiemminkin egyptiläistä korruptiota käsitelleen elokuvan (The Nile Hilton Incident, 2017) sekä tehneen myös ihan oikean, Chris Pinen tähdittämän action-trillerin (The Contractor), joka sekin sai koronalimbon jälkeen ensi-iltansa 2022. Mutta siitä tuskin puhutaankaan samana päivänä kuin tästä kairolaisten velho-oppilaiden tarinasta...

Ääni kommunistille, sormi kristityille

 

Rekonstruoitu kohtaus: Soikkeli vs. inkvisitio

Joulukuussa näytin vahingossa keskisormea kansanedustajalle. Koska rikos on juuri nyt vanhentunut –  vaalikausi on tänään virallisesti ohitse – asian voi mainita ilman maailmankatsomuksellista tai rikousoikeudellista paatosta. 

En ylipäänsä kuljeksi kaupungilla mieltäni osoittamassa edes silloin kun siihen olisi syytä. Eikä keskarin näyttäminen ollut kummempi kuin primitiivinen reaktio siihen, että kristittyjen VAALITELTALTA huutelivat hakemaan hernekeittoa. 

En siis näyttänyt keskaria itse kansanedustajalle vaan heidän teltalleen. 

Enkä edes tiennyt että kyseistä telttaa pitävä henkilö oli senaattori. Mutta tämän senaattorin eli Sari Tanuksen henk koht avustaja oli kaksimetrinen äijä, joka juoksi minut nopeasti kiinni ja kysyi uhkaavaan sävyyn mitä oikein sanoin. Vastasin, että haistatan pitkät kristityille. 

Hän toisti kysymyksen testatakseen pettääkö rohkeuteni, niin kuin kristityillä on tapana. Tuossa vaiheessa en tietenkään vielä tiennyt, että uhkailijani oli senaattori Tanuksen puoliso, Jukka Salmi, joka on tänä talvena ollut uutisissa mm. kommenteillaan sukupuolipolitiikasta – muuten olisin saattanut pelästyksestä huolimatta sanoa hänelle jotain hyvinkin maailmanlopunkatsomuksellista. 

Tuossa kristillisesti kriisiytyneessä tilanteessa senaattori Tanus itse puuttui peliin, ehkäpä tietäen, millaisiin kahnauksiin hänen henk koht avustajansa joutuu torikeskusteluissa. Tanus oli siviiliammattinsa eli gynekologin tapaisesti sovitteleva ja tiedusteleva. Mutta kristillisdemokraatti on minun silmissäni kolminkertainen huijari (= vie ihmisiltä rahat, vallan ja järkiperustelun mahdollisuuden), joten viimeistä sanaa saamatta kävelin tieheni... ja niin pian kuin lakkasin kiroilemasta lähetin hakemuksen Vapaa-ajattelijoihin.

Vapaa-ajattelijoiden järjestämä vaalipaneeli helmikuussa oli ainoa poliittinen tilaisuus, jossa tämän kevään parlamenttivaaleihin edes passiivisesti osallistuin. Oikeata keskusteluahan tilaisuudessa ei kuultu, koska juuri tuohon paneeliin oli saatu niin pieniä ehdokkaita, ettei heillä ollut oikein itsevarmuutta argumentoida ja ottaa mittaa toisistaan. Feministisen puolueen ehdokas oli ainoa, joka osasi analysoida kysymyksiä, mutta en minä kuitenkaan heitä sitten äänestänyt, koska se olisi ollut pelkkä mielipideääni.

Ja kai vaaleissa on tarkoitus osoittaa TAHTOA eikä mielipiteitä? 

Vuosikaudet olen äänestänyt omaa puoluettani Vasemmistoliittoa ja sitä ennen Vihreitä, mutta ääni niille olisi nykytilanteessa, vasemmistovihreän hallituskauden jälkeen, jopa vähempimerkityksinen kuin mielipiteen osoitus. Se olisi samanlaista hymistelyä kuin mitä ammattipoliitikkojen puheet keskimäärin ovat.

Päätin antaa ääneni kommunistille, jotta ääni menisi vasemmammalle kuin Vasemmistoliitto. 

Toki 'omassakin' puolueessa löytyy aitoja vakaumuksellisia vasemmistolaisia, etenkin Kontula, joka edustaa suorastaan epätodellisen täydellisesti kaikkea mitä vasemmistossa arvostan. Mutta ääni Kontulalle olisi merkinnyt hymistelyä sille vasemmistovihreälle hallitukselle, jonka ministerit laskevat selvinneensä viime vuosista erinomaisesti, kun saivat kriisejä hoitavat virkamiehet pysymään tehtävissään läpi hallituskauden. Mutta ITSENSÄ MITTAISTA kritiikkiä, sellaista kuin niiden puolueohjelmat edellyttäisivät, Vasemmisto ja Vihreät eivät ole esittäneet suomalaisen yhteiskunnan muuttamiseksi.

Kukaan muu ei onneksi testaa poliittista vakaumustani kuin lapsemme, jota selvästi huvittaa se, miten hänen ikätoverinsa pelkäävät kaikkea missä esiintyvät sanat "vasemmisto", "sosialismi" tai "kommunismi". Silti lapsen on vaikea muistaa, kannattavatko vanhemmat nyt enemmän sitä "vasemmistoa" vai "oikeistoa". Niin sumuinen (tai sumutettu...) on poliittinen kenttä Suomessa.

 

Vasemmistolaisuus ei ole kellekään Suomessa vaivaton asia selitettäväksi. Viime vuonna lukemistani kirjoista TÄSSÄKIN suhteessa herättelevin oli Jylhämön "Digi-askeesi", jossa pohditaan hyviä syitä profiloitua marxilaiseksi. Niin minäkin tekisin jos olisin yhtään poliittisesti oppineempi. 

"Sosialistikin" on iso sana, vähän nolostuttavakin, jos asuu omistusasunnossa ja ahnehtii kirjoja omakseen. Ei-aivan-sattumalta Kulttuurivihkojen uusimmassa numerossa oli onnekseni hyvin käytännönläheinen haastattelu kolmesta kommunismiin eri tavoin suhtautuvasta ihmisestä, mukaan lukien Vasemmistonuorten pj. Luin jutun vasta tänään, jo annettuani ennakkoääneni ostoskeskuksen umpikujalla, juuri siellä vertauskuvallisimmassa paikassa mitä voi kapitalismille löytää! Lehtijuttu muistutti siitä jo kliseeksikin höyrystyneestä ajatuksesta, että vasemmistossa eläminen on oman ajan konflikteista lähtevää ajattelua ja toimintaa, jossa kommunismille ei tarvita sen kummempaa synonyymiä kuin "ääridemokratia".

Ja jos äänen perusteella puoluekantaa keilataan, niin vetoan toki siihen, että äänestin kommunistia, tällä kertaa Tiedonantajan päätoimittajaa, en kommunisteja. Näin ääni osoittaa tahtoni SUUNTAA, ei sitoumusta. 

 

 

R.M.N. - kylmä talvi (elokuva)

Jos joku ehdottaisi Cristian Mungiuta 2000-luvun tärkeimmäksi eurooppalaiseksi ohjaajaksi niin en sanoisi vastaan, mutta jättäisin mainitsematta mitä mieltä olen hänen uusimmasta elokuvastaan "R.M.N.", jolle on annettu ansiokkaan idioottimainen suomalainen alaotsikko "kylmä talvi". 

Ei "R.M.N." keskentekoinen ole eikä ainakaan tylsä, mutta kun ohjaajalta on tottunut odottamaan täydellistä elokuvaa, ei mikään vähäisempi riitä.

"R.M.N." sisältää samat ainekset yksilön ja yhteisön ratkaisemattomasta konfliktista kuin hänen edelliset elokuvansa, mutta tällä kertaa niin raskaasti aihettaan alleviivaten, että filmi haiskahtaa EU-rahalla tehdyksi syöttilääksi, jota ohjaajakin on niin hävennyt, että on sijoittanut käsikirjoitukseensa paljon viileää satiiria EU-rahasta riippuvaisten romanialaisten työmoraalista.

Suhtautuminen siirtolaisiin ja vierastyöläisiin on toki sellainen aihe, josta sietää elokuvienkin ylläpitää keskustelua. Mutta kokonaisen elokuvan rakentaminen sen keskustelun ympärille ja sen keskustelun dramatisoiminen vartin mittaisena joukkokohtauksena tarinan kulminaatiokohdassa ei jätä paljonkaan ajateltavaa katsojalle. 

Kokonaisuuteen upotettu "yhteiskunta pienoiskoossa keskustelee ongelmastaan" -joukkokohtaus on aivan samanlainen kuin romanialaisessa "Bad Luck Banging" -elokuvassa (2021) dokumenttimaisen kerronnan pysäyttävä keskustelukohtaus siitä, saako opettajalla olla yksityiselämää ja minkä verran lasten seksuaalikasvatus kuuluu koululle. 

Radu Juden "Bad Luck Banging" -elokuvassa ei moisen metakohtauksen jälkeen oikein tiedetä miten palata varsinaiseen tarinankerrontaan, joten lopetus vedetään vitsiksi. Miltei samaan päätyy Mungiu. Joukkokohtaus keskeytyy ja siirtyy uuden, todella kömpelösti motivoidun joukkokohtauksen kautta väljään kliimaksiin, jota seuraa arvoituksellinen, allegoriselta näyttävä kuvaus pikkukaupungin takapihoilta. Vähän kuin heittäisi kortit ilmaan niillä aikansa taikatemppua valmisteltuaan. Mikä ei ole tyypillistä Mungiulle.

 

Aineksia olisi täydelliseenkin elokuvaan. Transilvanialaisen pikkukaupungin ihmisistä ja maisemista Mungiu rakentaa yllättävänkin rikkaan kokonaiskuvan, jossa kulttuurisia kerrostumia on yhtä paljon kuin EU-ajan tuomia taloudellisia kuiluja. Niin rikas on tämä kokonaiskuva, että vaikea on kuvitella mistä muualta päin Eurooppaa olisi voinut tehdä elokuvan, jossa väkivallaksi kiristyville ryhmäsuhteille piisaa niin monia osapuolia. Draamaa kypsyttelee köyhimpien eurooppalaisten vähemmistöjen sisällä pulppuava maskuliininen uho, jonka ainoa vastapaino on naisten päättäväinen humanismi ja luottamus sivistyksen rippeisiin. TÄMÄ on tuttua Mungiuta.

Kunpa Mungiu olisi uskonut enemmän henkilöhahmoihinsa kuin epämääräisen suureen teemaan ihmismielen tutkimattomuudesta. Elokuvan nimi "R.M.N." on lyhennys sanoista Rezonanta Magnetica Nucleara ja tarkoittaa samaa kuin englannin MRI ja suomen MK eli magneettikuvausta, jolla tässä elokuvassa yritetään luodata romanialaisen vanhuksen pääkoppaa. Kovin ohuiksi ja satunnaisiksi ne temaattiset langat kuitenkin jäävät, jollei sitten kyse ole hillitystä vitsailusta raamatullisille akronyymeille... joulunajan monikulttuurista fuusiota kun tässä elokuvassa sentään lempeästi ja hartaastikin käsitellään...

 

Osana vuoden 2023 elokuvatarjontaa "R.M.N." on tietysti laadukkainta mitä ainakaan Tampereella tulee pyörimään teattereissa. Lumisten vuoristomaisemien ja nuukahtaneiden unkarilaistalojen kauneus kannattaa tosiaankin kokea valkokankaalta. Näyttelijät ovat kauttaaltaan erinomaisia ja sydämellisen myötäelettäviä, niin kuin aina Mungiun elokuvissa. Keskiluokkaistuneen köyhyyden kuvauksina hänen elokuvansa ovat edelleen Euroopan omatunto – niin kuin monet muutkin romanialaiset uuden aallon ohjaukset. 

Kiitollinen sietää olla, että jollain EU-tuella on tämäkin elokuva saatu Suomeen saakka teattereihin.

Aiemmat kirjoitukseni romanialaisista elokuvista:

Porumboiun "The Whistlers" (2019)
Mungiun "Valmistujaiset" (2017)

Vaalilupauksia

Kansalaiset, medborgare! Jos minut valitaan senaattoriksi, lupaan edistää eduskunnassa seuraavia uudistuksia kansamme yhteiseksi hyväksi:

1. Eduskunnan täysremontti: Parlamentaarikkojen avustajat korvataan tekoälyillä ja eduskuntakaudet lyhennetään neljästä vuodesta 9 kuukauteen, minkä jälkeen kukin henkilöään tarkkaillut tekoäly suorittaa samat puoluesidonnaiset ulostulot ja päätökset ko. parlamentaarikon imagoa jäljitellen 3 kuukauden ajan. Mikäli kukaan ei huomaa merkittävää eroa sapiens-alustaisen päätöskoneen ja digialustaisen päätöskoneen välillä, kyseinen edustajanpaikka korvataan pysyvästi koodinpätkällä.

2. Oppivelvollisuusikää nostetaan 29 vuoteen ja opintopiireihin kuulumisesta tehdään edellytys kansalaisoikeuksien säilyttämiselle. Asepalvelus muutetaan kaikkia sukupuolia koskevaksi kansalaispalveluksi, josta kertyvä taloudellinen hyöty tulotetaan valtionvelan lyhentämiseen. Hyökkäysvoimissa suoritettu palvelus on todistettava siviiliyhteiskunnalle vaarattomaksi.

3. Lukutaitoa vahvistetaan kaikissa ikäluokissa siten, että terveyskeskusten lähellä sijaitsevat sivukirjastot toimivat vastaisuudessa odotustiloina, minkä lisäksi kirjastoautot alkavat kiertää jäätelöautojen reittejä tarjoten vaniljaa tommikinnustelijoille ja salmiakkiyllätyksiä spekuloivan proosan ystäville.

4. Kuolemantuomio palautetaan tuomioistuinten rangaistusasteikkoon siten, että kerran vuodessa arvotaan yksi vakava rikos (huumediilereistä moottoriurheilijoihin ja metsänhävittäjiin) lisättäväksi näihin rangaistuksiin, mutta arvonnan tulos on ainoastaan korkeimman oikeuden tuomareiden tiedossa, jolloin rangaistus toimii pelotevaikutteena ilman todellista uhkaa ihmiselämän itseisarvolle.

5. Hakuprosessi NATOon keskeytetään ja vaihdetaan valtioliiton muodostamiseksi Viron kanssa, jolloin Suomesta tulee sotilasliiton epäsuora jäsen maksamatta senttiäkään ja ryömimättä milliäkään Turkin sulttaanin tai Unkarin managerin edessä.

6. Sosiaalisen median käyttö muutetaan luvanvaraiseksi. Luvan hakijalta edellytetään vähintään alemman asteen korkeakoulututkintoa, urakolumnistin kielikorvaa tai kolmen hyvämaineisen ihmisen luonnetodistusta. Digitaalinen ulkomainonta lopetetaan ja siitä vastanneet olennot tuomitaan ympäristösaasteen tuottamisesta.

7. Kirkot, kennelit, kauppakamarit, sikarikerhot ja muut elämästä vieraantuneet instituutiot lopetetaan. Papeista uudelleenkoulutetaan terapeutteja, teologeista saattohoitajia.

8. Taiteen alan apurahajärjestelmät korvataan tekijäkollektiiveille suunnatulla taiteilijapalkalla. 

9. Valtionjohtajien kuvien hävittäminen sallitaan vain mikäli se tehdään mielipiteen ilmaisevalla metodilla, esimerkiksi diktaattoreiden ikonit US322-liekinheittimellä ja heimopäällikköjen patsaat Bora-Boran laavassa.

10. Veikkauksen monopolia ei lakkauteta vaan se liitetään Alkon monopoliin siten, että arpapelien voitot luovutetaan vastaisuudessa puhtaana etyylialkoholina. Lähikaupoissa sallitaan lähiviinin (ns. kiljun) myynti.

Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa en ole valitettavasti ehdokkaana, mutta lupaan silti edistää edellä mainittuja hankkeita, mikäli minut valitaan senaattoriksi.

Tár (elokuva)

 

 

Tár (2022) ei ole mitään niin ihmeellistä, että siitä kannattaisi kotiin kirjoittaa, mutta kirjoitanpa kuitenkin, koska katsoimme sen Kuopiossa, joten katsomiseen tuli ylimääräinen säväys suuren maailman fiilistä nähtynä pikkukaupungin pienimmässä filmisalissa.

 

Todd Fieldin ohjaama Tár näyttää aluksi taidemaailman syvälliseltä analyysiltä, mutta muuttuu nopeasti varsin perinteiseksi taiteilijakuvaukseksi, jossa ainoa erityisyys on päähenkilö Lydia Tárin taiteilija-ammatti, kapellimestari. Tarinan siirtyessä New Yorkista Berliiniin kerronta muuttuu Kieslowski-tyyppiseksi metafyysiseksi moraliteetiksi, koska juuri riittävästi asioita jätetään selittämättä ja kohtauksia viemättä loppuunsa. Muttei Tár ole lopulta kieslowski-harjoitelmakaan, vaikka ilkkuvilla yliluonnollisilla äänillä (sävellystyötä häiritsevä mysteerinen dingdong) ja selittämättömillä kuvamotiiveilla (musta koira kellarissa, naapurin kuoleva nainen) pelataankin. 

 

Kuin cokista punaviinissä on tämä Tár taidefilminä. 

Ja sellaistakin tarvitaan juu... mutta onhan tässä myös helpon huijauksen makua sillä oletuksella, että taidemaailmaan sijoittuva elokuva saisi maagisesti saman auraattisen hohteen kuin sinfoniamusiikki ja sen esapekkasalostelijat...

 

Sivujuonteena kulkeva #metoo-rikosaihelma Lydia Tárista sarjaviettelijänä on ainoa osa tarinaa, joka kantaa loppuun saakka, muttei se paljoakaan vastaa elokuvan alulla ja keskiosassa esitettyihin todella isoihin kysymyksiin musiikista, taiteilijuudesta ja seksuaalisuudesta. Välttää ei voi vaikutelmaa, että #metoo-juonta käsikirjoittaessa on saatu äkkiä radikaalilta tuntuva rahakas oivallus, että saalistavan taiteilijatähden pitäisikin olla miehen sijaan nainen, jotta tutuin tarina näyttäisi hieman uudelta.

 

Kahteen ja puoleen tuntiin venytettynä Tár kuitenkin vaihtaa fokustaan ja tyylilajiaan hyvinkin luontevasti niin että juonta tietämättä elokuvan katsoo ja kuuntelee ilokseen, etenkin kun filmin aivan viimeinen viisitoistaminuuttinen vie tarinan aivan muualle tarjoten silti alleviivatun huvittavan kommentaarin kaikesta edellä kerrotusta.

 

Pääosaan kiinnitetty Cate Blanchett oli itselleni se isoin kynnys katsoa tai olla katsomatta tätä elokuvaa, muttei hän onneksi niin paljon latista vaikean roolinsa uskottavuutta kuin olettaisi. Silti sitä väistämättä ajattelee, miten hyvä tämä elokuva olisikaan ollut jos pääosassa olisi ollut joku oikea näyttelijä. Vahvat persoonanäyttelijät saksalainen Nina Hoss ja ranskalainen Noémie Merlant eivät pääse loistamaan pienissä sivuosissaan, mikä on tietty väistämätöntä taiteilijadiivan egoismia käsittelevässä filkassa.

 

Koska Tár on aiheeltaan jotain vallan erilaista kuin yleensä amerikkalaiset valtavirtafilmit ja koska siinä uskalletaan haastaa jopa poliittisen korrektiuden liipasinherkkyys (= onko MIELTÄ kieltäytyä Mozartista koska tämä oli misogyyni cis-mies), se tuntuu aikuisemmalta elokuvalta kuin mitään mitä Hollywoodista on tullut vuosiin.  Sikäli sitä voi suositella "jos katsot yhden elokuvan vuodessa..." -tapauksena niillekin, jotka hyvin perustein jättävät väliin jokaisen Oscar-ehdokkuudella merkityn elokuvan. Musiikkia ja varsinkaan Lydia Tárin haasteeksi nostettua Mahleria ei aiheesta huolimatta kuulla paljoakaan, joten sinfoniamusiikki itsessään ei ehkä ole perusteltu syy mennä katsomaan tätä elokuvaa.

 

 

Decision to Leave (elokuva)

 

Ensin keksittiin kofeiiniton kahvi, sitten alkoholiton olut.
Nyt on tarjolla eroottinen trilleri ilman erotiikkaa. Suoraan Koreasta. Eikä edes sieltä puritaanisesta pohjoisesta, vaan zombigoren ja sadistisen joukkodynamiikan luvatusta maasta, Etelä-Koreasta.

 

"Decision to Leave" -elokuvaa (2022) on verrattu Hitchcockin "Vertigoon", mutta lähempänä se on "Basic Instinct" -filmin tapaista genrekliseiden kärjistystä, missä kyttäyskeikka muuttuu poliisiparin kaveruuden vaarantavaksi romanssiksi. Elokuvassa kiipeillään kyllä runsaasti kuten "Vertigon" ratkaisevissa kohtauksissa, mutta tällä kertaa se ei ole niinkään rakkauden vertauskuva vaan seksin korvike. Eikä tässä oikein muuta genren murtavaa odotusarvoa olekaan kuin että mistä kaikista kohtauksista jää seksi ja erotiikka puuttumaan amerikkalaiseen pehmopornotrilleriin verrattuna.

Amerikkalaiset 1990-luvun pehmopormotrillerit, kuten Basic Instinct, Disclosure ja Body of Evidence, olivat reaktio edeltävän vuosikymmenen seksifobiaan Hollywoodissa. Miehen uskottomuutta kuvattiin niissä kelvottomana mutta energisenä yrityksenä nautinnon monopolisointiin. Ikään kuin tällä asenteella olisi vastattu sekä edeltävän vuosikymmenen reaganilaiselle perhehymistelylle että uuden vuosikymmenen feminismille. Pehmopornotrillereiden lopussa miehen uusi hyveellisyys perusteltiin sillä, että mies kieltäytyi vahvistamasta femme fatalen (Sharon Stone, Demi Moore, Madonna) väitettä rakkauden ja himon äärimmäisestä yhtäläisyydestä. Vaikka nämä pehmopornotrillerit muuten kyllä kierrättivät film noir -perinteen hahmoja ja kuvamaailmaa, niiden sankarit eivät vastanneet femme fatale -naiselle TÄMÄN OMALLA MITALLA.

Lukuisat 2000-luvun amerikkalaiset trillerit ovat leikitelleet tällä 1990-luvun trendillä lupaillen yhtä paljon alastomuutta tai höyryävää seksiä, mutta korealainen "Decision to Leave" pelaa viittauksilla aivan toiseen suuntaan lupaillen aina vain VÄHEMMÄN seksiä – ja enemmän ruokaa. 

Murhatun leskeen rakastuva komisario ilmoittaa pyrkivänsä olemaan "kunnollinen nykyaikainen mies" eikä avioliiton ulkopuolinen suhde ole hänen näkökulmastaan mitenkään rike pyrkimyksessä. Hänen kunnollisuutensa syy perustellaan jo elokuvan prologissa: hän naurahtaa aidon huvittuneena, kun vaimo toteaa sarkastisesti, että 55% seksittömistä avioliitoista päättyy eroon. Sama asia dramatisoidaan elokuvan ainoassa seksikohtauksessa, jossa rituaalisen mekanistisesti paritteleva mies katselee suorituksen aikana samaa tv-filmiä kuin hänen salarakastettunsa toisaalla.

 

"Decision to Leave" -elokuva rakentuu pätevästi juonitetulle murhamysteerille, jonka arvoitus on genrenmukaisesti kytketty naispäähenkilön, Seo-Raen mysteeriin: Mihin nainen todella pystyy? Miksi hän on niin kiinnostunut komisario Hae-Junista? Nämä kysymykset ja murhamysteeri saavat vastauksensa jo puolentoista tunnin kohdalla elokuvaa, mutta – "Vertigon" tavoin – sitten alkaa ensimmäistä juonta täydentävä toinen juoni, jossa edeltävät vastaukset kyseenalaistetaan ja kysymykset esitetään uudelleen. 

Ilman tätä kolme varttia kestävää jälkijaksoa "Decision to Leave" olisi pelkkä keskinkertainen poliisijännäri muutamin jännittävin kuvakulmin. Mutta jälkijakso havainnollistaa ja auttaa ymmärtämään ensimmäisen jakson ihmissuhteita tavalla, jota yksikään amerikkalainen jännäri ei ikinä tekisi. Siinä sen taiteellisuus.

Mutta mikä tästä genretuotteesta sitten tekee Oscar-kisaan kelpaavan mestariteoksen? 

Minun mielestäni ei mikään. Elokuvan erityisyys on nopeissa kuvissa ja nopeissa kohtaustenvaihdoissa, niin ettei takaumissa ja kuvitelmissa ole aina pysyä perässä – vaan pysyypä kuitenkin niin hyvin, ettei elokuvaan herää tarvetta nähdä sitä uudelleen. Genretuotteena "Decision to Leave" muistuttaa aivan toisen korealaisen, Bong Joon-hon vanhoja jännäreitä. Niitä tuotiin länsimaihin nopeasti sen jälkeen, kun Bong oli voittanut Oscarin "Parasite"-filmillään (2019). 

Todennäköistä on, että samalla genrestandardin tunnistettavuudella tätä visuaalisesti kikkailevaa Park Chan-wookin elokuvaa nyt tyrkytetään Oscar-kisaan.

Paljon samanhenkistä mustaa huumoria tästä uutukaisesta löytyy kuin Parkin parhaasta filmistä "Oldboy", mutta totisesti siitä on jo 20 vuotta eikä Park sen jälkeen ole tehnyt mitään yhtä rohkeasti omintakeista. Viimeksi näkemäni "Handmaiden" (2016) oli jopa pettymys. 

Sitä vastoin "Decision to Leave" tuskin on kenellekään pettymys... kunhan ei odota siltä enempää kuin romantiikan suuntaan vinksahtaneelta poliisitarinalta voi odottaa.

 

The Banshees of Inisherin (elokuva)

 

"The Banshees of Inisherin" on ensimmäinen merkki siitä, että elokuvateollisuus alkaa toipua korona-ajan aiheuttamasta romahduksesta, jonka vuoksi vanhat projektit jäivät vaille kelvollista jälkituotantoa ja uudet projektit vaille täysimittaista tiimityöstämistä. 

"The Banshees of Inisherin" (2022) on ensimmäinen uusi elokuva ehkäpä kolmeen vuoteen, josta voi sanoa, että siinä on oikea käsikirjoitus, joka on toteutettu ja viimeistelty huolella. Niinpä olematta mikään suurteos edes taiteensa edustajana se on täydellinen elokuvatuote niin monella tapaa, että sille voisi pystyttää patsaan jonnekin ... kauaksi Hollywoodista.

Elokuvan juoni on yksinkertainen, balladimainen kansantarina – tai oikeastaan vieläkin vähemmän, pelkkä irkkuvitsi: Tiedätkös jutun niistä kahdesta tyhmästä irlantilaisesta jotka olivat niin hyvät ystävät, että kun toinen kyllästyi kuuntelemaan toisen tyhmyyttä, niin se meni ja...

Tällaisten vitsin rakennetta noudattavien tarinoiden päättäminen draamallisesti on täysin mahdotonta, mikä onkin "The Banshees of Inisherin" -elokuvan ainoa heikkous. Viimeinen kohtaus jättää katsojat kirjaimellisesti tyhjälle rannalle välittämättä kertoa mitä sitten tapahtui, kun kahden jörrikkämäisen jääräpään konflikti olisi siirtymässä seuraavaan vaiheeseen. 

Toki katsojalle muistutetaan, että ääliöiden välinen, miehisestä turhamaisuudesta paisuva antkliimaksi on allegoria Irlannin mantereella käytävästä, tarinan taustalla riehuvasta sisällissodasta. Joten kahden miehen konfliktille on sikäli yhtä mahdotonta ennustaa päätöstä kuin Irlannin kahtia jakavalle veljessodalle... Mutta tällainen absurdi lopputulema brutaalin vitsin päätteeksi ei tyydytä alkuunkaan, kun kuitenkin vihjaillaan myös yliluonnollisten voimien vaikuttavan taustalla, jos kuinkakin tarkkailijan roolissa. 

Allegorian sulkemisen sijaan jäin kaipaamaan BALLADIN sulkemista.

 

Etukäteen en tiennyt tästä elokuvasta kerrassaan mitään, koska välttelen juoniselostusten lukemista. Sen tiesin sentään, että Brendan Gleeson ja Colin Farrell uusisivat oudon kaverisuhteen bromancen "Kukkoilijoista" (2008), mutta eipä tuo tieto olisi paljoa auttanut, niin erilaisia nämä saman ohjaajan (Martin McDonagh) samalla parivaljakolla tekemät elokuvat ovat lähes kaikessa... paitsi erittäin raa'an ja karikatyyreillä pelaavan komiikan käytössä. 

Juuri elokuvateatterissa eli Niagarassa elokuvan alkua odotellessa tulin huomanneeksi Aamulehdessä Gleesonin haastattelun, jossa hän totesi, ettei hän ymmärtänyt tähän elokuvaan tekemäänsä taiteilijahahmoa. Totta onkin, että Gleesonin esittämä isonyrkkinen kansanviulisti on erikoinen, negaatioille perustuva hahmo, jonka sisäisestä elämästä ei avata niin paljoa kuin taiteilijuudella luvataan. 67-vuotias Gleeson on kuitenkin elokuva elokuvalta karismaattisempi, joten hahmon ristiriitaisuus ei haittaa yhtään. Hän on vaiteliaanakin yhtä monumentaalinen hahmo kuin irlantilaisen saaren karut maisemat.

Colin Farrellista, puolestaan, en ole koskaan pitänyt eikä hän tähänkään elokuvaan tuo kerrassaan mitään lisäarvoa kahdella ilmeenpuolikkaallaan (jurottava/hämmästynyt). Sivuhahmot ovat kansanluonteiksi pelkistettyjä karikatyyrejä, joita esittävät hyvin olemukseltaan valitut näyttelijät, etenkin huuhkajamainen pappi ja ihan oikealta noidalta näyttävä bansheen/rva McCormackin esittäjä. Pubia pyörittävä Paksukainen & Paksukainen taas on hahmoteltu kaikkein helpoimman ja lapsekkaimman huumorin varassa. 

Kaverusten välittäjänä toimivaa sisarta esittävä Kerry Condon on elokuvan ainoa täysi naishahmo, mutta jotenkin liian moderni olemukseltaan ja hahmoltaan näin balladimaiseen jumalan- ja kohtalonpelkoa huokuvaan tarinaan. Vertailukohdaksi nousee väistämättäkin mieleen viime vuoden vähiin laatufilmeihin kuulunut, niin ikään Irlantiin sijoittunut "The Wonder", jossa puolestaan naiset ponnistelevat irlantilaisen itsekurituksen uhreina.

Mutta puutteineenkin "The Banshees of Inisherin" täyttää KOKEMUKSENA kaikki ne vaatimukset mitä tuotantoarvojensa mukaan katsottavalta elokuvalta voi vaatia: sympaattisia eläimiä, järjettömän kauniita maisemia, repsakan stout-pitoinen pubi-tunnelma ja ylipäänsä huolella toteutettu vuoden 1923 epookki. Kaksi tuntia tätä menee vilauksessa ja lisää samanlaista jää kaipaamaan.

Yhdeksän Oscar-ehdokkuuden syytäminen tällaiselle pienimuotoisuuttaan puolustavalle elokuvalle tuntuu tietysti naurettavalta. Jotkut aasinpäiset kriitikot näkyvät julistaneen elokuvaa jopa eeppiseksi. Äijäluonteiden ikuista kaveruutta ylistävät elokuvat saavat mieskriitikot edelleen sytyttämään pelihousunsa ja kadottamaan suhteellisuudentajunsa.