Jurassic World: Dominion (elokuvahko)

 

Kukaan ei ole tainnut keksiä tarttuvaa lajisynonyymiä attraktiofilmeille, joten Jurassic Park/World -tyyppisistä tuotteista puhutaan edelleen kuin mistä tahansa elokuvaviihteestä. Mutta sitähän ne eivät ole. Attraktiofilmit pyrkivät houkuttamaan yleisönsä lupaamalla jotain visuaalisesti isompaa ja aistillisesti vaikuttavampaa kuin mikään muu viihdeteknologia pystyy tarjoamaan, nykypäivänä pahimpana kilpailijanaan digipelit. Joskus niistä käytetään myös termiä teemapuistoelokuvat, mutta moinen nimitys olisi tautologinen Jurassic-tuotteiden kohdalla, ne kun pyrkivät täyttämään juuri teemallaan sen ammottavan aukon mitä katsomiskokemuksesta jää uupumaan. 

Tyypillisesti attraktiofilmit ovat kesäelokuvia, joiden kohdalla viihdearvo uppoaa sekä mediaan että someen herkemmin kuin muina vuodenaikoina, jolloin taas taidefilmien oletetaan jotenkin levittävän auraansa multiplexin seinien lävitse pienestä katsomosta sinne suuren viihdetuotteen puolelle. Tämän kesän isosti mainostettuihin kesäelokuviin kuuluu Jurassic World: Dominion, jota itsekin menin katsomaan kun Kuopion kokoisessa kaupungissa ei vaihtoehtoa ollut - kunnallinen kino oli juuri sulkeutunut kesätauolle. Itselleni isoa ja hämmästyttävää oli kuitenkin se, miten väkinäinen ja yrittämätön Jurassic World: Dominion oli attraktiofilmiksi. Etenkin kun muistaa, miten ensimmäistä Jurassic-tuotetta (1993) aikoinaan hehkutettiin mediassakin digikauden ihmeiden aamunkoittona. 

Lyhyesti sanottuna: miksi dinosaurukset eivät ole enää pääosassa dinosaurus-elokuvassa?

Ja helppo vastaus: koska niissä ei ole enää mitään attraktion arvoista.

Monesti attraktiofilmien viihdearvoa verrataan vuoristorataan: yleisö täytyy saada todella tuntemaan vatsanpohjassaan pelkoa ja vauhdinhurmaa. No, uusin Jurassic World ei tosiaankaan tunnu vuoristoradalta, vaan enemmänkin raitsikkakyydiltä pitkin ruuhkaista Mannerheimintietä: nykäisy, pysähdys, nykäisy, pysähdys. Vähitellen sitä sitten tajuaa miksi nuo Geriatric Parkista raahatut näyttelijät, Sam Neill ja Laura Dern, näyttävät viihtyvän rooleissaan 30 vuoden takaiset ilmeet jähmettyneinä kasvoilleen. 

Niin, tiedän kyllä että Dern on vasta 55-vuotias ja Neill jo 74-vuotias, mutta valkokankaalla heidän on tarkoitus esittää salarakastuneita vanhuksia ja se on ihan yhtä raskasliikkeisen turhauttavaa katseltavaa kuin cgi-maisemassa laahustava Gigantosaurus. Jos Ikea-lipasto nousisi jaloilleen ja marssisi valkokankaan halki niin sekin olisi jännittävämpi tuotemerkkitapaus.

Elokuvan ainoa oikea attraktiopätkä on kahden reptiilin nokkela kaupunkitakaa-ajo, missä ne jahtaavat ehkä viisi minuuttia sankarin ajamaa moottoripyörää. Mutta heti kun tarinan kahta juonta aletaan solmia ja siirrytään studioon, elokuva hidastuu vanhojen tuttujen kohtausten kierrätykseen ilman yritystäkään keksiä uusia tapoja säikyttää katsojaa. 

Dinosaurus talvisessa maisemassa on toki hieno, muutamaan kohtaukseen tiivistyvä näkymä filmin alkupuolella, vaan eivätpä tämän filmin tekijät kuviinsakaan usko, kun tärkeämpää on naittaa yhteen kahden dinosarjan, Jurassic Parkin ja Jurassic Worldin konseptit hahmoineen. Lopputulos on ihmeellisen ihmeetön. Ihan kuin korttelin kokoisesta valkokankaasta ei enää muistettaisi mihin sitä joskus käytettiin...

Vaihda mediaa, vaihda historiaa

 

Aina Annikin korttelissa käydessä ajattelen, millainen elämästä olisi muodostunut jos olisimme muuttaneet sinne silloin kun meillekin sitä mahdollisuutta ehdotettiin, joskus vuoden 2008 tienoilla. Se on samanlainen ajatusleikki kuin utopioilla muutenkin, että utopiat ovat tärkeitä meidän ihmisten testaamiseksi, millaisia todella olemme. Aivan eri asia on se, minkä verran olisimme kestäneet Annikin tiivistä sosiaalisuutta eli olisimmeko olleet "oikeita" ihmisiä sellaista varten. Annikin kaltainen kollektiivi on poliittisesti parasta mitä voin kuvitella city-elämästä enkä silti ole varma, olisiko minusta osallistumaan sellaiseen.

 

Tänään olin pitkästä aikaa (kuten moni muukin) Annikin runofestarilla. Esitetty runous ei ylensä ole minun juttuni, vaikka muuten käyttörunous on se ainoa nykyrunouden laji josta pidän varauksettomasti, mutta tänään onnistuin valitsemaan hyvin esiintyjät festarin pitkästä päivästä. En yrittänytkään festariin päivällä, kun aurinko paahtaa kuumana korttelin sisälle, vaan vasta 17:ksi, jotta näin hauskan eloisan skottiesiintyjän, Imogen Stirlingin, ja sitten Kati Outisen, joka on julkisuuden hahmona lähinnä ärsyttävä, mutta runouden tulkitsijana niin parasta kuin mitä voi näyttelijä rytmitajullaan tarjota. Päivän bonus-numero oli minulle se kun näin ystävämme Markon saattelevan henkivartijan roolissa ulkoministeriä kohti esiintymislavaa! SE näky jos mikä oli vaihtoehtohistoriaa, enkä tajunnut edes ottaa valokuvaa – tosin Annikin ilmapiiriin nähden se olisikin ollut kohtuuttoman tungettelevaa.

Runoudesta ei muuten pitäisi puhuakaan kuin siellä missä se on tuoretta tai raakaa tai arvaamatonta. Suomalaista runouden skeneä on sen hitaisiin hautajaisiin valmistellut akateeminen väki, joka pitää runoutta hengityskonejulkaisuissaan panttivankina, mutta festareilla runous hetkiksi vapautuu noiden piirien pakottamista rautakeuhkoistaan, ja niinä hetkinä voi kuvitella, että runoudella olisi edelleen taikaa luoda oma utooppinen reviirinsä jollaiseen shamanistinen musiikkikin on joskus pystynyt.

 

Mediaa vaihtamalla historianlinja tuntuu muuttuvan, olipa kyseessä lehtimedian kylmä uoma tai kirjallisen median hotspotit. Tänä keväänä lopetimme Hesarin tilauksen kyllästyneenä siihen, että sen sisältö kaiken aikaa heikkeni ja tilaushinta silti kasvoi. NATO-kiiman toistuva tyrkytys tämän kevään numeroissa nopeutti väistämätöntä päätöstä Hesarin torjumiseksi. Yhtä nopeaasti huomasimme, etteivät viikonloput tunnu samalta, jos ei ole jotain sanomalehteä pöydässä aamukahvin äärellä selailtavaksi. Niinpä tilasin meille viikonloppujen Hesarin, joka sekin maksaa tolkuttoman summan siihen nähden, miten vähän sisältöä lehti kykenee tarjoamaan. 

Vaihtoehtoja ei ole. Aamulehdessä on nykyään kierrätettynä samat jutut kuin Hesarissa, tai toisinpäin ajateltuna Hesarissa samat jutut kuin Aamulehdessä, joten kumpaakaan ei tarvitsisi oikeastaan lukea, hyväksyä vain tämä synkkä asiain tila. 

Jos uutismediasta irrottautuisi kokonaan niin saisi etäisyyttä sen ymmärtämiseen, miten kolmessa kuukaudessa Suomesta on tullut militantimpi kuin mitä siitä on osannut koskaan kuvitellakaan. Tähän mennessä huipennus on ollut se Hesarin Kuukausiliite, jonka keskiaukeama oli varattu Suomen armeijan suosikkiaseiden kuvagallerialle. Ikään kuin nämä aseet olisivat nyt samassa asemassa kuin kansalliskasvit tai kansalliseläimet aiemmin. 

Asekuvista on tullut 2000-luvun heraldiikkaa, jota lehdet painavat riemulla kuin moinen kuvasto olisi ulkopolitiikastaan häpäistyjen nilkkien korvike. Aseesta on tullut suomalaisen insinööritaidon uusi standardi, kännyköiden tilalle. Kun presidentillä huomattiin kuulolaite siitä heräsi iltalehtikohu kuin kyse olisi petos aseteknologian esilläpitoa kohtaan. Miksi presidentillä ei ole korvassaan ahvenanmaalaisten uskollisuutta keilaava tutkalaite?!?

Digimedia on tietysti isoin osasyyllinen siihen, että mediankäyttöä on vaikea rajata printtimediankaan osalta, kun digikeskeytysten vuoksi mielenkiinto ja uteliaisuus hajaantuvat liian helposti liian moneen suuntaan. Ilmeisestikin vain hidas ja määrätietoinen irroittautuminen ensin postilistoilta ja sitten kaikista verkkokontakteista mahdollistaa myös digimedioista luopumisen. Siinäpä (edelleen) tavoitetta seuraavalle kahdelle vuodelle. Jotta historia tuntuisi taas yksiraiteiselta eikä kolaripaikalta.

Åcon 26.-29.5. 2022

 

Pitkän tauon jälkeen lähdimme S:n kanssa yhdessä Åconiin, spefi-fandomin sadalle hengelle rajaamaan pohjoismaiseen hotellikonventtiin, joka myydään (nykyään) loppuun yhtä nopeasti kuin tamperelaiset kiekkokatsomot. Sääennusteet lupailivat lähes trooppista matkaa Ahvenanmaalle, kunnes kääntyivätkin vastakohdakseen, eivätkä uutiset maailmalta juuri parantaneet ennustetta Itämeren risteilylle.

Vaan kävihän tämä matka yrityksestä muistella normaaliaikoja. Koronan ja Venäjän jäljiltä menee vähintään vuosia palata kuvitelmaan perinteiden jatkuvuudesta.

Emme sentään asettuneet samaan kalliiseen hotelliin kuin muu con-väki. Valitsemamme hotelli Esplanad Maarianhaminan keskustassa oli hintaansa (70€/yö/parihuone) nähden jopa parempi kuin sen rapistunut ulkonäkö ja vierellä jyrisevä työmaa vihjasivat, sisältä siisti ja modernisoitu. Maarianhaminan keskusta on muuten sietämätön, epäsuositeltava paikka yöpyjälle. Lauantai-iltana (keskiyön jälkeen) paikallinen nuoriso huudattaa autojensa boomboxeja kierrellessään esplanaadien ympäri. Poliisia ja energiansäästöä ei tällä aseettomalla saarella tunneta. Siksi suomalaiset motoristitkin haluavat tänne, huudattamaan koneita omenanraikkaisiin maisemiin.

Meille hotelli keskustassa oli sikäli onnekas valinta, että päivittäin jouduimme kävelemään kolmeenkin kertaan con-hotellin ja omamme väliä, siis vähintään kuuden kilometrin kuntoilun. Conissa itsessään aika ja paikka katoavat. Jos fandom muodostaa teoriassa taskuversumin, niin 100 hengen hotellikonventti meren eristämällä saarella antaa sille raamit, jotka olisivat liiankin tiiviit ilman runsasta oluenkäyttöä. Nykyään tosin mobiililaitteet auttavat osallistujia pitämään osan itsestään kiinni ulkopuolisessa todellisuudessa, tavalla joka kumoaa fandomin idean mutta ehkä myös vahvistaa sen verkostomaisuutta, tiedäpä tuota... 

Yllättävänkin paljon ja aktiivisesti nämä raskaan sarjan harrastajat onneksi lukevat edelleen kirjoja. Juttelurinki suositeltavista kirjoista oli oikeastaan parasta mitä Åcon tänä vuonna tarjosi.

 

 

 

En ole ollut sercon-tason harrastaja vuoden 2015 jälkeen, kun poltin päreeni ja siltani fandomin akateemiseen osaan. Siksi spefi-fandom kiinnostaa itseäni lähinnä historiaansa ja paikallisuuteensa nähden. Organisoimmehan me Tampereella omankin conin aivan äskettäin, Hämärän, jonka viitisenkymmentä vierailijaa vetäisi miltei vertoja Åcomille. Tämä on se fandomin turhauttavin ja hienoin ominaisuus joka muistuttaa yhdistystoimintaa: niistä saa itselleen vain sen ja tasan sen, mitä niissä on itse valmis tekemään.

Sattumalta tapasimme Åconin pizzatauolla kaksi amerikkalaista täti-ihmistä, joilla oli hämmästyttävän polveileva tausta sekä fandomissa että Suomessa, jopa Kuopiossa saakka. Amerikkalaisia oli Åconissa muutenkin enemmän kuin aiemmin olen nähnyt. Yleisenä positiivisena vitsinä kerrottiin että tanskalaisetkin ovat viimein löytäneet pohjoismaisen fandomin – norjalaiset eivät vieläkään. Näin sisäpiirimäisiä fandomit ovat siitä huolimatta, miten helppo niihin on tulla mukaan.

Tämänvuotiseksi kunniavieraaksi tarkoitettu kirjailija, amerikkalainen Tasha Suri, oli perunut tulonsa, mutta peruutus ei tuntunut conin osallistujia haittaavan. Toisaalta GoH:n puuttuessa mikään ohjelmanumero ei noussut päivässään huippukohdaksi, ja mitä tahansa saattoi myös jättää väliin, kun paneelien aiheet olivat entuudestaan niin tuttuja. Ohjelmaan oli jätetty lisäksi puolikkaasta kahteen tuntiin mittaisia taukoja yleisen hengailun suosimiseksi. Hyvä niin.

Itse lupauduin yhden paneelin vetäjäksi, kirjallisuuspalkintojen juryttämisestä. Siinä oppi taas enemmän kuin mitä kirjoista oppisi, kun aiheena on jotain niin alati muuttuvaa ja sisäpiiriläistä. Englannin käyttäminen puheessa koronavuosien tauon jälkeen tuntui tietysti raivostuttavan kömpelöltä. Aktiivienglantia pitäisi tavalla tai toisella treenata edes kirjoittamisessaan, jo siksikin, että aktiivisanaston heikentyessä olen selvästi laiskempi lukemaan mutkikkaampaa alkukielistä kirjallisuutta.

Mitään isosti uuttahan coneissa ei opi, joten vähäinenkin verkostoituminen ja SEN yllyttämä perehtyminen uusiin kirjoihin on pienin mahdollinen syy, minkä vuoksi coneissa kannattaa edelleen käydä. Omaa kirjoittamista conissa vierailu aktivoi käänteisenä reaktiona ("Minä teille oikean fantsueepoksen vielä näytän..."). Joskus aikoinaan kirjoittajatapaamiset olivat ydinjuttu coneissa, mutta nykyään... no, seuraavaa polvea fandomista ei edes kasva, koska lapsemme sukupolvi elää faniverkostonsa virtuaalisesti.

Ahvenanmaasta omanlaisenaan vöyhykkeenä näimme jälleen vain sen pienen turistisiivun elotonta pääkaupunkia ja Kastelhoman puistomaista maisemaa. Ilman fillareita Å-maassa on aika jalaton, ja fillari taas tekee vieraasta tuplasti turistimman. Vain satamarantojen puistokaljat päästävät keskiluokkaisuuttaan häpeilevän vierailijan monesta turhasta odotuksesta.

 

Aiemmat Åcon-raporttini löytyvät täältä:

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon5.htm

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon4.htm

 

 

*

 

Paluumatka tehtiin täpötäydellä Viking Crazyllä... tms ... ja junamatka oli vieläkin uhkaavampi, kun ruttobunkkereistaan ryömineet kansanosat huudattivat nyt puolestaan evankelioivia laitteitaan... Tampereella 23:n aikaan ehdimme aivan viime hetkellä pois asemalta ja keskustasta ennen kuin nuo miljoonat evankelisen kiekon kiihottamat kansanosat vyöryivät Nokia-temppelistään kaduille...

Eipä tarvitse kysyä itseltään miksi harrastankaan taskuversumin turvaa suosivaa kirjallisuutta.

 

 

 

 

Ohjaajan päiväkirjasta 24.5. 2022 (LOJP)

 

Kuukausi on nyt mennyt LOJP:n ensi-illasta. Näytelmä on tiivistynyt repliikkien välillä rutiinien varmentuessa ja laventunut repliikkien sisällä näyttelijöiden rentoutuessa rooleissaan. Esityksenä se on siis "kirkastunut", minkä vuoksi yhä selvemmin kuulen ja näen pohjatekstin puutteet. Olen istunut edelleen jokaisessa näytöksessä kuiskaajana, vaikka sellaista ei ole oikeasti tarvittu. 

Projekti tuntuu muutenkin junalta joka kulkee raiteillaan yhä nopeammin. Vähitellen me kaikki ihmiset vain jättäydymme sen kyydistä, kunnes viimeinenkin raportti on tehty teatterin hallitukselle ja näytelmä arkistoidaan laminoiduksi julisteeksi katsomon seinälle.

Ainoa asia mikä projektissa ärsyttää juuri tällä kohtaa kevättä on katsojien vähyys. Virallinen lukema on tällä hetkellä 145 tai 146, kun jäljellä on enää tämän illan näytös ja ensi lauantain näytös. Joten yhdelletoista näytökselle (kaksi peruttiin) saadaan ehkä noin 170-175 katsojan saldo, siis runsaat viitisentoista katsojaa per näytös. Se on melko tavallinen lukema Tukkateatterin kokoiselle huoneteatterille, mutta silti se ärsyttää tietäessä, että katsomossa olisi tilaa tuplasti enemmän JA ottaen huomioon miten helvetin kehno Tampereen teattereiden draamatarjonta on läpi vuoden.  

Tottahan LOJP kosiskelee sekin yleisöä "rikosfarssina", mutta vähitellen olen alkanut oikeastaan pitää juuri siitä, miten vähän yleisö nauraa sitä katsoessa. Ajattelin tätä näytelmien pakkoviihdyttävyyden taakkaa viikko sitten TT-Frenckelissä katsoessani heidän kansanfarssiaan "Kansalliskirjailija". TT:n "Kansalliskirjailija" on käsikirjoitettu löysäksi sketsien sarjaksi, jonka yhdistävä tekijä on Väinö Linnan elämä ja tuotanto. Helppoa kuin heinänteko – sillä yleisö nauroi katketakseen jokaiselle tv-tyyliin ylinäytellylle hahmolle. Niistä hätkähdyttävin oli se pomppivaksi ääliöksi näytelty pellehahmo, jonka oli tarkoitus esittää Linnan toveria, kirjailija Jaakko Syrjää. En ymmärrä miksi ja miten moiseen on päädytty. Ja vieläpä  Tampereella? Mitenkähän mahtavat TT:n konkarikoomikot esittää hahmon nyt kun Syrjän poismeno nosti hänet hetkeksi muinaishistoriasta julkisuuteen? Sitä vastoin Komediateatterin Päämäärä tuntematon -näytelmässä Syrjä oli kuulemma oikeasti pätevä hahmo, siis oikea roolihahmo eikä vitsi. Mutta Komediateatterille olen ollut allerginen läpi vuosien, joten asia jäi todistamatta. 

 

Aladár Valmari (© Tampere-seuran arkisto)

"Kansalliskirjailijan" menin katsomaan ihan vain siksi, että kuulin siinä esitettävän myös Aladár Valmarin hahmoa. Tänä keväänä Valmarista on tullut eräänlainen salainen selitykseni sille, mitä on tamperelainen kirjallisuus. Artikkeli aiheesta on vielä tekeillä, niin kuin moni muukin "oikea" tekstityö, joita olen siirtänyt tuonnemmaksi niin kauan kun dedikset sallivat. Porttiin luvatun clifi-artikkelin tehtyäni palasin kuitenkin kiireesti jo seuraavan näytelmätekstin pariin. En aio tarjota sitä teatterille, jollei käy niin, ettei vuodelle 2023 tule muuten tarpeeksi ohjelmistotarjouksia. Etenkään kun minulla ei ole taaskaan oikeaa ohjaajaa jota tarjota näytelmän toteuttajaksi.

Väitän kyllä, että jos saisin NÄHDÄKSENI enemmän näytelmiä niin minulla ei olisi niin kuumetta saada OMAA tekstiäni näyttämölle. Aivan sama tauti vaivaa genrejen kanssa. Jos saisin LUKEAKSENI enemmän sellaista fantasiaa tai scifiä, mistä itse pidän, ei minulla olisi niin polttavaa tarvetta esitellä tietynlaista genrepitoista maailmaa muita lukijoita tai ropettajia varten.

 

Tänä iltana menen teatterille osallistumaan viimeistä kertaa LOJP:n valmisteluihin & purkamiseen. Lauantain esitys ja esityskauden hautajaiset jäävät itseltäni kokematta, koska huomenna lähdemme Saaran kanssa kohti Ahvenanmaata, sitä samaista paratiisipaikkaa, jossa LOJP:n laivalla olisi viimeinen tilaisuus pelastua myrskykurssilta...

 

LOJP:n näyttelijät viihdyttävät vasemmalla kuvaavaa Miikaa...

Savupallas (arkiherkku)

Mikään ei ole niin keskeinen asia kuluttavalle elämälle kuin arkiherkku. Se on se pienin bonus, jonka ympärillä arki pyörii, ja ennenkaikkea määrittelee sen mitä pitää edustavana osana elämäntapojensa addiktiivisuutta. En siis sanoisi ipa-olut, jos esittelisin millainen arjessani olen vapaalla eli arjen arkisuuden jalostaneena, vaan savupallas.

Vielä 1980-luvulla savupallasta oli jopa opiskelijaruokalan puhvetissa. Nyt se tuntuu uskomattomalta - mutta äsken kaupan kalatiskillä osuin poikkeuksellisen ystävällisen kalamestarin puheille, joka vahvisti, että pallas oli arkilounasta vielä 1990-luvullakin, ja kuvaili miten hän Vikingillä kokkina leikkasi satakiloisesta (!) pallaksesta paloja asiakkaille; toki välillä kala laitettiin kylmään mutta lopulta heitettiin roskiin kaikki mitä ei myyty tarpeeksi nopeasti.

Ja sattumalta juuri savupallas oli se ruoka, joka oli ystävälleni Akille se vastaava elämänmakua määrittävä arkiherkku kuin itselleni. Olimme niin erilaisia maailmankuvaltamme kuin uskonnoton ja adventisti voi olla, mutta samanikäisiä ja -vakaumuksellisia. Ja savupallaksen palvojia - siinä määrin, että Akin isä (leipuri) oli luvannut pojalleen lahjaksi voileipäkakun savupallaksesta jos hän valmistuu maisteriksi. 

Minun vanhempani olivat hekin duunareita, mutta eivät osanneet luvata mitään porkkanaksi sille, että saattaisin joskus valmistua yliopistosta.

Kalastamisen lopetin joskus 13-vuotiaana kun Karesuvannon matkalla vanhemmat olivat luvanneet isoja jötkäleitä aina nousevan paikallisista järvistä, vaan eipä noussut yhtäkään. Niin savukalan saavuttamattomuus muuttui elämääni opastavaksi merkkituoksuksi. 

Tällä reunaehdolla eli lupauksella olisin voinut liittyä vaikka Pohjois-Atlantin kalastusliittoon. Nyt minut huijattiin. Tänään tavattu kalamestari kertoi, että Norjan rannikolta pallakset on pyydystetty loppuun ajat sitten - ja että ostamani prosessikuutio pallasta oli pakastelähetys Atlantin takaa! 

Luonnonvaroistaan sotivassa maailmassa kaikki saalis on sotasaalista. Sen vuoksi kai tuota herkkuakin kutsutaan Pallas Atheneksi?

Ohjaajan päiväkirjasta 5.5. 2022 (LOJP)

 

LOJP:n ensi-ilta sujui oikein hyvin, kiitos kysymästä – ja vasta jälkikäteen tajusin, että sehän meni oikeastaan aivan uskomattoman erinomaisesti. Kaikki muistivat repliikkinä nappiin, kaikki siirtymät ja tavaroiden roudaukset kohtausten välillä sujuivat vaivattomasti, ja jopa yleisö vaikutti tyytyväiseltä.

LOJP:n näyttelijät ensi-illan kynnyksellä...

Heti ensi-illan jälkeen palasimme kuitenkin arkeen eli koronaan. Yksi näyttelijä sai positiivisen testilukeman juuri ennen seuraavaa näytöstä, ja tällä viikolla, kun esityksiä oli tarkoitus jatkaa, merkki koronasta löytyi toiselta näyttelijältä, joka hän on nyt puolestaan karanteenissa tämän viikon. Niinpä ainoa vaihtoehto uudelle keskeytykselle oli se, että tämän viikkoa paikkaan itse puuttuvan näyttelijämme roolissa. Onneksi Lähimmäisen rooli on juuri se, jossa on vähiten repliikkejä muistettavana. Ja tästä eteenpäin ollaan pelkässä noususuunnassa. Koronalukemat Tampeeella tippuvat kaiken aikaa, ja ensi tiistaina on LOJP:lla jo ensimmäinen loppuunbuukattu esitys.

 

Yleisön määrä ei kyllä vaikuta yhtään siihen, miltä esityksen sisällä tuntuu. Tajusin sen toissapäivänä tarpeiston nurkassa, kun vielä ennen esityksen alkua kertasin kännykän valossa Lähimmäisen repliikkejä ja kauhu näyttämölle astumisesta alkoi kasvaa pääkopassa. Olen itse kirjoittanut Lähimmäisen sanat, mutta silti niiden muistaminen ja niiden mukaisesti hahmoon eläytyminen tuntuvat olevan sata eri palikkaa, jotka eivät millään asetu oikeihin paikkoihin päässäni. 

En kerta kaikkiaan käsitä, miten joillakin ihmisillä, so. näyttelijäluonteilla, voi olla niin uskomattoman tarkka muisti, että he pystyvät sisäistämään pitkiä repliikkejä ja pysymään samalla tietoisina niiden esitettävyydestä, ei vain sanomisesta. Että mistä se muistin toiminnan iso eroavuus johtuu? Syy ei voi olla vain siinä, että elän niin jokapäiväisesti sanataiteen varassa etten sen vuoksi saa pidettyä TIETTYJÄ lauseita ajatuspalikoina kohdallaan. Siinä tapauksessahan muistaisin paremmin juuri ne repliikit, jotka sentään olen itse kirjoittanut ja useita kertoja hionut. Mutta viime esityksessä kun Lähimmäisen oli tarkoitus sanoa piispalle "Sä olet mahtava, sä ymmärrät ihmistä" niin suustani tulikin: "Sä olet ihminen, sä ymmärrät mua."

Tämäniltaista esitystä varten luin Lähimmäisen vähätkin repliikit kännykälle ja kuuntelen niitä matkalla teatterille. Lähimmäisen hahmoa en tietenkään osaa näytellä sellaisena arkkityyppisenä sivullisen hahmona kuin millaiseksi olen hänet aikoinaan ajatellut, en edes siinä rekisterissä missä Anu on sitä suurella sydämellä esittänyt. 

Harjoituksissa ainoa asia mistä Lähimmäisen suhteen olin varma on se, että Lähimmäinen ei ole mikään ruotsinlaivan tyypillinen suomalainen juoppo, vaan pikemminkin ihminen, joka elää omassa todellisuudessaan yksinäisyytensä vuoksi – aluksi hänet olikin merkitty rooliluetteloon "Yksinäisenä". Jossain vaiheessa, kun aloin kirjoittaa myös proosaversiota näytelmästä, aloitin sen nimenomaan Lähimmäisen näkökulmasta, kunnes kadotin varmuuden siitä, tulisiko tarinasta dekkari vai pitäisikö sen olla lähempänä sitä kirkon ja uskonnon tilaa käsittelevää allegoriaa mihin näytelmä tähtää. Lähimmäisen kautta siitä voisi tulla kumpaa vain muttei molempia.

On tässä koronan huojuttamassa näytelmäputkessa se hyvä puoli, että olen nähnyt nyt näytelmäteoksen kirjaimellisesti molemmilta puolilta: kirjoittajana ja ohjaajana ulkoa käsin, näyttelijänä sisältä käsin. Tiistaina seuratessani näyttelijöiden tarkkaa liikehdintää (ja unohtuessani välillä heidän jalkoihinsa...) tuntui siltä kuin olisin astunut sisälle koneistoon, jonka he olivat rakentaneet tämän kevään aikana kuin mehiläiset niistä aineksista mitä vakavissaan hassutteleva tekstini ja Maken nikkaroimat rekvisiitat antoivat tilaa. Missään aiemmassa näytelmässä en ole vastaavaa kokenut, koska esitys koneistona on niin orgaaninen, ettei sitä alusta alkaen mukana olleena enää tajuakaan kuinka tarkkaan se noudattaa mehiläispesämäistä koreografiaansa.

Tänä iltana olen kaiken muun lisäksi lipunmyyjänä. Näenpä sitten yleisömmekin läheltä, ja voisin kiittää heitä henkilö kerrallaan: kiitos kiitos että tulit todistamaan sitä, millaisen teoksen nämä ihmiset ovat saaneet aikaiseksi.

Edit: Tatu ja Miira tulivatkin lipunmyyjäksi, mikä pelasti isolta stressiltä ja loi muutenkin ihan erilaisen tunnelman esityksen edelle, kun hääräämässä näyttämön ympärillä oli tusinan verran ihmisiä: 7 näyttelijää, 2 tekniikkavelhoa, 2 myyjää ja 1 somekuvaaja!

Rinnakkaiset äidit (elokuva)

 

Milloin viimeksi Pedro Almodóvar on tehnyt ehdottoman, omannäköisensä elokuvan? Taisi olla "Huono kasvatus" vuonna 2004. Vuoden 2016 "Julieta" oli sekin sentään kuin arvokas kiertokäynti, milteipä hyvästely ohjaajansa aiheisiin ja kuvastoon.

Mutta enimmäkseen Almodóvarin 2000-luvun ohjaukset ovat  olleet käsikirjoitukseltaan ikävän sotkuisia tai sliipattuja. Elokuvateatteriin niitä on mennyt katsomaan toiveenaan kokea jotain samaa kuin hänen 1980–1997 -vuosien elokuvissaan. 

"Naisia hermoromahduksen partaalla" (1988) oli pitkään se paras Almodóvar-elokuva ja ehkä edelleenkin se mihin mieluiten palaisi, jollei "Lihan värinä" (1997) olisi yllättänyt kuumeisena film noir -sovituksena, jonka vaikutus väreilee nykypäivään saakka. Mitään lähellekään niiden kaltaista "korkeaa komediaa" (Almodóvarin oma genremääritelmä) ei ole 2000-luvulla nähty.

 

2000-luvun puolella Almodóvar on tyytynyt asemaansa melodraaman luotto-ohjaajana. Kohtausten lavastus, puvustus ja valaistus korostavat edelleen tilanteiden keinotekoisuutta, mutta käsikirjoitusta ei ole enää laadittu juonellisten ja emotionaalisten yllätysten varaan, vaan turvallisina ja rutiinimaisina, tv-kerronnan kohtauspainotteisuutta muistuttavina perustarinoina. Jopa lievän scifistinen "Iho jossa elän" (2011) sekä sisäpiirimäiseltä bilettelyltä tuntunut "Matkarakastajat" (2013) tuntuvat jälkikäteen nuoren ohjaajan töiltä verrattuna uusimpiin pohjanoteerauksiin "Kärsimys ja kunnia" (2019) sekä nyt teattereissamme pyörivä "Rinnakkaiset äidit" (2021).

Kohteliainta mitä "Rinnakkaisista äideistä" voi sanoa on se, että elokuva tuntuu edellisen ohjauksen tavoin näyttelijä-tuottajan, Penelope Cruzin vedättämältä projektilta, johon Almodóvar on antanut nimensä käytettäväksi lavastuksen värimaailmaa valitessa. 

Almodóvarilaista tapakomediaa kultavuosina katselleiden on syytä pysytellä tästä elokuvasta yhtä etäällä kuin siitä "Kärsimyksestä ja kunniasta".

Tarinaltaan "Rinnakkaiset äidit" on kahteen tuntiin venytetty tv-sarjan jakso, jossa äidit puhuvat lapsistaan ja vanhemmistaan, ja lopuksi itketään haudan partaalla. Tätä samanlaista saippuaa espanjalaiset dumppaavat Netflixiin tusinatavarana. Mitään merkittävää ei tapahdu, paitsi se yksi äitiystarinan juonenkäänne jonka arvannee elokuvan nimestä.

Vartin prologi ja vartin epilogi, joissa kysytään miksei porvarillinen Espanja suostu muistamaan joukkohautoihin kätkettyjä kansalaissodan uhrejaan, ovat aivan eri elokuvaa. Varsinaista tarinaa koossa pitävä 'rinnakkaisten äitien' idea toimii tietysti vertauskuvana Espanjan yhteiskuntaluokkien rinnakkaisille perimälinjoille, mutta juonellinen kytkentä varsinaisen tarinan ja prologi-epilogin kanssa on erittäin väkinäinen ja alleviivaava, niin tehokas kuin tyylilajin täydellinen vaihto aivan viimeisillä sekunneilla onkin. 

Miksi Almodóvar on halunnut tehdä näin hartaan hitaan naismelodraaman, jossa naiset saavat puhua vain ja ainoastaan äitiydestä? Ehkä korjatakseen niitä syytöksiä, mitä hän sai 1980–1990-luvuilla elokuviensa naishahmoista. Edelleenkin, tässä "Rinnakkaisissa äideissä" naiset ovat sekä moderneja että naiivin sentimentaalisia, naurettavan epätoivoisia halussaan hoivata – mutta nyt he sentään ovat vapaita miehistä ja tukevat toisiaan jonkin PERIAATTEEN palosta. 

Avoimeksi kuitenkin jää mikä se periaate mahtaa olla, joka yhdistää Espanjan naiset yli luokkarajojen. 

Cruz käyttää eräässä kohtauksessa t-paitaa jossa julistetaan että kaikkien naisten pitäisi olla feministejä, mutta hän ei toiminnassaan toteuta eikä puheellista feminismiltä kuulostavia aatteita. Hänen hahmonsa elintaso on lisäksi varsin lähellä sitä yläluokkaa, jota hän ivaa Espanjan historian tahallisesta unohtamisesta. Yläluokkaa edustava nuori nainen on puolestaan silmät ymmyrkäisinä kulkeva bambi, jota Cruzin hahmo koulii oikeaan tietoisuuteen ihan pelkillä kyynelillään... ja vähän tietysti naisten välisellä seksillä, se kun on nyt niin trendikästä että kohtauksen ymppääminen hoitopöytäkeskusteluihin ei näytä oudolta vaan söötiltä...

 

Suoraan sanottuna "Rinnakkaiset äidit" on niin kamalan tylsää elokuvakerrontaa, että olisin lähtenyt teatterista puolen tunnin kohdalla, jollen olisi maksanut sentään 8 euroa leffalipusta. Mutta jos olisin maksanut vain sanotaanko 4 euroa niin... ja 2 euron lipulla ei epäilystäkään...

Ohjaajan päiväkirjasta 11.4. 2022 (LOJP)

 

LOJP:n ensi-iltaan on nyt alle kaksi viikkoa. Tuttavien kysymyksiin siitä, miltä näytelmän tilanne näyttää tällä hetkellä, vastaan "lähes kaikki osaavat jo lähes kaiken". Tämä tarkoittaa, että näyttelijät muistavat repliikkinsä jopa paremmin kuin olisin osannut toivoa, ja tietysti paremmin kuin mitä itse olen osannut vastaavassa tilanteessa. 

Seitsemän näyttelijän käyttäminen on tuonut näytelmään sellaisiakin haasteita, joita en ajatellut näytelmäprojektia käynnistäessä. Seitsemän ihmisen aikataulujen rytmitys on melkoinen palapeli, ja samoin kasvaa summaava todennäköisyys, että joku sairastuu. 

Muutakin olen oikeasti oppinut. Vaikeinta ohjaajan tuolilla istuessa eivät ole olleet ne asiat, joita ei aktiivisesti osaa pohjustaa, vaan ne joissa pitäisi olla mikä tahansa rutiini reagoida. Näytelmän pohjustamiseen (paikat, suunnat, iskut, poistumiset) on aina jokin ajatus ("Mee ny vaikka tuolta") niin kauan kuin ei tarvitse tehdä pysyvää päätöstä, ja sitten monet valinnat jäävät voimaan jollei näyttelijä itse ehdota parempaa – ja onneksi monesti ehdottaa. Mutta sellaista pohjustavan tietämyksen puutetta ei kovin usein ja kovin kauaa jää murehtimaan. Kun en tiedä niin en tiedä. Sen sijaan reaktiota vaativat päätökset jäävät vaivaamaan mieltä niin että tulevat uniinkin: kyllähän minun teatterin intohimoisena harrastajana pitäisi vaistomaisesti osata vastaus tuollaiseen! Ohjaajan olisi esimerkiksi osattava päättäää, siirretäänkö tietokilpadialogi keskelle näyttämöä vai vähän sivuun. Tai tehdäänkö pallomerikohtaus samalla musiikilla kuin edellä ollut hiiviskelykohtaus. Eikä minulla ole mielipidettä, jos molemmat vaihtoehdot tuntuvat yhtä hyviltä ratkaisuilta. 

 

Sekin täytyy muistaa todeta, että näytelmäprojektissa mukana oleminen on kollektiivista leikkiä ja löytämistä teatterin elementeillä. Kiitosten lista siitä, mitä muut (Katri ja Make, Julia ja Pasi ja Peppi, Vili ja Muusa...) ovat puuhanneet LOJP:n hyväksi tuottaakseen siitä OIKEAA teatteria, alkaa olla verraten pitkä....  Kun  Julia esimerkiksi teki musiikki- ja äänitaustat kohtauksiin, niiden dialogikin tuntui saavan värin ja sävyn, aivan kuin kohtaukset olisivat oma yhtenäinen maailmansa joka vain odotti löytämistään.

Missään muissa taiteissa ilokaan ei purkaudu niin herkästi kuin teatteriharjoituksissa purkautuu

a) käsikirjoituksen repliikistä, joka on silkkaa psykopuhetta ("Miksi sinulla on tuollainen ilme?")

b) näyttelijän repliikistä, joka ilmaisee LIIAN vilpittömästi siihen sisältyvän tunteen

c) tahattoman taiteellisista yhteensattumista tekstin, näyttelijän ja rekvisiitan välillä

 

Vaikka kyllähän ne näyttelijät väsyneinä riitelevätkin enemmän kuin mitä muistaa omista kokemuksistaan Terhin projekteissa. Isoin osa näytelmän harjoittamista on silkkaa toistoa ja toiston väsyttävyyteen ei ole kukaan keksinyt taiteena kantavaa ratkaisua viimeisten vuosituhansien aikana...

Katri kokeilee trailerin ja mainosten kuvaamista

Yhdessä asiassa oletin väärin varmuuteni ryhtyä ensimmäiseen ohjaustyöhön. En juurikaan ole hyötynyt oman käsiksen ohjaamisesta eli siitä, että tiedän tarkalleen mitä käsikirjoittaja on tarkoittanut kullakin kohtauksella.  Kirjoitin LOJP:n mahdollisimman tiiviiksi, jotta yksikään kohtaus ei veny yli tarkoituksensa. Tästä tuloksena on se, että joissakin kohtauksissa hahmot ovat jo valmiiksi tehneet ratkaisunsa, sen sijaan, että draaman parhaiden lakien mukaisesti näkisimme miten hän kypsyy päätökseensä dialogin aikana. Etenkin Lassen ja Leenan välisiä keskusteluja olisi pitänyt pitkittää tuplasti pidemmäksi. Neljästä päähenkilöstäni Leena on ainoa joka kypsyy ja muuttuu, mutta oikeastaan hänestäkään ei selviä, miten paljon hänessä on tunnetta ja miten paljon järkeilyä.

Niinkin päin olen ajatellut, että jos olisin ensiksi nähnyt miten suloisen myötäelettäviä heidän näyttelijänsä Emmi & Tommi ovat, niin olisin keskittänyt koko näytelmän heidän tarinakseen. Tosin sitten rikosjuoni olisi saattanut näyttää ylimääräiseltä ja yhdentekevältä parisuhdetragiikkaan nähden. Nykyisessä tiiviissä muodossa rikos & rakkaus ovat aivan yhtä keskeisiä ja viisi muuta henkilöhahmoa pitävät pariskunnan sopivan aikaa verkossaan. Tällä tiiviydellä LOJP:a voisi mainostaa, jos ei teeemalla ja farssimuodolla.

Ainakin voin puolustautua, että LOJP on juuri sellainen mitä itse haluaisin katsoa teatterissa: näytelmä jossa mitään ei ole liikaa ja kaikkea hauskaa, jännittävää, liikuttavaa ja fantisoivaa vähintäänkin minimiannos.

Näytelmien kirjoittaminen on joka tapauksessa väistämätöntä tulevaisuudessakin. Aivot toimivat niin eri asenteella draamaa mielikuvitellessa, että jotkut draamaksi tahtovat tarinat menevät proosan tekemisen edelle. Mutta erikseen on myös käyttötekstin kirjoittaminen ja ajatteleminen. Esimerkiksi keskeneräistä kauhutekstiä Ystävät korkeilla paikoilla tulee ajatelleeksi aina kun näkee jonkin kauhupitoisen teatterikohtauksen, kuten viime lauantaina Jyväskylässä: miten vastaavan tunnelman toteuttaisi itse, toisaalta tekstissä, toisaalta näyttämöllä. Mitään en ole oppinut ohjaajan rutiineista, mutta uskon voivani kirjoittaa nyt sentään hieman napakampaa ja konflikteiltaan monimuotoisempaa draamaa tämän LOJP-projektin vahvuudet ja heikkoudet läheltä koettuna. Olen kokeillut sitäkin, millainen LOJP olisi proosaksi muutettuna, mutta ei se ainakaan vielä ole lähtenyt vetämään. Paljon muutakin tekstityötä pitäisi saada hoidetuksi ensin.

Miikan ja Katrin tekemä traileri antaa käsityksen ainakin LOJP-hahmojen autenttisuudesta. Tosin teatterin ovi näyttää trailerilla liiankin autenttiselta (= kamalan kämyiseltä taustalta).

 

Viimeinen ihminen (näytelmä)

Kaksi romaanisovitusta yhden hinnalla? 

No, mikäpä ettei. 

Vähintään toinen onnistuu todennäköisesti. 

 Viimeinen ihminen (© Jyväskylän kaupunginteatteri)

Mutta Jyväskylän kaupunginteatterin tuplanäytelmä otsikolla "Viimeinen ihminen" on todiste siitä, ettei puolikas tuotetta riitä mihinkään, kun kyse on elävästä taiteesta. Esityksen ensimmäinen näytös koostuu yksinomaan Bram Stokerin romaanin, "Draculan" (1897) sovituksesta kolmelle näyttelijälle. Tätä kestää 75 minuuttia. Näytöksen edellä on lämpiöstä alkava prologi, jossa Mary Shelley kohtaa Bram Stokerin ja juttelee tämän kanssa kollegiaalisesti eli yhdentekeviä. "Draculan" jälkeen tulee väliaika, jota seuraa 50 minuutin mittainen sovitus Shelleyn "The Last Man" -romaanista (1826). 

Jyväskylä siis markkinoi esitystään vain jälkimmäisellä näytelmällä eikä missään tehdä selväksi, että sitä varten katsoja joutuu ensin seuraamaan aivan yhdentekevää ja aivan liian tuttua vampyyritarinaa, joka on toteutettu kauhuefektit edellä ilmeisestikin kouluikäisten katsomolle. 

Vuonna 1847 syntyneen Stokerin ja vuonna 1851 kuolleen Shelleyn kuvitteellisesta kohtaamisesta ei yritetäkään ottaa mitään irti.  Eikä siis myöskään heidän romaaniensa samankaltaisuuksista.

Tällaiseen kulttuurikuluttajan huijaukseen teatterit ajoittain syyllistyvät, kun liian varmaan konseptiin nojaten tehdään esitys palasista, joiden oletetaan summaavan täyden katsomon. Spefi-klassikoiden tulkintaa odottava katsoja, kuten minä, tulee tuplahuijatuksi.

Tieto vajavaisen ja muotopuolen kulttuurituotteen tarjonnasta kuitenkin leviää nopeammin kuin taloteatterissa halutaan ajatella. Esimerkiksi lauantaina 9.3. oli pienen näyttämön 150 paikalle saapunut katsojia vain kolmisenkymmentä. Yleisön reaktiot esitykseen olivat lisäksi vähemmän kuin vaisut, mikä on järkyttävää siihen nähden miten elävän taiteen avautumista odotettiin koronasulkujen aikana - ja siihen, miten täysillä näyttelijät ovat höpsöissä rooleissaan. 

Eikä "Viimeinen ihminen" ole sinänsä outo valinta draaman pohjaksi, vaikka ilmeisen vaikea. Matkaa tehdään halki pandemian tuhoaman Euroopan ja yli Alppien Venetsiaan saakka, missä nähdään esityksen puolikkaita toisiinsa kiinnostavasti liittävän "Macbethin"  loppukohtaus, ja sitten taas Shelleyn oma hahmo piipahtaa näyttämölle. Lopetus jää aivan yhtä irralliseksi ja perustelemattomaksi kuin esitystä kehystävä aloitus.

Puitteet kauhunäytelmälle olisivat hienot, oivallusta tehosteisiin ja fantisoituun puvustukseen piisaa - puuttuu vain ymmärrys millainen aikuisten katsojien enemmistö olisi valmis katsomaan niitä puitteita jonkin oikean draaman yhteydessä.

Kun VR hoitaa paikallisliikenteen

 

Vasta nyt alan ymmärtää demokratian periaatteen ja suosion: se mahdollistaa että vastuu äänestetään mahdollisimman kauaksi itsestä. Mitä isompia kansanjoukkoja yhteiskunnassa on liikuteltava, sitä käytännöllisempää on noudattaa tuttua mallia ja siirtää vastuu näissäkin asioissa kauaksi paikalliselta tasolta. Jopa paikallisliikenne on turvallista antaa vikaverkostoksi hajautetulle VR-yhtiölle, jotta kaupunki ei ongelmien sattuessa olisi vastuussa siitä, ettei enemmistö ihmisistä pääse yhtään mihinkään.

Kuten tänään. Raitiovaunuliikenne katkesi tyystin, kun verhonipsuttimilla liikenteen solmukohtaan ripustetut ajolangat putosivat huhtikuisen lumisateen sattuessa niiden päälle. Korvaavat bussi otettiin käyttöön, mutta niiden säännöllisyydestä ei tiedotettu, eikä edes ongelman korjaamisesta ollut minkäänlaista asianmukaista arviota: ensin reittoppaan verkkosivuilla luvattiin 10:een mennessä, sitten klo 11:ltä arvio siirtyi 12:een ja kohta se siirtyy taas tunnin eteenpäin.  

 

Pysäkkien ilmoitustauluissa ajantasaiseksi tarkoitetut tiedot ovat aivan mitä sattuu, kuten VR:n junaliikenteestä on tuttua ongelmien ilmetessä. Silti melkoinen määrä tamperelaisia näkyy seisovan pysäkkisuojissa ja uskovan siihen, että jos luvataan pian kyytiä tulevaksi niin kyllä se sieltä tulee, vaikka raiteet ovat niin paksun kinoksen peitossa ettei siitä pääsisi kuin traktorilla. Eipä silti, jotkut huoltomiehet HARJASIVAT vaunun edestä raiteilta lunta, jotta näyttäisi että he sentään TEKEVÄT JOTAKIN. 

Hyvän uskon ja kosmeettisen kohennuksen varassahan nämä ilmastoasiat on hoidettu tähänkin asti.

"Merkittävä liikennehäiriö", luonnehtii reittiopas tätä täydellistä kaaosta. 

Mikähän katastrofi pitäisi raiteilla tapahtua, jotta VR myöntäisi lumessa törröttövän kalustonsa tilaksi "ei kerta kaikkiaan toimi" ?

EDIT: Nyt, kello 15:28, arvio vian päättymisestä on kello 16. Tätä jatkuu koko päivän.