Aina Annikin korttelissa käydessä ajattelen, millainen elämästä olisi muodostunut jos olisimme muuttaneet sinne silloin kun meillekin sitä mahdollisuutta ehdotettiin, joskus vuoden 2008 tienoilla. Se on samanlainen ajatusleikki kuin utopioilla muutenkin, että utopiat ovat tärkeitä meidän ihmisten testaamiseksi, millaisia todella olemme. Aivan eri asia on se, minkä verran olisimme kestäneet Annikin tiivistä sosiaalisuutta eli olisimmeko olleet "oikeita" ihmisiä sellaista varten. Annikin kaltainen kollektiivi on poliittisesti parasta mitä voin kuvitella city-elämästä enkä silti ole varma, olisiko minusta osallistumaan sellaiseen.
Tänään olin pitkästä aikaa (kuten moni muukin) Annikin runofestarilla. Esitetty runous ei ylensä ole minun juttuni, vaikka muuten käyttörunous on se ainoa nykyrunouden laji josta pidän varauksettomasti, mutta tänään onnistuin valitsemaan hyvin esiintyjät festarin pitkästä päivästä. En yrittänytkään festariin päivällä, kun aurinko paahtaa kuumana korttelin sisälle, vaan vasta 17:ksi, jotta näin hauskan eloisan skottiesiintyjän, Imogen Stirlingin, ja sitten Kati Outisen, joka on julkisuuden hahmona lähinnä ärsyttävä, mutta runouden tulkitsijana niin parasta kuin mitä voi näyttelijä rytmitajullaan tarjota. Päivän bonus-numero oli minulle se kun näin ystävämme Markon saattelevan henkivartijan roolissa ulkoministeriä kohti esiintymislavaa! SE näky jos mikä oli vaihtoehtohistoriaa, enkä tajunnut edes ottaa valokuvaa – tosin Annikin ilmapiiriin nähden se olisikin ollut kohtuuttoman tungettelevaa.
Runoudesta ei muuten pitäisi puhuakaan kuin siellä missä se on tuoretta tai raakaa tai arvaamatonta. Suomalaista runouden skeneä on sen hitaisiin hautajaisiin valmistellut akateeminen väki, joka pitää runoutta hengityskonejulkaisuissaan panttivankina, mutta festareilla runous hetkiksi vapautuu noiden piirien pakottamista rautakeuhkoistaan, ja niinä hetkinä voi kuvitella, että runoudella olisi edelleen taikaa luoda oma utooppinen reviirinsä jollaiseen shamanistinen musiikkikin on joskus pystynyt.
Mediaa vaihtamalla historianlinja tuntuu muuttuvan, olipa kyseessä lehtimedian kylmä uoma tai kirjallisen median hotspotit. Tänä keväänä lopetimme Hesarin tilauksen kyllästyneenä siihen, että sen sisältö kaiken aikaa heikkeni ja tilaushinta silti kasvoi. NATO-kiiman toistuva tyrkytys tämän kevään numeroissa nopeutti väistämätöntä päätöstä Hesarin torjumiseksi. Yhtä nopeaasti huomasimme, etteivät viikonloput tunnu samalta, jos ei ole jotain sanomalehteä pöydässä aamukahvin äärellä selailtavaksi. Niinpä tilasin meille viikonloppujen Hesarin, joka sekin maksaa tolkuttoman summan siihen nähden, miten vähän sisältöä lehti kykenee tarjoamaan.
Vaihtoehtoja ei ole. Aamulehdessä on nykyään kierrätettynä samat jutut kuin Hesarissa, tai toisinpäin ajateltuna Hesarissa samat jutut kuin Aamulehdessä, joten kumpaakaan ei tarvitsisi oikeastaan lukea, hyväksyä vain tämä synkkä asiain tila.
Jos uutismediasta irrottautuisi kokonaan niin saisi etäisyyttä sen ymmärtämiseen, miten kolmessa kuukaudessa Suomesta on tullut militantimpi kuin mitä siitä on osannut koskaan kuvitellakaan. Tähän mennessä huipennus on ollut se Hesarin Kuukausiliite, jonka keskiaukeama oli varattu Suomen armeijan suosikkiaseiden kuvagallerialle. Ikään kuin nämä aseet olisivat nyt samassa asemassa kuin kansalliskasvit tai kansalliseläimet aiemmin.
Asekuvista on tullut 2000-luvun heraldiikkaa, jota lehdet painavat riemulla kuin moinen kuvasto olisi ulkopolitiikastaan häpäistyjen nilkkien korvike. Aseesta on tullut suomalaisen insinööritaidon uusi standardi, kännyköiden tilalle. Kun presidentillä huomattiin kuulolaite siitä heräsi iltalehtikohu kuin kyse olisi petos aseteknologian esilläpitoa kohtaan. Miksi presidentillä ei ole korvassaan ahvenanmaalaisten uskollisuutta keilaava tutkalaite?!?
Digimedia on tietysti isoin osasyyllinen siihen, että mediankäyttöä on vaikea rajata printtimediankaan osalta, kun digikeskeytysten vuoksi mielenkiinto ja uteliaisuus hajaantuvat liian helposti liian moneen suuntaan. Ilmeisestikin vain hidas ja määrätietoinen irroittautuminen ensin postilistoilta ja sitten kaikista verkkokontakteista mahdollistaa myös digimedioista luopumisen. Siinäpä (edelleen) tavoitetta seuraavalle kahdelle vuodelle. Jotta historia tuntuisi taas yksiraiteiselta eikä kolaripaikalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti