KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

26.-29.5. Åcon Maarianhaminassa

LOJP-näytelmäni pyörii 28.5. saakka

Heinäkuussa ilmestyy runokirjani Arpapapitar




lauantai 9. huhtikuuta 2022

Viimeinen ihminen (näytelmä)

Kaksi romaanisovitusta yhden hinnalla? 

No, mikäpä ettei. 

Vähintään toinen onnistuu todennäköisesti. 

 Viimeinen ihminen (© Jyväskylän kaupunginteatteri)

Mutta Jyväskylän kaupunginteatterin tuplanäytelmä otsikolla "Viimeinen ihminen" on todiste siitä, ettei puolikas tuotetta riitä mihinkään, kun kyse on elävästä taiteesta. Esityksen ensimmäinen näytös koostuu yksinomaan Bram Stokerin romaanin, "Draculan" (1897) sovituksesta kolmelle näyttelijälle. Tätä kestää 75 minuuttia. Näytöksen edellä on lämpiöstä alkava prologi, jossa Mary Shelley kohtaa Bram Stokerin ja juttelee tämän kanssa kollegiaalisesti eli yhdentekeviä. "Draculan" jälkeen tulee väliaika, jota seuraa 50 minuutin mittainen sovitus Shelleyn "The Last Man" -romaanista (1826). 

Jyväskylä siis markkinoi esitystään vain jälkimmäisellä näytelmällä eikä missään tehdä selväksi, että sitä varten katsoja joutuu ensin seuraamaan aivan yhdentekevää ja aivan liian tuttua vampyyritarinaa, joka on toteutettu kauhuefektit edellä ilmeisestikin kouluikäisten katsomolle. 

Vuonna 1847 syntyneen Stokerin ja vuonna 1851 kuolleen Shelleyn kuvitteellisesta kohtaamisesta ei yritetäkään ottaa mitään irti.  Eikä siis myöskään heidän romaaniensa samankaltaisuuksista.

Tällaiseen kulttuurikuluttajan huijaukseen teatterit ajoittain syyllistyvät, kun liian varmaan konseptiin nojaten tehdään esitys palasista, joiden oletetaan summaavan täyden katsomon. Spefi-klassikoiden tulkintaa odottava katsoja, kuten minä, tulee tuplahuijatuksi.

Tieto vajavaisen ja muotopuolen kulttuurituotteen tarjonnasta kuitenkin leviää nopeammin kuin taloteatterissa halutaan ajatella. Esimerkiksi lauantaina 9.3. oli pienen näyttämön 150 paikalle saapunut katsojia vain kolmisenkymmentä. Yleisön reaktiot esitykseen olivat lisäksi vähemmän kuin vaisut, mikä on järkyttävää siihen nähden miten elävän taiteen avautumista odotettiin koronasulkujen aikana - ja siihen, miten täysillä näyttelijät ovat höpsöissä rooleissaan. 

Eikä "Viimeinen ihminen" ole sinänsä outo valinta draaman pohjaksi, vaikka ilmeisen vaikea. Matkaa tehdään halki pandemian tuhoaman Euroopan ja yli Alppien Venetsiaan saakka, missä nähdään esityksen puolikkaita toisiinsa kiinnostavasti liittävän "Macbethin"  loppukohtaus, ja sitten taas Shelleyn oma hahmo piipahtaa näyttämölle. Lopetus jää aivan yhtä irralliseksi ja perustelemattomaksi kuin esitystä kehystävä aloitus.

Puitteet kauhunäytelmälle olisivat hienot, oivallusta tehosteisiin ja fantisoituun puvustukseen piisaa - puuttuu vain ymmärrys millainen aikuisten katsojien enemmistö olisi valmis katsomaan niitä puitteita jonkin oikean draaman yhteydessä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti