KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

26.-29.5. Åcon Maarianhaminassa

LOJP-näytelmäni pyörii 28.5. saakka

Heinäkuussa ilmestyy runokirjani Arpapapitar




maanantai 11. huhtikuuta 2022

Ohjaajan päiväkirjasta 11.4. 2022 (LOJP)

 

LOJP:n ensi-iltaan on nyt alle kaksi viikkoa. Tuttavien kysymyksiin siitä, miltä näytelmän tilanne näyttää tällä hetkellä, vastaan "lähes kaikki osaavat jo lähes kaiken". Tämä tarkoittaa, että näyttelijät muistavat repliikkinsä jopa paremmin kuin olisin osannut toivoa, ja tietysti paremmin kuin mitä itse olen osannut vastaavassa tilanteessa. 

Seitsemän näyttelijän käyttäminen on tuonut näytelmään sellaisiakin haasteita, joita en ajatellut näytelmäprojektia käynnistäessä. Seitsemän ihmisen aikataulujen rytmitys on melkoinen palapeli, ja samoin kasvaa summaava todennäköisyys, että joku sairastuu. 

Muutakin olen oikeasti oppinut. Vaikeinta ohjaajan tuolilla istuessa eivät ole olleet ne asiat, joita ei aktiivisesti osaa pohjustaa, vaan ne joissa pitäisi olla mikä tahansa rutiini reagoida. Näytelmän pohjustamiseen (paikat, suunnat, iskut, poistumiset) on aina jokin ajatus ("Mee ny vaikka tuolta") niin kauan kuin ei tarvitse tehdä pysyvää päätöstä, ja sitten monet valinnat jäävät voimaan jollei näyttelijä itse ehdota parempaa – ja onneksi monesti ehdottaa. Mutta sellaista pohjustavan tietämyksen puutetta ei kovin usein ja kovin kauaa jää murehtimaan. Kun en tiedä niin en tiedä. Sen sijaan reaktiota vaativat päätökset jäävät vaivaamaan mieltä niin että tulevat uniinkin: kyllähän minun teatterin intohimoisena harrastajana pitäisi vaistomaisesti osata vastaus tuollaiseen! Ohjaajan olisi esimerkiksi osattava päättäää, siirretäänkö tietokilpadialogi keskelle näyttämöä vai vähän sivuun. Tai tehdäänkö pallomerikohtaus samalla musiikilla kuin edellä ollut hiiviskelykohtaus. Eikä minulla ole mielipidettä, jos molemmat vaihtoehdot tuntuvat yhtä hyviltä ratkaisuilta. 

 

Sekin täytyy muistaa todeta, että näytelmäprojektissa mukana oleminen on kollektiivista leikkiä ja löytämistä teatterin elementeillä. Kiitosten lista siitä, mitä muut (Katri ja Make, Julia ja Pasi ja Peppi, Vili ja Muusa...) ovat puuhanneet LOJP:n hyväksi tuottaakseen siitä OIKEAA teatteria, alkaa olla verraten pitkä....  Kun  Julia esimerkiksi teki musiikki- ja äänitaustat kohtauksiin, niiden dialogikin tuntui saavan värin ja sävyn, aivan kuin kohtaukset olisivat oma yhtenäinen maailmansa joka vain odotti löytämistään.


Missään muissa taiteissa ilokaan ei purkaudu niin herkästi kuin teatteriharjoituksissa purkautuu

a) käsikirjoituksen repliikistä, joka on silkkaa psykopuhetta ("Miksi sinulla on tuollainen ilme?")

b) näyttelijän repliikistä, joka ilmaisee LIIAN vilpittömästi siihen sisältyvän tunteen

c) tahattoman taiteellisista yhteensattumista tekstin, näyttelijän ja rekvisiitan välillä

 

Vaikka kyllähän ne näyttelijät väsyneinä riitelevätkin enemmän kuin mitä muistaa omista kokemuksistaan Terhin projekteissa. Isoin osa näytelmän harjoittamista on silkkaa toistoa ja toiston väsyttävyyteen ei ole kukaan keksinyt taiteena kantavaa ratkaisua viimeisten vuosituhansien aikana...


Katri kokeilee trailerin ja mainosten kuvaamista


Yhdessä asiassa oletin väärin varmuuteni ryhtyä ensimmäiseen ohjaustyöhön. En juurikaan ole hyötynyt oman käsiksen ohjaamisesta eli siitä, että tiedän tarkalleen mitä käsikirjoittaja on tarkoittanut kullakin kohtauksella.  Kirjoitin LOJP:n mahdollisimman tiiviiksi, jotta yksikään kohtaus ei veny yli tarkoituksensa. Tästä tuloksena on se, että joissakin kohtauksissa hahmot ovat jo valmiiksi tehneet ratkaisunsa, sen sijaan, että draaman parhaiden lakien mukaisesti näkisimme miten hän kypsyy päätökseensä dialogin aikana. Etenkin Lassen ja Leenan välisiä keskusteluja olisi pitänyt pitkittää tuplasti pidemmäksi. Neljästä päähenkilöstäni Leena on ainoa joka kypsyy ja muuttuu, mutta oikeastaan hänestäkään ei selviä, miten paljon hänessä on tunnetta ja miten paljon järkeilyä.

Niinkin päin olen ajatellut, että jos olisin ensiksi nähnyt miten suloisen myötäelettäviä heidän näyttelijänsä Emmi & Tommi ovat, niin olisin keskittänyt koko näytelmän heidän tarinakseen. Tosin sitten rikosjuoni olisi saattanut näyttää ylimääräiseltä ja yhdentekevältä parisuhdetragiikkaan nähden. Nykyisessä tiiviissä muodossa rikos & rakkaus ovat aivan yhtä keskeisiä ja viisi muuta henkilöhahmoa pitävät pariskunnan sopivan aikaa verkossaan. Tällä tiiviydellä LOJP:a voisi mainostaa, jos ei teeemalla ja farssimuodolla.

Ainakin voin puolustautua, että LOJP on juuri sellainen mitä itse haluaisin katsoa teatterissa: näytelmä jossa mitään ei ole liikaa ja kaikkea hauskaa, jännittävää, liikuttavaa ja fantisoivaa vähintäänkin minimiannos.

Näytelmien kirjoittaminen on joka tapauksessa väistämätöntä tulevaisuudessakin. Aivot toimivat niin eri asenteella draamaa mielikuvitellessa, että jotkut draamaksi tahtovat tarinat menevät proosan tekemisen edelle. Mutta erikseen on myös käyttötekstin kirjoittaminen ja ajatteleminen. Esimerkiksi keskeneräistä kauhutekstiä Ystävät korkeilla paikoilla tulee ajatelleeksi aina kun näkee jonkin kauhupitoisen teatterikohtauksen, kuten viime lauantaina Jyväskylässä: miten vastaavan tunnelman toteuttaisi itse, toisaalta tekstissä, toisaalta näyttämöllä. Mitään en ole oppinut ohjaajan rutiineista, mutta uskon voivani kirjoittaa nyt sentään hieman napakampaa ja konflikteiltaan monimuotoisempaa draamaa tämän LOJP-projektin vahvuudet ja heikkoudet läheltä koettuna. Olen kokeillut sitäkin, millainen LOJP olisi proosaksi muutettuna, mutta ei se ainakaan vielä ole lähtenyt vetämään. Paljon muutakin tekstityötä pitäisi saada hoidetuksi ensin.


Miikan ja Katrin tekemä traileri antaa käsityksen ainakin LOJP-hahmojen autenttisuudesta. Tosin teatterin ovi näyttää trailerilla liiankin autenttiselta (= kamalan kämyiseltä taustalta).

 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti