Poliisi tarkkailee käsialaani

 

Byrokratia jaksaa aina yllättää älyttömyyksillään. Eihän se muutoin byrokratiaa olisikaan.

Uuden passin hakeminen olisi ollut parin tunnin temppu, jollei hakujärjestelmä olisi yllättäen ilmoittanut, että viranomainen haluaa nähdä nimikirjoitukseni kuuden vuoden välein. Kuuden vuoden! Mihinkähän psykologian alan tutkimukseen mahtaa perustua oletus, että ihmisen käsiala voi muuttua ratkaisevasti kuuden vuoden sisällä? 

Vai olenko siirtynyt jo johonkin riskiryhmään, jossa en itse ymmärrä kenen nimen signeeraan allekirjoituksiin? Vai onko taustalla jokin digikulttuurin mukanaan tuoma muutos, että digivälineitä käyttävien ihmisten käsiala rappeutuu nopeammin kuin heidän sormenjälkensä?

Piti siis varata aika nimmarin antamiseksi pollarille. 

Eikä sekään käy yhdellä nettivierailulla, vaikka kuinka eletään etäyhteyksien kulta-aikaa. Tampereen polisiilaitoksella ei varausjärjestelmän perusteella ollut YHTÄKÄÄN vapaata aikaa tammi-toukokuussa. Kangasalla sentään oli, minkä sattumalta huomasin. Sinne siis.

Luulisi, että TÄLLAISENA aikana viranomaisilla olisi parempaakin tekemistä kuin tarkkailla kansalaisten käsialoja. Mutta niin vain siellä Kangasalan poliisilaitoksella ystävällinen täti-ihminen odotti kärsivällisesti, että sain pyöräytettyä liukkaalle digialustalle jotain nimmariani muistuttavaa. Väkeä oli odotushuoneen puolella tiheämmässä kuin koronasäännökset sallisivat, ja silti tällaiselle byrokratian koukerolle piti varata erillinen aikansa.

Kangasalla yritin tunnistautua kirjastossa...

Ei minulla mitään Kangasalaa vastaan ole. Sen kirjastosta olen löytänyt melkoisen määrän uutuusfilmejä devareina, samalla tavoin kuin kaksi viikkoa sitten kävin Lempäälässä hakemassa sieltä pinon devareita sekä lapsen himoitsemaa Airbender-mangaa. Voisin oikein mielelläni käydä tunnistautumassa kirjastoissa vaikka kerran päivässä. Toisaalta, jopa minulla olisi parempaa tekemistä kuin käyttää kaksi tuntia päivästäni maskimatkailuun.

Pelkältä piruilultahan se tuntui. Viranomaisten elkeeltä, että noin vain ei sinulle passia anneta. Viiden vuoden välein pitää "tunnistautua", esittää omaa naamaansa passikuvakameralle, simuloida käsialaansa digikynällä, antaa rekisteröitäväksi sormenjälkensä kuin potentiaalinen rosvo ikään. 

Kangasalla käytyä ei mennyt kuin kaksi päivää niin valmis passi odotti R-kioskilla noutoa. Asiakirja oli siis järjestelmässä jo nimikirjoitusta vaille valmis siinä vaiheessa kun lähdin Kangasalle. Uusi nimmari ei kuitenkaan ole parempi representaatio minusta kuin vanha, niin kuin ei ole uusi valokuvakaan. Mutta tästähän ei viranomainen oikeasti välitä. Tärkeintä on kansalaisen hyppyyttäminen, saaminen tietoiseksi siitä, että nyt juokset byrokaatin eteen juuri sen mitättömimmän asian (nimikirjoituksen) vuoksi. Mitättömyyden ansiosta tiedät mikä on arvosi.

Kaiken lisäksi kollegani T kertoi, että hänelle tuli hieman aikaa sitten samanlainen kutsu saapua kirjoittamaan nimmarinsa poliisilaitokselle – mutta hän sai kuitattua kutsun puhelinsoitolla. Laki ei siis ole kaikille sama. Jotkut ovat vähemmän kansalaisia kuin toiset - tai kenties jopa vähemmän AUTENTTISIA itsensä kanssa kuin toiset?

Yhtä hyvin voisivat määrätä maskipakon pysyvästi. Niinhän olisimme entistäkin enemmän digitaalisen tarkkailun, varmennuksen ja tunnistautumisen armoilla.

Kolme viikkoa ensi-iltaan. Ehkä.

 

Muistelmissa varmaan keksin jalon selityksen sille, miksi lupaudun jokaiseen projektiin mihin kysytään, mutta oikeastihan motiivi on se yleisin mahdollinen: vain mukaan kysyttynä tuntee itsensä tarpeelliseksi olennoksi tässä yhteiskunnassa ja maailmassa.

 

Kun siis Terhi kysyi minua tuottajaksi teatteriprojektiin, jonka nimeäkin on mahdotonta markkinoida, saati aihetta, niin suostuin hetkeäkään empimättä. Näytelmän nimi on LIIAN RUMA RAISKATTAVAKSI, mikä herättää kenessä tahansa saman inhoreaktion ja odotuksen taiteeksi puetusta provokaatiosta kuin siinä ohikulkijassa joka kiljaisi "hyi kauheaa" kun näki minun aukovan näytelmän julistetta kirjastossa.

Mutta provokaatiostahan ei ole kyse. Tristan Selinin kirjoittama näytelmä käsittelee italialaista oikeustapausta ja etäännyttää sekä aihetta että skandaalimaista tapausta (2019) kuten pitääkin: näytelmän hahmot ovat yleistettävissä niin Italiaan kuin Suomeen, koska varsinainen teema on se, miten seksuaalisesta väkivallasta ei haluta puhua osana "yhteiskunnan sukupuolittavia rakenteita", kuten sen akateemisella kielellä muotoilisi. Näytelmän argumentti ja tyylilaji ovat aivan muuta kuin yleensä tällaisten seksuaalista väkivaltaa käsittelevien näytelmien kohdalla on totuttu odottamaan. Ei mikään sosiokriittinen ahdistusnäytelmä kuten "Miestä ei voi raiskata" muttei myöskään mikään teatterikriittinen metakappale kuten "Play Rape".

Vaatii kuitenkin katsojilta tietyn ennakko-odotuksen ylittämistä, että hän tohtii tulla katsomaan tällä tavoin nimettyä näytelmää. Silti, ja juuri teeman vuoksi, on mielekästä, että Terhi halusi ohjata näytelmän sen nimestä tinkimättä. Alaotsikoksi hän kuitenkin lisäsi "Feministinen operetti joka ei juuri laulata". 

Alaotsikko edellä näytelmää nyt pitäisi yrittää markkinoida Tukkateatterin hyväksi ja saada lipputulot täsmäämään tuotantokuluihin. Ajankohtainen tilanne & esittely löytyvät Tukan nettisivuilta.

Jos mainoksiin lisäisi, että näytelmän todennäköinen ikäraja on K-12 niin se ehkä välittäisi parhaiten tiedoksi, miten etäännytetysti aihetta käsitellään. Varsinainen draama muodostuu oikeastaan näytösten välillä, mutta sitäkin on vaikea selittää markkinoinnin tai edes teatteritaiteen kielellä. Some-markkinoinnista vastaava Kaisa ehdotti, että näytelmän ideaa avattaisiin kuvailemalla yksittäisten roolihahmojen näkökulmaa aiheeseen. Se taitaakin olla sekä paras että ainoa ratkaisu näytelmän avaamiseksi mahdollisille katsojille.

Jopa pressikuvien ottaminen näytelmästä on osoittautunut vaativaksi, koska tyylilajia on vaikea saada välittymään kuvan kautta. Samalla kun nyt harjoittelen ottamaan kuvia uudella järkkärillä, lavastimme kuvia varten täysin abstrakteja, näytelmän todelliseen ilmeeseen liittymättömiä tilanteita, joista napsin kuvia missä naiset tavoittelevat harsoon kätkeytynyttä Morsianta - jota näytelmässä oikeastikin esittää miesnäyttelijä.

Lupauduin projektin tuottajaksi joskus viime kesänä, kun korona-epidemian tulevista vaikutuksista oli heikkoja arvioita ja vahvoja varoitteita kaiken esittävän taiteen kannalta. Mutta teatterimaailman "show must go on"  -periaate on vuosisatoja kamppailut isompiakin epidemioita vastaan, ja jos jotain olen tässä talven aikana oppinut niin sen, että teatterin tekijöillä on vieläkin arvokkaampi asenne TEOKSEEN kuin kirjailijoilla: ratkaisevaa ei ole vastaanottajien määrä vaan se milloin tekijäporukka pitää teosta valmiina. Ja siltähän se näytelmän treenaaminen on tuntunut silloinkin kun on itse ollut näyttelijänä Terhin projekteissa, että ensi-illan jälkeen kaikki esitykset ovat teoksen hidasta hyvästelyä - siitäkin huolimatta että esitys voi hioutua paljonkin paremmaksi juuri elävän yleisön edessä.

'Elävän yleisön'... niin, korona-aikana kysymys ELÄVÄN yleisön kohtaamisesta on muuttunut suorastaan maailmankatsomukselliseksi voitoksi kaikesta siitä ahdistuksesta ja moraalisesta paniikista, mitä epidemia aiheuttaa yhteisöille. Kysymys konkretisoituu nyt siinä, että voimme paikallisten koronasääntöjen rajoissa ottaa samaan tilaan eli katsomon puolelle vain 10 ihmistä, joista vähintään 1 on pakostakin tekniikasta vastaava teatterin työntekijä. Media ei ole pahemmin aihetta käsitellyt eivätkä Avit ole sitä myöskään uskaltaneet ryhtyä avaamaan, mitä oikeastaan tarkoittaa "10 ihmistä samassa tilassa" -rajoitus. Mutta Tukkateatterin pj oli joulukuussa asiaa Pirkanmaan Avilta tarkistanut ja ohje on tällainen teattereille:

Yleisötilaisuuksissa pitää pystyä pitämään yleisöpuolella olevat henkilöt turvavälin päässä esiintyjistä. Mikäli illan aikana esiintyjien ja yleisön polut kohtaavat (wc, tai lämpiötilat tai keittiö) niin silloin 10 henkilön rajaan on laskettava esiintyjät mukaan. 

Näillä näkymin siis voimme pitää kiinni ensi-illasta 6. helmikuuta ja esittää näytelmää erittäin valikoidulle yleisölle. Periaatteessa tämänhetkiset korona-rajoitukset loppuvat 8.2., mutta uutisten perusteella ne eivät suinkaan sen jälkeen höllenny, vaan todennäköisemmin kiristyvät mutanttiviruksen aiheuttamassa uhkatilanteessa. On siis mahdollista, että näytelmä ei saa isolle yleisölle suunnattua perinteistä esitystä ennen kuin elokuussa osana Teatterikesää...

Twilight Imperium (lautapeli)

 Oli synkkä ja myrskyinen avaruus... mutta muuten mikään ei pitänyt paikkaansa siinä mitä Twilight Imperiumista oli lukenut. Peli oli kuudella pelaajalla vieläkin pidempi, hitaampi ja aggressiivisempi. Ja valitettavasti myös tylsään eli ameritrashin tapaan liian yksityiskohtainen väärissä asioissa.

Silti kyseessä oli yksi ainutlaatuisimpia pelisessioita missä olen mukana ollut. Siitä erityinen kiitos Matille, joka piti pelisäännöistä kuria ja toimi samalla avaruustaistelujen voice-over -narratisoijana. Näin pelissä oli parhaimmillaan juuri sellainen tunnelma kuin avaruusoopperan mittaviin juonitteluihin ja hitaasti eteneviin valtakamppailuihin kuuluu.

Vuoden avausotteluna (2.1.2021) kotonamme pelatun Twilight Imperiumin massiivisuudesta kertoo olennaisen se, että pelin ensimmäinen kierros kesti kaksi ja puoli tuntia. Etukäteen oli sovittu, että aloitamme klo 11:ltä ja lopettelemme klo 20:n maissa pitäen lounastaukoa (n.20 min) puolivälissä. Klo 20:n tienoilla peli ei ollut kuitenkaan lähelläkään loppua. Päätettiin siis, että pelataan vielä kierros täyteen plus yksi kierros ja voittaja on se kuka silloin on pisimmällä pisteissä. Siten peli loppui yhdessätoista (!) tunnissa, kun oli saatu pelattua kuusi kierrosta yhdeksästä. Pistetilanne oli 7-6-6-6-5-4. Enemmän se pisteträkki näytti nappulasarjan cupin kuin massiivisten avaruustaistelujen finaalilta.

Matti tekee ratkaisevan siirron...

Jännitystä peli toki antoi koko päivän edestä. Vain yksi, Matti, oli pelannut TI:a aiemmin. Kaikki tunsimme kuitenkin toisemme varsin hyvin, joten kunkin pelityyli ekspansiopakkoisessa pelissä oli ennakoitavissa. Vasemmalla puolellani oli konfliktihakuisin pelaaja (Matti!), oikealla taas Saara pelasi ihmisrotua tekemättä kertaakaan hyökkäyksiä. Tein varovaisia sopimuksia molempien kanssa, kun en oikein tiennyt miten käyttää pelifaktioni eli avaruuskissojen vahvuutta, jatkuvaa kaupankäyntiä pitkäjänteisesti. Monikäyttöisiä "goodseja" kertyi kyllä kissoille kiitettävästi, mutta teknologian kehittely tuli lyötyä laimin. Äkkiä toinen hyökkäysintoinen pelaaja (Mikko!) putkahti omaksi katsomaani avaruussektoriin madonreiän kautta. Uhrasin lippulaivani turhaan karkotusyritykseen. Pelin tunnelma muuttui pysyvästi juuri kuten oli arvellutkin, ja silti vähän karmivasti. Ja juuri tällä tavoin karmivasti odotukset täyttäen avaruusoopperan pitääkin toimia: avaruus käymässä nopeammin ahtaaksi kuin olisi osannut kuvitella, etenkin kun ne kaksi hyökkäyshakuisinta pelaajaa (Matti & Mikko!) liittoutuivat vahvoin sopimuksin ja avunannoin halliten lähes puolta pelilaudasta.

Saaran rohkeasti pelaama ihmisrotu sai onneksi napattua hämmästyttävän isoilla aluksillaan arvokkaan keskusmaailman. Molemmat ekspansionistit arkailivat hyökätä sinne, mikä hermostutti taas itseäni, koska kissani olivat helpompi hyökkäyskohde. Mutta hyvin säästettyjen toimintakorttien ansiosta uskalsin itse tehdä yllätyshyökkäyksen toisen ekspansionistin kotimaailman viereen: madonreiät A-B yhdistävä kortti + ylimääräisen liikkeen antava kortti juuri silloin, kun tuo toinen militantti valloittaja jätti madonreiät vartiotta. Näin sain voittopisteen (hallita sektori jonkun kotimaailman vierestä) ja pelästytin Mikon pelaamat sinipäiset skinivalloittajat.

Taistelu keskusmaailmasta on alkamassa...

Viimein keskusmaailmastakin käytiin iso avaruustaistelu, jossa planeetta jäi sitkeästi yhä vaan ihmisten haltuun. Siniskinien tuhlattua voimiaan vihreät kilpikonnat (Jaakko) ja mustat kalat (Erkka) uskalsivat myös tehdä nokkelia manööverejä saadakseen pisteen omituisista voittoehdoista (salaisissa) tavoitekorteissa. Lopulta voitin ihan vain sillä, että sain viimeiselläkin kierroksella ison kasan jokeri-tokeneina toimivia "goodseja", joilla maksaa influence-ehtoinen tavoitekortti ja sillä 2 pistettä. Aivan hilkulla oli saada vielä +1 piste viiden dreadnought-aluksen rakennuksesta, mutta hilkulla-tilanteita oli muillakin.

Loppubriiffaus valintojen onnistumisesta oli pitkä sekin. Se, miten hyvin pelaajat muistivat tekemänsä valinnat ja niiden vaikutukset, osoittaa mekaniikkojen olevan hyvin toisiinsa linkittyviä ja strategisten päätösten (niitä suuntaavien kahdeksan kortin ansiosta) vaikutuksiltaan selkeän kauaskantoisia.

Mutta loppufiilishän se pelin arvon ratkaisee? Kivaa oli, kiitos hyvän genretietoisen kaverihengen ja kärsivällisen opastajan eli Matin ansiosta. Ja kyllähän peli järeän... eeppiseltä tuntui, mutten ehkä kuitenkaan ole kovin innokas pelaamaan sitä uudelleen.

Joidenkin mielestä ne pienimmät sääntöpoikkeukset ovat Twilight Imperiumin temaattisin osuus. Mutta kun taistelut pitkittyvät tekniikkojen bonustarkistuksista ja actionkorttien yllätystorjunnoista ja vastatorjunnoista niin on jo ihan sama, mielestäni, pelaako avaruusoopperaa vai mitä. Tämän koettuaan arvostaa nyt enemmän Eclipsen kaltaisen avaruusoopperan suoraviivaisuutta. Ja ehkä on valmiimpi pelaamaan jotain edes 5-6 tuntiin rajoittuvaa sotapeliä.

 

Scifi-harrastajan tuomio pelistä?

Hienoa:
+ Komento-tokeneiden jakaminen taktisiin, strategisiin ja heksakohtaista alusmaksimia määrääviin lokeroihin; voisi patentoida lautapelien standardiksi.
+ Strategy-korttien mahdollistamat toiminnot ovat isoja ja ratkaisevia, mutta korttikohtainen peesausmahdollisuus (RftG:n tapaan) antaa tilaisuuden tasoittaa tältäkin osin pelaajien mahdollisuuksia varustautua, puolustautua ja tehdä politiikkaa.
+ Promissory-korttien monitasoinen mutta samalla selkeät rajat antava sopimusmekaniikka pelaajien välillä.

Kehnoa:
- Pelaajalaudalle eivät mahdu edes kaikki teknologiat, actionkorttien maksimi pitäisi olla 3 ja ne samoin kuin salaiset tavoitteet pitäisi tuntea (pääpiirteissään: _millaisia_ yllätyksiä luvassa) ennen peliin ryhtymistä.
- Omalla vuorolla voi tehdä varsin vähän, ja cooleimmat asiat jäädä toteuttamatta, kuten kuolontähtien saaminen edes laudalle, saati syöksemään hävittäjiä pahisten kotimaailmaan.
- Agenda-korttien lait ja direktiivit ovat välillä epämääräisiä sisällöltään, äänestyksen tarkoitus jää hämäräksi, ja influence-pisteiden jakaminen puolesta/vastaan tuntuu mielivaltaiselta. Korttien pitäisi jakautua kierroksittain, millainen vaikutus laeilla ja direktiiveillä tulee olemaan alku/keski/loppipelissä.
- Pelin tapahtumista ei synny erityistä tarinaa, korttien ja tutoriaalin lore-mausteet ovat scifinä tylsähköä bulkkia.
- Sääntötutoriaali ei ole tarpeeksi käytännönläheinen, ei toivoakaan oppia ilman videoita.

Miltä vallankaappaus näyttää?

Persut ovat kuin mielipiteet: jokaisella on omansa. Viime yönä Euroopan aikaan amerikkalaiset republikaanipersut yrittivät vallankaappausta sillä tavoin kuin HE vallankaappauksen käsittävät. Tämän jälkeen poliittiseksi kysymykseksi ei kuitenkaan noussut demokratian kuolema kaksipuoluejärjestelmissä, vaan se, määritelläänkö väkivalta tekijän, uhrin vai todistajien näkökulmasta. 

Ei siis riitä, että vallankaappaus on vallankaappaus tekijöidensä motiiveista käsin, vaan että sen pitäisi myös NÄYTTÄÄ vallankaappaukselta. Itä-Suomen hovioikeus ottaisi jutun käsittelyyn "kevytkaappauksena".

"Ei se ehkä ihan siltä näyttänyt", arvioi (Yle 7.1.2021) puolestaan Suomen istuva republikaanipresidentti Niinistö. Hän varmasti tietää mistä ja miten puhuu, onhan hänen puolueellaan pitkään harjoitettu tulkintaetuoikeus kaappausten, kumousten ja kapinoiden määrittelyyn.

Miltä persujen vallankaappauksen sitten PITÄISI näyttää käydäkseen vallankaappauksesta myös Euroopan ajanlaskussa? 

Euroopassa ei ole nähty malliksi kelpaavia kaappauksia vuosikymmeniin. Kansannousuja kyllä, mutta "vallankaappaus" on jopa republikaanipressalle jotain mikä erottaa barbaarisen maailman Euroopasta ja mikä erottaa Oikean Euroopan vuosista 1923 tai 1967.

Pitäisikö selittävää mallia hakea siis vastaisen varalle Hollywood-standardista? Sen retoriikan ja ikonit 'Nyrkki'-politiikkaa ajava Niinistökin tuntuisi hyvin tuntevan. Jotkut viime yön uutiskuvista tuovat mieleen ainakin elokuvat "White House Down", "Red Dawn" ja "Yön ritarin paluu".

Puuttuu vain pätkä tulkintaa viihdemedian ja uutismedian välistä. Että kuinka uskottava kaappausjohtaja saadaan naamariinsa mumisevasta Halla-Ahosta, joka räjäyttää Stadionin keinonurmen kesken Huuhkajien ottelun? Tai, venäläiseen malliin, panssarikärryjä ristinmerkein siunaavasta  Soinista?

 

💪

 

Samaan aikaan viidakossa:

* Kiiltomadossa on ilmestynyt tuore arvosteluni Katja Kaukosen romaanista Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

* Ylen Areenasta on kuunneltavissa Veteen piirretty viiva -elokuvaa käsittelevä osuuteni sotafilmejä käsittelevässä dokumenttisarjassa: https://areena.yle.fi/audio/1-50701774

 Radiosta saman jakson voi kuunnella 28.1. Yle1:n kanavalta (klo 17:10)

 

Hyvinvointipiirit ovat huonoja pahiksia

 

Ruttoratikka paineli Sammonkadulla ohitseni lujempaa kuin henkilöautot. Jos olisin ollut hieman nokkelampi, olisin ennättänyt tasoristeyksen kohdalle, siihen kohtaan katua missä ratikalle ei ole liikennevaloja, vaan sen on pysähdyttävä odottamaan suojatiellä kulkevia.
Ainakin periaatteessa. Ehkä ruttoratikan ei tarvitse välittää jalankulkijoista, ja punaisiin valoihinkin se seisahtaa vain poimiakseen kyytiin lisää ruumiita. Ratikan päädyissä lukee isolla "OPETUSAJO", joten on uskottava ja varottava, että ne ovat nyt liikenteessä antaakseen opetuksen tamperelaisille.

Toistaiseksi ruttoratikka on ainoa hyvä vihollinen eli kelpo pahis mitä tässä ruttoepidemiassa on koettu. Vasta tänään tulin ajatelleeksi, miten onnekkaita ollaan, että meillä Suomessa on sentään "hyvinvointipiirejä", jotta epidemialla olisi edes jonkinlaiset vihollisen kasvot: ihmisiä joita on syytä välttää, koska ne eivät usko rokottamiseen tai mihinkään muuhunkaan rationaaliseen metodiin sosiaalista elämää turvatessa. Eipä silti, JP Koskisen ilmastomuutosromaania lukiessa alkoi ottaa aivoon myös kaikenlainen rationaliteetilla poseeraaminen.

 

Savossa kaikki ovat hyviksiä. Ja aurinko paistaa.

Vietimme ison osan joululomasta Savossa turvallisesti syrjässä etelän ruttolukemista. Maailma tuntui aidosti erilaiselta, vaikka kaupoissa ihmiset käyttivätkin suojamaskeja. 

Ja kun joulubussi lähti asemalta kohti maaseutua, ei kellään matkalaisista ollut maskeja – ei minullakaan, koska tuntui että viimeinkin voi hengittää vapaammin. Vasta paluumatkalla Nilsiästä Kuopion suuntaan kaikilla oli maskit, minullakin. Välttämättömältä se tuntui. 

Ruttotodellisuus on yhtä kuin SE SUUNTA JOHON ON MENOSSA. Juuri siksi minä haluaisin pysäyttää ruttoratikan niin kuin kiinalainen sankari pysäytti diktatuurin panssarivaunut siinä kuuluisassa tv-kuvassa. Kauppakassi kädessään.

Tampereelle palattua elämisen piiri on ollut edelleen illusorisen suppea. Tänään iski sitten paniikki, kun olin astumaisillani keskelle lounasajan ruuhkaa ravintola Gopalissa. Yleensä se on lempparipaikkani Tampereella, mutta joulukuussa tulin katselleeksi kymmenen eri joogakoulun mainoksia ja ajatelleeksi, että juuri täällähän ne tietyt hyvinvointipiirit kohtaavat. Ja että pitäisikö nyt boikotoida sitten Gopaliakin? Aivan kuten Artturia, jonka rehvakkaat ikkunamainokset ("Ravintola suljetaan sitten kun hallituksen idiootit käskevät") aiheuttivat vieläkin pahemman hylkimisreaktion.

Pakenin Gopalista –  vaimo ja lapsi ovat taas turvassa Savossa – syömään Bengol Curryyn. Siellä oli totisesti turvassa, koska olin isossa ravintolasalissa ainoa lounastaja. Lueksin vanhoja Kauppalehtiä, nautin pahaenteisen hiljaisuuden ansiosta jopa niiden kuivan mauttomasta kanaruoasta.  

Kauppalehden kaltaisessa julkaisussahan ruttoepidemia näyttäytyy aivan toisenlaisessa valossa kuin missään muussa mediassa. Jos itseäni luokittelisin pessimistiseksi realistiksi niin Kauppalehden oletettu lukijakunta lienee sitten nihilistisiä optimisteja. Kauppalehden näkökulmasta epidemian sankareita ovat keskisuuret perheyritykset, jotka NOTKEASTI täyttävät paikkansa kriisiaikana, ja siinä sivussa pelastavat maailman omien lääkelabrojensa innovaatioilla. Pahiksia ei siinä maailmankuvassa ole, koska markkinoiden laki riittää pyyhkimään ne olemattomiin. Sankareiden hyveellisyyskin on määrällistä, ei laadullista.

 

Ruotsalaisilla yhteiskunta on paremmin järjestetty kriisiaikanakin. Hallitukseen on osattu valita ministereitä, jotka käyttäytyvät niin ennakoidun omahyväisesti ja itsetuhoisasti ettei sellaista halpamaisinta luonteenheikkoutta näe yleensä edes tv-sarjoissa. Katsottuani tässä nyt kuusi kautta Game of Thronesia kahdessa viikossa voin tämän vahvistaa vaikka verelläni. 

Ruotsalaisten ministeripahiksia olisi mahdotonta kuvitella suomalaiseen hallitukseen. Meillä ministerit ovat pahimmillaankin vain kepulaisia tolloja tai ideologiakumppaneistaan erottumaan pyrkiviä porvareita. Jos siis hyvinvointipiirit eivät riitä kelpo pahikseksi, niin miten uuteen alkavaan ruttovuoteen pitäisi asennoitua – kun on kaltaiseni pessimistinen realisti? Odotella kesää isompien sahtipöniköiden kanssa? Vai alkaa lenkkeilemään niissä superhousuissa jotka ostin talvikuntoiluun viime kesänä?

Uskon, että tarve kelpo viholliskuvaan polttelee muissakin, aktiivimmissa kansalaisissa. Oletan, asiantilaa erityisesti toivomatta, että hyvinvointipiirien osuus yhteiskunnassa nousee kevään aikana isommaksi poliittiseksi kysymykseksi kuin tähän saakka, kiitos kuntavaalien. Esimerkiksi Espanjassa on jo nyt tehty päätös, että rokotuksesta kieltäytyvät aiotaan rekisteröidä. Demokratian seuraavassa ponnistustestissä sanoma on yhtä raaka kuin rutto itsessään: "Joko tulette järkiinne tai itkette ja tulette järkiinne." Siinäpä viimeinkin hyvimmät mahdolliset pahikset.

Mother (korealainen elokuva)

 "Mother" (2009) on toinen suomalaisiinkin teattereihin tuotu Joon-Ho Bongin elokuva sen laatulupauksen jälkeen, mitä "Parasite"-filmin (2019) saama Oscar-tunnustus ohjaajalle soi. Elokuva on tarinaltaan ja tyyliltään tiiviimpi kuin "Parasite" tai "Memories of Murders" (2003), mutta yksi todiste lisää siitä, että Bongin oletettu omintakeisuus johtuu kulttuurisen välimatkan ylitulkinnasta. Hänen teattereihin tuodut kolme jännäriään ovat tosiasiassa aasialaisen arthouse-väkivallan mukaelmia, joihin Bong on käsikirjoittanut varsin konventionaalisen jännitysjuonen. Esimerkiksi "Motherin" kohdalla (arvostelussa) heitetty rinnastus Hitchcockiin on mitäkuinkin perusteeton. Loppupaljastus ja sitä seuraavat syyllisyyden pohdinnat ovat aidosti yllättäviä, jotain Hitchcock-konseptia muistuttavaa sikäli, mutta elokuvallisessa kerronnassa Bong tarpoo samoilla sadismista riemuitsevilla genreurilla kuin edeltävät korealaiset jännärin tekijät. Näyttelijäohjaajana hän ehkä loistaa genrefilmien joukosta, mutta silloinkin kunnia kuuluu ennemmin näyttelijälle, kuten "Motherin" noitamaisen uhkaavan ja silti niin uskottavan haavoittuvan äitimummelin esittäjälle.

Vain yhdessä asiassa Bong erottuu edeltäjistään: kehityshäiriöiden kuvauksessa. En tiedä mikä olisi poliittisesti korrekti ilmaisu ("intellectually disabled" väittää wikipedia) luonnehtia niitä miestyyppejä, joilla Bong askarruttaa katsojan luottamusta murhamysteerin todistajuuteen, mutta ainakin se on hyvin kaukana kaikesta mitä länsimaisessa elokuvassa voisi esittää. 

Bongin henkilögalleriassahan kaikki naiset ovat seksikkäitä tyttöjä tai vanhemmuuden sokaisemia emoja, kun taas miehet ovat joko ääliöitä tai sadisteja. Tällä kyynisellä ihmiskuvalla kai kutistetaan välimatkaa sellaisen kehityshäiriön kuvaukseen, joka muutoin olisi täysin tabu korealaisessa tai ylipäänsä aasialaisessa elokuvassa? En tiedä. Mutta keskushenkilön avuttomuuden tyypittely tuntuu yhtä aikaa tympeältä ja ainutkertaisen rohkealta, onhan olennaista kuitenkin se, millaisia reaktioita hän laukaisee muissa ihmisissä. Ainakin tuntuu mahdottomalta, että tällaista elokuvaa voisi tehdä länsimaissa. 

"Mother"-elokuva saa kiinnittämään huomion siihen, miten Bongin elokuvissa genre-elementit alkavat viedä kerrontaa vasta filmin puolivälissä. Tällä on se vaikutus, että yhtäkkiä kerronta alkaa vetää paljon tiiviimmin kuin aiemmin. Kun ekalla tunnilla filmiä on nukahtamaisillaan, toista tuntia seuraa silmä tarkkana. Tämän erikoisen rakenteen vuoksi olen edelleen utelias näkemään Bongin seuraavankin filmin, ja korealaista elokuvaa ylipäänsä. Mutta jos parasta niissä on korealaisen köyhällistön cityarjen kuvittelu, katsoisin ehkä sittenkin ennemmin dokumentteja kuin fiktiota...

Silti edelleen isot kiitokset Kuopion Kuvakukolle teatterin aukipitämisestä eli mahdollisuudesta nähdä elokuvia isolla kankaalla keskellä tätä ruttotalven syvintä pimeyttä.

Piiloporvarina keskiluokan taiteilijakuplassa

 

Keskiluokan anonyymissä enemmistössä on turvallista elää. En usko, että persujen masinoima itsekkyysbuumi saa koskaan niin paljon kannatusta, jotta Suomessa tarvitsisi pelätä äärioikeiston nousua tai kyykytyskapitalismin vahvistumista sitä pahemmaksi kuin mitä se oli Sipilän kaudella. Keskiluokan massa hidastaa poliittisen ääripään liikahdukset. Lisäksi keskiluokka on Suomessa sietänyt & säilönyt akateemisille aloille sen verran hyvät palkat, että lehtorivuosina kertyneillä tuloilla oli jo kymmenen työvuoden jälkeen varaa ostaa yksiö ja siirtyä sitten seuraavan kymmenen työvuoden aikana kuutio kerrallaan isompaan asuntoon. 

Vaikka keskiluokka salaa halveksii akateemista koulutusta, duunariluokasta nyt puhumattakaan, on se taannut myös tietynlaisen kuplakerroksen: kerran ajatustyöläinen, aina ajatustyöläinen, tarvitsematta VÄLTTÄMÄTTÄ muulla tavoin todistella merkitystään tälle yhteiskunnalle.

Kenen taide kapinoi ilman rahaa?

Mutta se "välttämättä" onkin monimutkainen päänsisäinen koneisto. Aina säilyy syyllisyydentunto, että akateemisen ihmisen raha on vastikkeetonta rahaa. Itselleen voi selittää syyksi duunaritaustasta tulevat pakkomielteet siitä, mikä on "oikeaa työtä". Mutta silti tulee pitäneeksi silmällä juuri niitä, jotka vieläkin helpommalla tienaavat elantonsa samassa kuplassa, siis taidejulkkikset ja akateemiset nollatutkijat. 

Eräänä iltana virtuaalikokousta kuunnellessa selailin uutisia apurahoista osuttaen silmiini, että taiteilijapalkan puuttumista itkeskellyt Antti Nylén oli saanut sekä valtionpalkinnon että 90 000 euron apurahan. Yritin kuvitella, mitä vitosen setelillä perhettään elättävä kulttuurihenkilö juoksee ostamaan, kun pankkitilille pamahtaa 90 tuhatlappusta. Lahjoittaako se siitä puolet katoliselle kirkolle ja toisen puolen vegaaniliitolle? Miten lähellä sellaisen ihmisen suu pysyy sitä kerjuusäkkiä, johon on juuri itsensä identifioinut, kun taskut pullistelevatkin seteleistä? Tai entäs se suomalainen niukkuusfilosofi, joka sai 129 000 euroa kolmen kaunokirjallisen teoksen laatimiseen? Sehän voisi palkata venäläisiä koruseppiä takomaan kullasta kolme kansalliseeposta ja niiden päälle vielä mainoskampanjan. Tuollaiset tukisummat ovat niin mielipuolisen isoja, että taide transsubstantoituu niiden läheisyydessä joksikin aivan muuksi. Pitäisi olla teologi tai muu vastaava herruusoppinut ymmärtääkseen miksi muuksi.

Itselleni 1960 euron kuukausipalkka valtion taiteilijana on merkinnyt elämänLAADUN muutosta sekin. Kyllä sitäkin piiloporvarilliseksi voisi sanoa, kun sen LISÄKSI saa asua perheen, naapureiden ja jopa ystävien ympäröimänä keskuslämmitetyssä asunnossa. Keskiluokan kukkarossa. Kerran kuussa tapahtuvanana selkääntaputuksena 1960 euroa ei ehkä vastaa pitkällistä akateemista koulutusta, mutta en ole myöskään se sosialisti, joka kannattaisi taiteilijapalkan kiinnittämistä koulutustasoon.

1960 euron kuukausipalkasta riittää arjen laadun nostamiseen juuri ratkaisevissa määrin. Voin syödä kolmesti viikossa lounaani hyvässä ravintolassa (= Gopal, Papupata, Malabadi tai Zafran), voin juoda baarissa kympin tuopin käsityöläisolutta jonkin keppanalitkun sijaan, voin tilata verkkokaupasta kirjoja joiden jälleenmyyntiarvo tässä maassa on nolla. Mitään elämäntavan muutosta, kuten asunnonvaihtoa, ei tällaisen palkan varassa voi tietysti kuvitellakaan, mutta eipä sitä Tampereen kaltaisessa kaupungissa tarvitsekaan.

Sen sijaan jos olisin hesalainen niin 1960 euron kuukausipalkka tuntuisi varmaankin säälirahalta. Luin syksyllä Hesarista kriitikko Maaria Ylikankaan haastattelua, jossa tämä hesalainen maisteri esiintyi alansa marttyyrina 300 euron juttupalkkioilla. Itse en ole 36 vuoden uran aikana saanut 180 euroa isompaa palkkiota kirjoittamastani kritiikistä. Tämä lienee se pieni merkitsevä ero todellisuuden ja Helsingin välillä. Niin pieni ja silti niin iso, ettei siitä kukaan kehtaa puhua. Ennemmin kalistellaan valtion osuuksia nauttivista instituutioista.

⋆

Mitä sitten olen valtiolle tuottanut vuonna 2020 siitä hyvästä, että olen sen taiteilijapalkalla elätetty kulttuurijournalisti? 

Laskin läppärini kansioista, että olen tuottanut tänä vuonna 7 artikkelia, 24 arvostelua ja 5 kolumnia. Noin todettuna se ei tosiaankaan paljolta kuulosta. Silti kyse on teksteistä, joita varten olen joutunut tekemään ihan samanlaista analyyttistä lukutyötä kuin tekisin akateemisena tutkijana. Tosiasiassa tämä valtion palkalla tapahtuva kulttuuritekstien tuottaminen onkin oikeastaan kulttuuritekstien suodattamista yhdestä julkisuudesta toiseen. 

Korona sinänsä ei ole paljoa vaikuttanut juuri minun työhöni. Kulttuurimedian jatkuva kutistuminen ja kritiikki-instituution kuolema kylläkin, pitkässä juoksussa. Osa työtä ovat nekin artikkelit, joille ei ole saanut julkaisijaa. Osa teksteistä on puolestaan työn alla ensi vuodeksi, kuten kuusi kirja-arvostelua sekä maailmanrakennusta käsittelevä artikkeli Onnimanniin ja sukupolvialuksia käsittelevä artikkeli Porttiin. Osa teksteistä on myös tuloillaan julki ensi keväänä, kuten tekoälyantologian jälkipuhe ja kalevalaisia fantastikkoja esittelevä haastattelujuttu. Samoin ensi vuonna ilmestyy perhepolitiikkaa ruotiva tietokirjani Pakollisesti lapselliset, eräänlaista kulttuurijournalismia sekin, toivottavasti.

Proosaa en kirjoittanut tänä vuonna juuri lainkaan, mikä on ikävän hyvä todiste tietoteksteille omistautumisesta. Nanowrimoon väsähdin 10 K sanan kohdalla. Kyllä siitä suht helppo jatkaakin olisi, kunhan saisi sopivan lomatauon kaikesta muusta. Novelleja kirjoitin kaksi, toinen ilmestyy em. antologiassa, toinen ei päässyt edes kunniamaininnoille kirjoituskisassa. 

Näihin tyhjäksi pihisevän taiteilijakuplan tunnelmiin ei työvuotta ole viihtyisä lopettaa, mutta monien muiden tavoin voi vain koputtaa päätä ja huokaista että sentään säilyttiin tänne saakka hengissä tästä ruttovuodesta. Valkoisessa kuplassa.

Ruttopukki (G-versioidut laulut)

 

Jälleen on se päivä vuodesta, kun on aika kohottaa malja ja laulu valon tuojalle, herrallemme Luciferukselle. Tällä kertaa Ruttopukin perinteisin sävelin:

 

Babyteeth (elokuva)

En matkustanut 300 km Kuopioon vain nähdäkseni "Babyteeth"-elokuvan, mutta olisin voinut, jos olisin tiennyt että kyseessä on vuoden vaikuttavin filmi. 

Paikallinen mullikkabladet noteerasi sen olevan "nuorisoelokuva", joten tein päätöksen teatteriin menemisestä 5 minuuttia ennen sen alkua. Täällä ruttovapaalla susivyöhykkeellä tällainen cityelämä on edelleen mahdollista.

Mutta mitä sainkaan kasvoilleni. Elokuvan joka kertoo kuolemansairaudesta.

"Babyteeth" (2019) on niitä festarijulkisuuteen luottavia indiefilmejä, jotka voivat käyttää läpikotaisin pateettista aihetta, nuoren ihmisen syöpäromanssia, tehdäkseen jotain omaa sen perustalta. Elokuvaa oli mennyt ehkä viisi minuuttia kun metaforinen genreleukani loksahti vertauskuvalliseen valtavirtalattiaan. Ja tätä jatkui läpi filmin. _Jokainen_ kohtaus (2-10 minuuttia) oli rakennettu ensisijaisesti draaman ehdoilla eli niissä tapahtui uskottavan yllättävä käänne, jonka katsoja joutui tulkitsemaan ilman edellä esitettyä informaatiota henkilöistä ja näiden suhteista. 

Ensimmäisen tarinakolmanneksen ajan joutui toistuvasti tarkistamaan käsityksiään _millaisia_ nämä hahmot oikein ovatkaan. Aluksi tarina oli vaikuttanut olevan kuin australialainen "American Beauty" yhdistettynä "Tähdissä on virhe" -syöpämelodraamaan. Pidemmälle nähtynä alkoi tuntua siltä, että kohtausten ylättävyys perustui ihan vain emotionaaliselle rehellisyydelle: millaisissa sijaistoiminnoissa hahmo paljastaa tunnetilansa. Arvata siis saattoi, että kyse oli näyttelijä-ohjaajan (Shannon Murphy) tilanteittain syventämästä kerronnasta. Pidin siitä kovin. Tällaista kohtaus kerrallaan tehtyä filmidraamaa on enää harvoin nähnyt sitten 1990-luvun X-sukupolvifilmien. Edes indietuotannoissa.

Ja silti "Babyteeth" pelaa täysin sen traagisen genreromantiikan varassa mitä syöpäromanssit, etenkin nuorten tarinat ovat, jopa sitä pakollista (K-12 -ikärajaa asiallisesti noudattavaa) eksistenssin-todistavan-ensiseksin kohtausta myöten. Elokuvan käsikirjoitus on onneksi niin tunneälykäs, että kaavamaiset hahmotkaan (emoteini, rankka poikafrendi, terapoiva isä, taideuransa uhrannut äiti) ja pliisun helppo musaraita eivät haittaa, tai ne "American Beauty" -tyyppiset lähiösatiirin odotukset. Ennen kaikkea näyttelijät ovat hahmonsa erityisen särmän tajuavia, ja käsivarakuvaus poimii kuin ohimennen oivaltaen ympäristöstä elämänvoimaa kirkuvia lintuja ja sormivärimustekaloja.

Elokuvan lopetus on syöpäromansseissa se mikä ratkaisee kerronnalle suotavat rohkeusmitalit. Tässäkään "Babyteeth" ei petä. Antaisin sille viisi tähtimitalia. Otsikoilla "Love" ja "The Beach" tehdyt lopukohtaukset kykenevät yllättämään vielä sittenkin, kun kuvittelee tietävänsä miten tällainen tarina loppuu. Anarkistista "kaikki on sallittua tartu hetkeen -periaatteen todistamiseksi" asennetta ovat monet muutkin syöpäkuvaukset alleviivanneet, mutta aniharvassa filmissä uskalletaan pelkistää tärkeimmät hetket niin pienesti kuin tässä filmissä. 

Lopulta kyse onkin ehkä vain siitä, miten empaattisesti katsoja suhtautuu _myötäkärsijöiden_ hahmoihin keskushenkilön, teininä kuolemaa tekevän Millan sijaan, ja sikäli näyttelijävalinnoista. Itselleni jopa hollywoodpatetiaa tihkuva "Tähdissä on virhe" on ainutlaautuisen koskettava nuorisofilmi, kun taas Valkeapään "He ovat paenneet" on kamalinta tekotaiteellista potaskaa mitä tiedän. Näiden kahden eksistentialistisen ääripään väliltä "Babyteeth" on vähintäänkin tärkein memento mori -filmi mitä tänä karmeana ruttovuonna saimme puheenaiheeksemme.

Kuvakukko-teatterin isossa salissa istui 12.12. näytöksessä takanani vain kolme ihmistä. Aluksi tunsin, lopulta tiesin olevani etuoikeutettu nähdessäni tämän melodraaman sääntöjä murtavan indiefilmin valkokankaalla. Kiitos indie-teatterille tästä tilaisuudesta.

Lainaelämää (elämäntapalukijana)

 

Kytkin lainahistorian päälle kirjaston PIKI-systeemissä 25.10.2018. Sen jälkeen olen lainannut näköjään 1054 teosta, kirjojen lisäksi siis myös elokuvia ja sarjakuvia ja lautapelejä. Musiikkia en juuri harrasta joten mukana on vain muutama cd. Kahdessa vuodessa olen lukenut varovasti arvioiden noin 600-700 kirjaston kirjaa, suunnilleen siis kirjan päivässä. Niiden lisäksi ovat luettavana olleet sitten kaikki arvostelukappaleet sekä ostetut kirjat, joita niitäkin kertyy aina muutama kappale per kuukausi.

 

Mitä kuvittelen muistavani makunystyröissä kaikista kauttani virranneista tekstiriveistä?

En kai muuta kuin lukuromaanien nuudelimaisen maun.

 

Jos jotain voisin palauttaa mieliin kahden viime vuoden lukemisesta, niin kaipa se kiteytyy Simenonin Maigret-teoksiin. En ole sitten teinivuosien ahminut yksittäisen kirjailijan teoksia ja päätynyt samanlaiseen ähkyyn. Viimeisimmät kirjastosta löydetyt teokset tuntuvat pakkopullalta ja silti ne lukee kuin mitään muuta maailmassa ei olisi tällä hetkellä tarjolla. Viimeisenkin Maigret-kirjan luettuaan on sitten vakuuttunut kuin teini ikään, ettei mikään maailmassa voi korvata tätä lukemisen hapanimelää iloa.

 

Muut kirjallisuuden harrastajat näkyvät lukevan autofiktiota samasta syystä, väsyneenä taideproosan metkuihin ja genreproosan kaavamaisuuteen. Itse en ole löytänyt dokumentoivan proosan ilosanomaa. "Neuvostoihmisen loppu" on juuri nyt yöpöydällä ja se jaksaa huvittaa karmeudessaan, ja onhan se ehdottomasti taitavan prosaistin kynäilemää enemmänkin kuin hirtehistä toimitustyötä.

 

Lapin lomalle otin mukaan kokeeksi sitä kehuttua Knausgårdia vain todetakseni, että minun makuuni se oli lukukelvotonta. Saman testin tein kirjastossa Tommi Liimatan kirjalle Rollo. Yhtä ähmättömän tyhjänpäiväistä kuin Knausgård. Toki on niinkin, ettei ole välttämättä kirjoittajan oma vika, jos hänen vapauttamansa mediapaine päästää rivilukijoiden nähtäväksi äijäegojen turhamaisuuden. Mutta miksi se mediakorporaatioiden sertifioima tyhjiö ei puhkea yhtä helposti kuin muut mediakuplat?

 

1790-luvulla elämä oli jännempää kuin fiktio

Ruttokauden toista lockdownia ennakoiden varasin kirjastosta pinoittain katsottavaa ja luettavaa, mm. pinon 1790-lukua käsitteleviä tietokirjoja. Niiden varassa oli tarkoitus edistää nanowrimo-projektia. Kirjat olivat kuitenkin kiinnostavampia kuin oma kirjoittaminen. Tarpeen upottautua kokonaiseen fiktiomaailmaan voi puolestaan kuitata kuten muutkin kaamoksella laiskuuttaan selittävät ihmiset: katsoa Game of Thrones -kausia uudelleen lävitse. Lainaelämää tämäkin. Mutta 1790-projektista osui sentään käsiin vuoden ylivoimaisesti paras lukuromaani, jalosukuisen laatima historiallinen esikoisdekkari 1793. Edes nykydekkareiden pakkoefekti eli sadistinen ihmiskuvaus ei tässä liiemmälti häirinnyt, kun sille oli selittävät ajankohdan puitteet. Kirjan jatko-osa 1794 oli sitten yhtä kiusallinen muistutus ruotsalaisen genreproosan kaupallisuudesta kuin 1793 oli ollut ainutlaatuisen rikas historiankuvaltaan. Jatko-osassa näkökulman vaihtaminen ei ladannut samanlaista kyseenalaistavaa empatiaa (roisto/uhri) tarinaan kuin ensimmäisessä kirjassa eikä kurjalliston Tukholmasta saatu enää esille muuta uutta kuin siirtomaasaaren - taas kerran - lapsellisen alleviivaava symboliikka ruotsalaisen häpeäntajun pimeänä ytimenä.

 

Pimeän syvyydessä ei sinänsä olisi vikaa, jos se olisi taiten käsiteltyä. Kuten avaruusoopperassa. Joululoman aikaan olen varannut luettavaksi sukupolvialuksia kuvaavia romaaneita, ainakin Heinleinin Orphans of the Sky ja Reynoldsin Jäänpuskijat. Määrättömän syvän avaruuden tuntu muistuttaa mukavasti suomalaisen kaamoksen ydintä, elävän kuoleman pimeyttä.