On taas se aika vuodesta, kun kalloja käännetään taaksepäin ja kaikkea kauhuun liittyvää voi pitää kollektiivisena leikkinä yksittäisillä ahdistuksilla pimeään vuodenyöhön vaipumisesta. Joon-ho Bongin true crime -draama "Memories of Murders" (2003) on sekin peliä säästeliäillä kauhukohtauksilla, vaikka yli kahteen tuntiin venyvä tarina pyrkii sanomaan jotain syvällistäkin 1980-luvun lopun Koreasta.
Pyrkii - ja verbalisoi sen viime kohtauksessa niin selvästi, että katsojan tehtäväksi jää vain kohautaa harteitaan ja unohtaa tämä elokuva. Loppukohtauksen vika on se, että kyseessä on juuri sellainen antikliimaksi jollaista tällaiselta elokuvalta osaakin odottaa. Ei mitään enempää.
Oikeastaan ainoa rikosdraaman perinnettä kunnioittava osa tätä elokuvaa on se, miten rikostutkintaa käytetään aikalaisyhteiskunnan fobioiden paljastamiseen. Tosin kun on nähnyt tarpeeksi monta korealaista elokuvaa, joiden yhteisin nimittäjä on se, että miehet purkavat turhautumistaan sadistiseen potkimiseen ja läiskimiseen, niin "Memories of Murders" tuntuu väkivaltakohtauksillaan osoittelevan kaikkialle eikä yhtään mihinkään.
Mr Bongin Oscar-palkitusta "Parasite'sta" (2019) en erityisemmin pitänyt ja vielä vähemmän tästä.
Vuonna 2003 valmistunut K-18-rikosfilmi on tuotu kuitenkin teattereihin "Parasiten" menestykseen vedoten. Seuraaaksi teatterilevitykseen on tulossa vielä mustavalkoinen versio "Parasitesta". Mitä muualla aasialaisissa elokuvissa tapahtuu, se on maahantuojille ilmeisen vähäpätöistä.
Korealaisen pikkukaupungin (vain puoli miljoonaa asukasta) elämänpiirejä elokuva tosiaankin esittelee laajalti. Esimerkiksi kohtaus yöllisessä avolouhoksessa on vaikuttava, samoin koululaisten leikki evakuoinnin harjoituksissa, ja monet rikostutkinnan kohtauksistakin ovat laveudessaan hyytäviä. Mutta varsinaiset murharikokset, joissa uhreina on myös lapsia, vievät elokuvaa sellaisiin tunnelmiin, josta ohjaaja Bong ei yritäkään sitä kääntää. Päinvastoin.
Kaikki se uhritutkimusten detaljipitoisuus ja kerta kerralta isommin kierroksin vitsaillut sadistiset kuulustelukohtaukset viestivät ainakin itselleni ohjaajasta, joka on kiinnostuneempi keksimään yhä uusia keinoja katsojien emotionaaliseksi tönimiseksi. Näinhän hyvät kauhuohjaajatkin toimivat, mutta heilläkin on sentään jotain sen spiraalin keskellä, mitä kauhun aihelmat kiertävät. Mr Bongilla ei ole mitään.
Elokuvan päähenkilöt ovat hyvä poliisi, tyhmä poliisi ja paha poliisi, jotka kaikki muuttuvat rikostutkimuksen aikana: hyvästä tulee katkera, tyhmä ymmärtää rajoittuneisuutensa, ja pahinta kohtalo rankaisee kuin ohimennen. Mikä tämän kehityskulun opetus on? Ei mitään, vastaa herra Bong. Tätä on korealainen syvämietteisyys. Musta huumori "ei minkään" äärellä naurattaa monet kerrat tätä elokuvaa katsoessa, kuten päähenkilön (sen tyhmän poliisin) etsiessä kylpylästä häpykarvattomia miehiä. Se naurattaa, koska se tehdään niin vakavissaan. Mikään amerikkalainen tai ranskalainen true crime -filmi ei edes tohtisi naureskella näin oksettavan rikosaiheen äärellä.
Menin katsomaan tänään (24.10.) "The Whistlers" ja "Memories of Murders", koska oli saatava käytettyä F***kinon sarjalipuista viimeiset ennen niiden umpeutumista. Valinnanvaraa oli erittäin vähän, joten ilman tätä korealaista filmiä olisin joutunut katsomaan kotimaisen "Seuraleikin". Kiitos herra Bongille tästä vähästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti