Maailmalliseen menestykseen nousseen näytelmän salaisuus ei tarvitse olla kummoisempi kuin rähjäromantiikan ja korkeakirjallisten viitteiden rehvakka yhdistelmä perhemelodraamaksi. Tällainen resepti löytyy Jez Butterworthin Jerusalemista (2009), jonka itsekin erehdyin katsomaan Helsingin kaupunginteatterissa, kun muutakaan jännittävän erilaista ja takuuvarmaa perusteatteria ei ollut tarjolla lähistöllä.
Petyin, enkä ollut ainoa, väliajalla kuullun jutustelun perusteella.
Ainahan teatterikriitikot ovat palvoneet rähjäromantiikkaa ja runosieluisia spurguja, joita he kiertäisivät kaukaa niillä samoilla Hakaniemen kulmilla, missä lestinheiton päässä samat hahmot ovatkin ihmeellisintä mitä brittinäytelmä voi tarjota ("greatest British play of the century"). Mutta miksi menestykseen on noussut juuri Jerusalem, urbaani paikallislegenda "luksuskiinteistöjen" nimbyistejä vastaan hangoittelevasta whitetrash-diileristä, joka lumoaa paikallisen nuorison huumeilla ja fantasioilla? Ovatko alkuperäisen esityksen ja Mark Rylancen tähtimaine rähjäkkeen pääroolissa riittäneet pohjustamaan maailmanmaineen?
 |
| Kuva: Otto-Ville Väätäinen |
Ehkä syy onkin ihan vain brittimentaliteetin lisäarvossa. Jerusalemin teemalauluna kajahtava satavuotias nimihymni julistaa Englannin (tulevaa) taivaallisuutta eikä britti-imperiumin (mennyttä) mahtia, mutta näytelmän fantisoivat osaset markkinoivat aivan samalla tavoin brittimyyttien ikiaikaisuutta kuin Neil Gaiman monissa, niin ikään universaaleiksi uskotuissa tarinoissaan. Kun tähän 'legendojen kaatopaikka' -rähjäromantiikkaan lisätään päähenkilöksi amerikkalaistyyppinen asuntovaunuun linnoittautunut altavastaaja jonka tragedia pilkottaa suhteessa menetettyyn perheeseen, on kooste myytävissä 'ihmisyyden perusdraamana'.
Paitsi Suomessa. Näillä raukoilla rajoilla rähjäromantiikkka on kokenut inflaation jo niin monta kertaa, ettei yksi byronilainen puska-ajattelija riitä herättämään ajatuksia vallankumousmyyttien paluusta. Tai edes toiveita draamasta. Rakenteeltaan Jerusalem muistuttaa enemmänkin talk-showta kuin teatteridraamaa. Ensimmäinen näytös kuluu siihen, että tusinan verran hassun syrjäytyneitä sivuhahmoja esitellään yksi kerrallaan. Sitten biletetään ja sitten taas biletetään.
Suurin osa hahmoista on puheiden perusteella 15-20 -vuotiaita, mutta heitä esittävät kolmekymppiset näyttelijät. Katsomossa tuntuu kuin olisi eksynyt täti-ihmisen kirjoittamaan nuorisodraamaan, jonka keskelle on pysäköity varoitukseksi Santeri Kinnunen: jos vietät tällaista taiteilijaelämää niin sinustakin tulee tällainen maineesi pöhöttämä vitsi. Kinnunen pääsee aivan liian helpolla puhkumatta voimaa ja vimmaa hahmoonsa, kun taas sivuosissa muut näyttelijät tekevät liiankin eksentrisiä yhden ominaisuuden karaktäärejä.
Kaupunginteatterin yleisö koostuu kuitenkin vaativaa draamaa odottavista eläkeläisistä eikä keppanansa kokaan apgreidanneista nuorista. Teatterista lähtiessä sietääkin miettiä, tulisiko tällaisen näytelmän rähjäromantiikka enemmän iholle, jos se olisi täysin lokalisoitu? Vai näyttäisikö se vieläkin pateettisemmalta varoitustarinalta?
Jerusalemin lopetus on kieltämättä komea yllätys, jopa kaupunginteatterin resursseilla. Mutta ei se pelasta yli kolmen tunnin kestoa ja väsyttävän draamatonta, aikuisia brittikorttejaan repliikkien välistä vilauttelevaa nuorisonäytelmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti