Honkapohja & al (toim): Kun miekat lauloivat (tietokirja)

    

Alpo Honkapohja, Aleksi Mäkilähde & Sara Norja (toim.): Kun miekat lauloivat. Muinainen Englanti kronikoiden, eeposten ja elegioiden kertomana

360 s.
Gaudeamus 2026

 

Tänä keväänä suomalaisessa spefissä jyrää äijäproosaksi sanottu keskiaikafantasia. Kertoneeko se jotain aikakaudesta vai vastareaktiosta naiskirjallisuutena pidetylle romantasialle?

Ensin saatiin Niilo Seväsen keskiaikafantasia Unten kruunu, sitten Jussi Moilan Kullervo-sovitus. Jossain välissä ilmestyivät myös Toivo Kuidun Praedor-maailmaan sijoittuva esikoisteos sekä muhkea albumilaitos sarjakuvaklassikosta, Prinssi Rohkeasta.

Tätä yllättävää, enemmänkin terävää kuin laveaa buumia ilmestyi täydentämään erinomainen tietokirja, anglosaksisen ajan runoutta esittelevä artikkelikokoelma Kun miekat lauloivat. Toimittajien lisäksi kirjassa on mukana kuusitoista muuta asiantuntijaa ja suomentajaa. Mikään kerralla ahmaistava, historian juonta noudatteleva tietoteos ei ole kyseessä, vaan enemmänkin hakuteoksena toimiva johdatus muinaisenglannin runouteen, paljolti myös englannin kielen kehitysvaiheisiin.

Otsikointi, kuvitus ja takakansi toki kauppaavat kirjaa meille miekkapitoisen fantasian harrastajille. Filologian harrastajalle ja opiskelijalle kirjaa antaa kuitenkin enemmän kuin tolkienilaisesta fantasiasta tai kuningashistorioista kiinnostuneelle diletantille. Viiteen aihekokonaisuuteen jaetuista esittelyluvuista vain yksi keskittyy aikakauden taisteluihin. Varsinaisia sankarirunoja, kuten Beowulfia, esitellään lyhyesti, koska kyseistä runoutta on säilynyt niukasti muinaisenglannista.

Koska anglosaksien myyteistä ei ole säilynyt myöskään samanlaista yhtenäistä esitystä kuin Edda-runojen tallentama pohjoismainen mytologia, on aikakauden runoista yritetty erotella kristillisen ja pakanakulttuurin aineksia sekä rekonstruoida niiden yhteyksiä historiallisiin hallitsijoihin ja taisteluihin.

Runsaasti sivutilaa annetaan suomennosnäytteille. Niissä aiheena on yhtä hyvin loitsuresepti, matkakertomus tai kaipuuelegia. Runoista annetut tulkinnat avaavat samalla muinaisenglantilaisen kulttuurin erilaisia käyttötapoja runoudelle. Esimerkiksi ”Vaimon valitusta” voi lukea myös pakanajumalattaren roolirunona tai symboliikalla leikittelevänä arvoitusrunona: "Minun käskettiin asua metsälehdossa,/ tammipuun alla maaluolassa./ Tämä maasali on vanha,/ olen kaikkialta kaipuun puristama." (Suom. Sara Norja)

Jopa muinaisrunoissa esiintyvä runonlaulaja, scop, on tutkimuksen mukaan myyttinen hahmo. Oikeasti anglosaksien hoveissa ei nähty harppua helkytteleviä bardeja.

Kun miekat lauloivat on silti sopiva nimi kirjavan kokoelman otsikoksi. Englannin anglosaksinen aikakausi, roomalaisten lähdöstä aina Vilhelm Valloittajan saapumiseen, oli totisesti miekalla hallitsevien, jos kohta myös kristinuskolla uhkailevien valtakautta.

Mantereelta saapuneet germaaniheimot, anglot ja saksit ja juutit, eivät kuitenkaan hävittäneet Englannin alkuperäisiä asukkaita. Etniset ryhmät sekoittuivat vuosisatojen kuluessa ja perustivat fantasiakirjoistakin tutut seitsemän kuningaskuntaa. Vasta 900-luvulla Englannista voi puhua yhtenäisenä valtiona.

Jos suomalainen lukija ei aikakaudesta muuta muista kuin Alfred Suuren sekä kuningas Arthurin ja Robin Hoodin legendat, niin eivätpä – kirjan mukaan – siitä enempää tiedä nykypäivän brititkään.

Kiistoihin legendojen todenperäisyydestä filologi Alpo Honkapohja toteaa, että keskiaikaisille runoilijoille hahmot olivat yhtä vapaata kuvitelmien materiaalia kuin nykypäivän Hollywoodille. Olennaisempaa kuin sankarihahmo itsessään on ollut ”tarinakehikko”, sankarihahmoon liitettyjen tarinoiden muokattavuus toisiinsa nähden.

Suositeltava paikka aloittaa kirjan artikkeleihin tutustuminen onkin avata se loppuluvusta ”Anglosaksien perintö”. Sieltä löytyvät ne yhteydet nykypäivään, jotka siivittävät muidenkin artikkeleiden lukemista, selitykset kuningas Arthurin ja Robin Hoodin suosiolle mutta myös varoitukset siitä, miksi ”anglosaksinen” on muuttunut äärioikeiston poliittiseksi käsitekassaraksi.

Monin paikoin kirjan artikkeleissa viitataan J.R.R. Tolkienin anglosaksisesta mytologiasta ja sanastosta ammentamaan tarustoon. Vähintään yhtä antoisia fantasian ystävälle, roolipelaajista puhumattakaan, ovat anglosaksien kronikkaa, kaksimielisiä arvoituksia ja matkakertomuksia esittelevät artikkelit. Jatkoksi toivoisi vastaavan kokoista esittelyä kelttikulttuurista ja sen perinnöstä kirjallisuudelle, eritoten fantasialle.

 

Markku Soikkeli

 Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2026.