Yleensä epookkifilmin onnistuneisuuden voi arvioida naisten puvustuksesta: vaatteista itsestään syntyy se interiööri jota naishahmot kantavat mukanaan myös kartanoiden pihoilla ja kaupunkien kaduilla. Mutta "Upseeri ja vakooja" ("J'Accuse", 2019) on erilainen epookkifilmi. Sen vaikuttavuus ilmapiirin luomisessa perustuu valtaviin joukkokohtauksiin, joissa sadat upseerit, lakimiehet ja toimittajat rakentavat läsnäolollaan uuden aikakauden julkista tilaa. Tätä murroskauden tematiikkaa, porvarillisen julkisuuden muuttumista älymystön haastamaksi mediajulkisuudeksi, ohjaaja Roman Polanski käsittelee niin asialleen omistautuneesti, että se jo antaa syyn katsoa "Upseerin ja vakoojan".
Vastakkain ovat armeijan suljettu maailma, eräänlainen jäänne ranskalaisesta aatelista, ja uuden ajan kriittinen keskiluokka, johon armeijan sisäpiiristä tuleva eversti Picquart joutuu turvautumaan saadakseen oikeutta itselleen ja tutkimalleen Dreyfusin tapaukselle. Armeijan suljettua maailmaa edustaa se kapeiden käytävien ja natisevien kaappien rakennus, jossa tiedustelupalvelun upseerit keräävät tietoja vihollisvaltojen agenteista. Sen paranoidisen maailman upseereja Polanski tyypittelee hyvin tekemättä heistä kuitenkaan farssimaisia hahmoja.
Mitä mahtipontisemmin armeija pyrkii toimimaan 1800-luvulla muodostuneessa porvarillisessa julkisuudessa kansalliseen merkitykseensä vedoten, sitä enemmän se tulee paljastaneeksi sisäpiirissä sovituista, salaliittolaisista sopimuksista. Ja tästä syntyy se varsinainen draama, jota pohjustetaan jo komeassa alkukohtauksessa jossa tuhannet sotilaat näyttävät kerääntyneen paraatipihalle Dreyfusin upseeriarvon julkiseen riistämiseen. Repliikeissä, joilla upseerit kärkevimmin paljastavat persoonansa, toistuvat viittaukset kansalliseen häpeään, jota Ranskan armeija kantaa koko kansan edestä Saksalle hävityn sodan (1870-71) seurauksena.
Kiitollinen saa olla siitä, että näki tämän elokuvan isolta kankaalta, niin keskeisiä nuo isot joukkokohtaukset ovat teeman, uuden julkisuuden syntymisen kannalta. Mutta mikään poikkeuksellisen tärkeä elokuva "Upseeri ja vakooja" ei ole, etenkään Polanskin pitkällä uralla. Ei myöskään sellainen johon haluaisi palata näyttelijöiden ansiosta, niin juonivetoinen ja sellaisenaan haukotuttavan hidas tämä filmi kumminkin on.
Ensimmäinen puolisko filmiä on salaliittojännäriä, toinen puolisko oikeussalidraamaa. Elokuvaa on mennyt puolitoista tuntia ennen kuin Émile Zola, uuden aikakauden varsinainen sankari, tulee mukaan tarinaan, eikä hän senkään jälkeen saa kuin sekunneissa mitattavan kuva-ajan. Jean Dujardinin esittämä Picquart on Polanskin valitsema päähenkilö, syyttömien puolustaja vakamuksensa vuoksi, eikä sellaisenaan järin monipuolinen hahmo. Picquart tapailee salaa ministerin puolisoa ja toimii upseeriarvostaan huolimatta vakoilun eturintamassa, muttei hänelle kumminkaan tapahdu mitään jännittävämpää kuin sinänsä vaikuttavasti toteutettu kaksintaistelu pönäköimmän salaliittolaisen kanssa.
Näin käsikirjoitus pitäytyy historian todistetuissa tapahtumissa. Silti filmiä katsoessa tulee ajatelleeksi, että josko aihe on liian lähellä ranskalaisia kaikesta nationalismia ruotivasta asenteestaan huolimatta.
Emmanuelle Seigner tekee pikkuisen roolin Picquartin rakastajana. Muutoin elokuvaa ei tulisi edes ajatelleeksi Polanskin ohjaamaksi. Ehkä se on sekä paras suositus että osoittelevin valitus tästä teoksesta? Tosin ne jaksot, joissa kuvataan Dreyfusin elämää Pirunsaaren vankilassa, näyttävät siltä kuin taiteensa tunteva ohjaaja huvittelisi sillä, miten hullunkurista on käsitellä sekä etäistä AIKAA että etäistä PAIKKAA mukamas epookin ehdoilla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti