KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2023

Proosaklubilla Helsingin Lääkäripäivillä 26.1.

Työväen näyttämöpäivillä 27.-29.1.

Keväällä ilmestyy kirjani Fantastiset vankilat Kulttuurivihkoilta

Syksyllä ilmestyy kirjani Alfred Hitchcockin 30 klassikkoelokuvaa Avain-kustantamolta

8.-11.6. Eurocon Uppsalassa




keskiviikko 18. tammikuuta 2023

Avatar 2 (sota-animaatio)

 

On monta syytä miksi James Cameronin "Avatar"-tuotteista on turhauttavaa puhua elokuvina eikä videopelitallenteina, mutta jos ne kerran on pakko luokitella filmimediaksi niin miksi ei sitten animaatiofilmeiksi? Niin ohutta kuin pitkääkin on tämä cameronilainen sota-animaatio, jonka pikselipinta laineilee väreissä riippumatta siitä, ollaanko viidakossa, vuorilla vai merellä.

Animaatiohan edustaa periaatteessa sitä "puhdasta elokuvaa", mistä Hitchcockin ohella moni muukin ohjaaja on haaveillut: vain viivoja, ääniä ja väripintoja. Näin abstraktissa esitystavassa mikä tahansa voi venyä ja muuttua miksi tahansa, mutta animaationtekijät ovat ymmärtäneet käyttää tätä maailmakohtaista väkivaltaisuutta kurinalaisesti naurattaakseen katsojia juuri niissä kohtauksissa, jotka ovat tuttuja slapstick-komiikan troopeista. Näin katsoja voi nauraa sekä visuaalisen vitsin yllättävälle venytykselle että tutun vitsin parodialle.

Mutta Cameronin "Avatarit" ovat läpensä huumorittomia. Ne myös paketoidaan mainonnassa vakavaan ekologiseen sanomaan, joka on niin hölmön läpinäkyvä muodollisuus, että potentiaaliset katsojat (ja jopa jotkut median edustajat) ymmärtävät, ettei mitään muutakaan voi elokuvasta pitää 'sisältönä' fiktiotuotteen perinteisessä mielessä. 

Näin isoimmaksi uutiseksi "Avatareista" jää aina ja ainoastaan niiden tekemiseen käytetty teknologia. Multiplexiin "Avataria" mennään katsomaan TODISTEENA digiteknologian uskomattomasta vääntövoimasta. 

 

Urospuolisen smurffin erottaa vain isommista aseista.
 

"Avatar 2" -filmin (2022) myötä jopa korona-aikana haudatut 3D-lasit on tuotu takaisin teattereihin. Tarkoitushan ei ole katsoa MITÄ valkokankaalla tapahtuu vaan käyttää laseja niin kuin hevoset silmälappuja muun maailman poissulkemiseen. Jos lasien lävitse kuva muuttuu sumuiseksi, vika on katsojassa.

Yli kolme tuntia tätä kolmiulotteista sumutusta kuulosti vihoviimeiseltä filmikokemukselta mihin haluan aikaani käyttää. Mutta näinä loputtoman harmaina talvipäivinä lupaus sinisen meren sinisestä smurffiperheestä alkoi houkuttaa juuri väripinnnan itseisarvona, etenkin kun huomasin, että päivänäytöksiin oli Finnkinolla varauksia vain 5-10 katsojalla, vaikka isoon saliin mahtuisi 400. 

Tänään sitten maksoin tämän ylellisyyden eli 20€ lipun siitä hyvästä, että sain tuntea istuvani valtavassa salissa lähes itsekseni. Ja katsella isosta 3D-kuvasta sen tarkennettua 2D-aluetta. 

Välillä kokeilin miltä valkokangas näyttäisi 3D-lasien lävitse, mutta vaikutelma kolmiulotteisuudesta toimi vain muutamissa kirkkaimmin valaistuissa ja vahviten kontrastoiduissa kohtauksissa, ei esimerkiksi pitkissä vedenalaiskohtauksissa, missä niiden pitäisi olla parhaimmillaan. 3D-tekniikka on yhtä tuhtia huijausta kuin ennenkin.

Tarina tässä "Avatarin" jatko-osassa on yhtä tyhjänpäiväinen kuin ensimmäisessä filmissä, mutta uusia scifistisiä ideoita on vähemmän ja kulttuuriryöstöä vähintään yhtä paljon. Tatuoitu valas on kyllä aidosti cool idea, etenkin kun sitä sielusisarenaan puhuttelevalla smurffilla on yhtä tatuoitu odottavan naisen vatsa.  Avaruussmurffien luonnonläheisyydestä ei paljastu enempää, mutta ovathan heidän planeettansa kansat kaikki nyt todistetusti tasa-arvoisia, koska kaikki ovat yhtä sinisiä ja jokaisella on sama fallinen häntä.

Mitä uutta digianimaation seuraava sukupolvi voi avaruussmurffien "Avatar"-maailmaan tuoda?
Yhä näyttävämpiä tapoja hävittää sitä. 

 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti