Asteroid City (elokuva)

 

Fantastic Mr. Fox oli viimeinen älykkäästi lapsellinen elokuva ohjaaja Wes Andersonin uralla. Sen jälkeen hän on tyytynyt elokuviin, joissa pikkuvanhat taikurihahmot, animaatiojaksojen yllättävyys ja naiivi romanttisuus ovat saaneet korvata sen lapsen suoruudella reagoivan sarkasmin, mihin hän luotti varhaistuotantonsa käsikirjoituksissa (1996-2009). Pohjanoteerausta myöhemmällä uralla on edustanut täysanimaatio Isle of Dogs (2018), joka oli niin väkisin hymyilty ja umpirasistinen tarina, etten ole voinut katsoa sitä toista kertaa.

Toki olen katsonut jokaisen Andersonin filmin jo teatterikierroksella Steve Zissou -filmistä (2004) alkaen. Kuvamaailmaltaan ne ovat aivan muuta kuin mitä kukaan muu tekisi – ja sen kuvamaailman sisällä pulppuavat omanlaisensa ideat, jotka viehättävät silloinkin kun elokuvan juoni painelee niistä ylitse tuhatta sataa.

Tuorein tapaus Asteroid City oli myönteinen yllätys Anderson-elokuvaksi, rauhallisesti monipuolisempi kuin edelliset aika- ja kertomustasoja sekoitelleet ohjaukset (Budapest Hotel [2014] ja The French Dispatch [2021]). Ennen kaikkea: se ei ole niin pakotetun ja pateettisen ulkokirjallinen kuin nuo kaksi edellistä. 

Asteroid Cityn metakertomuksena toimii näytelmä, jonka me katsojat saamme nähdä koko valkokankaan leveydelle kuumeisissa autiomaan väreissä levittäytyvänä scifi-tarinana. Välillä hypätään lavasteisiin hahmoja näyttelijän epävarmuuden tai taustatyön kautta selittäviin, useimmiten hahmonrakennusta ironisoiviin kohtauksiin. Näitä metatason hyppyjä yhdistää kertojahahmo, ikään kuin ohjaaja-käsikirjoittaja Anderson ei olisi (taaskaan) varma, mikä kerrontatason rikkomus tuntuisi katsojasta syvälliseltä.

Elokuvan nimeä mukaileva "varsinainen" tarina on scifistinen vain sillä samalla nostalgisoivalla tavalla kuin mitä kaikki muu Asteroid Cityn lavasteisiin kerätty 1950-luvun aikalaisrihkama vaatteineen, juomineen ja elokuvaviitteineen. Silti se scifistisyys kraattereineen ja atomipommikokeineen sentään hymyilyttää. Ensimmäinen puoli tuntia tarinakin etenee vinkeää vauhtia... ja sitten hidastuu ainakin kolmeksi vartiksi ennen kuin koko ideoiden sirkus kiihdytetäänkin äkisti loppuun. 

Autiomaa postmodernin simulaation nollakohtana on tietysti sellainen akateemisen/amerikkalaisen itsetietoinen illuusio, jota Andersonilta odotetaan – ei niinkään näytteille kuin näyttönä.

 

Näyttelijöiden käyttäminen sisustuselementtinä on jostain syystä sitä postmodernia ironiaa, joka on helpoiten uponnut ylituotettuja elokuvia suosivaan yleisöön. Valtava kaarti nimekkäitä näyttelijöitä laukomassa muutaman muka-muka-nokkelan repliikin on takuu sille, että elokuva tuntuu täyttävän Tärkeän Filmin tuotantoarvot. 

Sikäli nämä Anderson-tuotteet ovat luomupahvilta näyttävä vaihtoehto hahmokaarteihin ja efektipintoihin luottaville supersankarituotteille. Molemmat tuotteet takaavat seksittömiä romansseja ja umpiheteron maailmankuvan. Asteroid Cityssä nähdään, sentään, ensi kertaa miesten välinen suudelma. Sen verran Anderson, kun kerran Marvelkin, joutuu antamaan periksi todellisuudelle.

Toinen syy Andersonin yllättävään menestykseen 2000-luvulla on se, että hänen kuvaestetiikkansa liioiteltu symmetria ja mainoksia jäljittelevät väripintansa näyttävät paljon paremmilta televisiossa kuin valkokankaalla. Teattereissa hänen elokuvahistoriaa nostalgisoivat komediansa tuottavat yhtä vähän kuin muutkin festareilta ponnistavat indiet, mutta niille on ilmeisen varma kuluttajakunta kotisohvilla. Kuvat ovat yhtä kuolleen staattisia ja asenne näyttelijäammattiin yhtä alentuva kuin A. Kaurismäellä, mutta sentään gagit näyttävät tuoreilta ja ironia on niin hitaasti alleviivattua että senkin ehtii hoksata ennen seuraavaa juonen keskeyttävää kommentaaria.

Itse pidän merkittävänä bonuksena sitä, että lapsinäyttelijät ovat Andersonilla yllättävän hyviä esiintyjiä puolivakavia aikuishahmojen kopioita tehdessään. Ehkä siksi Moonlight Kingdom (2012) on se ainoa 2000-luvun Anderson-filmi johon voisin vielä palata. Tässä Asteroid Cityssäkin lapsia on melkoinen liuta, mutta heillä ei ole lähellekään samassa määrin kuva-aikaa kuin aikuisilla. Vielä voi toivoa, että Anderson tekisi joskus elokuvan pelkillä lapsinäyttelijöillä.