Kontinental '25 (elokuva)

 

 

Edellinenkin Radu Juden elokuva piipahti Tampereella teattereissa, mutta lähes kolmetuntisena se jäi näkemättä, koska tiedän, miten dokumenttipitoisia Juden elokuvat ovat. Niitä on mukavampi katsella kotisohvalla, etenkin kun nuo kaksi viimeisintä löytyvät jopa Cineastin palvelusta.

Juden uusinta elokuvaa Kontinental ’25 (2025) menin kuitenkin katsomaan Niagaran aamunäytökseen, koska niin vähän on ollut sielläkään pitkiin aikoihin sellaisia ”oikeita” elokuvia, sellaisia, joiden kuvakieli ja kerronta syntyvät aiheesta eikä algoritmista.

Ja sitähän nämä Juden elokuvat edelleenkin ovat, jos mitä, erittäin tukevasti aiheelleen omistettuja. Jos vain keksii mikä se aihe on.

Esimerkiksi Kontinental ’25 on tarinallisempi kuin kolme edeltävää Juden elokuvaa ja sen päähenkilön, kyynelehtivän ulosottovirkailijan (Eszter Tompa) syyllisyyden taakkaa käsitellään pontevasti, mutta aina kohtausten välillä nähdään kuvia kaupungin taloista ilman mitään yhteistä selittävää tekijää.

Helppo olisi päätellä, että vanhan ja modernin maailman murrosta tässä tematisoidaan, kun filmin nimikin viittaa huippuhotelliin, jonka rakentaminen hävittää paikallisten ihmisten kodit ja ajaa Romanian romanit yhä ahtaammalle. Mutta paljon muutakin tuntuu olevan tekeillä… vaikka kuvissa nähdään lähinnä suurkaupungin autoja ja taloja ja aina välillä ahkerasti valittavia ihmisiä. Ja sitten taas tolkutonta autoliikennettä ja taustaliikenteen meteliä taustamusiikin sijaan, ja talojen julkisivuja ja sisäpihoja, jne. Ja dinosauruksia. Juuri sopivan somasti kitschiksi kutistuneen uskonnon vertauskuvana.

Juden elokuvia olisi vähättelevää sanoa ”dokufiktioksi”. Niissä käytetään villin ironista kommentointia ylipäänsä kaikkeen dokumenttimaiseen todistusvoimaan ja etenkin sen pohjalta tehtävään moralisointiin. Silti ne ovat poikkeuksellisen moraalisia elokuvia, jossain sellaisessa yleishumanistisessa perinnössä, joka läpäisee eurooppalaisen elokuvan parhaimmistoa ja jota alan festivaaleilla hymistellään niin pateettisesti, että ilman Juden kaltaisia artisteja taidefilmi olisi mausoleumisoitunut ajat sitten.

 

Uskonnollisen kitschin kaunein stilli 2025

Kontinental ’25 -elokuvan tarina ja kerrontarakenne ovat samalla tavoin pilkallisen yksinkertaisia kuin Bad Luck Banging -elokuvassa (2021): prologissa nainen tekee virheen ihan vain elämällä ominta elämäänsä, BLB:ssa tekee kotipornovideota ja K25:ssa tulee säälineeksi koditonta miestä. Virhe särkee hänen julkisen imagonsa, jonka korjaamiselle hän sitten omistaa seuraavat kaksi tuntia… loputtomin keskusteluin.

Isoin ero edeltäviin Juden elokuviin on se, että Kontinental ’25 sisältää vähemmän dokumentaarista materiaalia, etenkään katsojan makua koettelevaa kitschiä tai edes katsojan puhuttelemista tarinamaailman sisäisenä yleisönä, missä taas edellinen ohjaus, Do Not Expect Too Much from the End of the World (2023) oli leuat loksauttava tapaus, kiitos filmin eräänlaisena juontajana toimineen näyttelijän (Ilinca Manolache) luoman häijyn feministihahmon. 

Pikemminkin Kontinental ’25 asettelee kohtauksia analogisiksi elokuvan sisällä ja rakentaa siten syyllisyydestä ennemminkin yhteiskunnallista aihetta kuin psykologista teemaa; esimerkiksi päähenkilö Orsolyan juopunut keskustelu zen-anekdootteja pursuavan oppilaansa kanssa rinnastetaan ahdistavan syvälliseltä näyttävään keskusteluun papin kanssa.

Keskustelukohtaukset ovat pitkiä ja niissä 2000-luvun realismi tarkoittaa sitä, että näyttelijät jätetään (tai annetaan siitä illuusio) kameran armoille puhumaan sen aikaa, kun juttua riittää. Tätä tilannekuvan staattisuutta korostetaan sillä, että kameran autofokus hypähtää välillä aivan muualle kuin etualalla puhuviin ja kääntelehtiviin ihmisiin.

Näin pelkistäen voisi muotoilla Juden estetiikan: ihmiset ovat samanarvoisia kuin rakennukset, ja ainoa mikä elää on autoliikenne.

Mutta siinä missä Juden edelliset elokuvat viittasivat aikakauden murrokseen ennen kaikkea pinnallistuvan kuvankulutuksen aikakautena ja siihen rinnastuvana (romanialaisena) pikkuporvarillisuutena, nyt tärkein viittauskohde ovat elokuvat. 

Elokuvan nimi ja alkuperäinen juliste tekevät selväksi, että tämä on nyt meidän aikamme Rossellini-Bergman -tarina, meidän aikamme moraalinen tutkielma Europa 51’ -filmin (1952) tapaan. Orsolya on meidän aikamme seurapiirirouva, joka kovasti haluaisi löytää persoonansa ytimen syyllisyyttä tuntemalla, mutta ei millään löydä sille vastakaikua ympäristöstään.  Hän on yhtä aikaa sympaattinen, ymmärrettävä, itsekriittinen ja naurettavan pinnallinen.

Juden edellisiä kansanmoraliteetteja helpompi ja sisäsiistimpi tapaus tämä elokuva on sikälikin, että ikäraja voisi olla nyt K-6, väkivalta ja seksi nähdään vain viitteellisesti.

Ja lisää romanialaisia kansanmoraliteetteja on näköjään luvassa: viime vuonna on valmistunut jo Dracula-elokuva, ja 2026 on tulossa ilmeisesti uusi sovitus Kamarineidon päiväkirjasta.  Ja sen perässä Frankenstein… Mukavahan se olisi tietysti nähdä niitä ohjaajan varhaisiakin elokuvia (2009-2016), siltä ajalta, kun ”romanialainen uusi aalto” lupaili jotain laajempaakin eurooppalaisen elokuvan vyörytystä.

 

Niagaran aamunäytöksessä Kontinentalia oli katsomassa kymmenen ihmistä. Se on kymmenen kertaa enemmän kuin romanialaiselta taidefilmiltä odotin, joten neljä tähteä myös yleisölle.