Panu Tuomi muistoissa (1968-2025)

 
”Ei se kirjallinen luominen sairauteen katkennut, vaan rantatunnelin rakentamiseen.” 

Sellainen kaupunki on Tampere, sellaista on elää runoilijana kaupungissa, joka on luovuttanut asukkaidensa oikeudet gryndereille. Runoilija Panu Tuomi ei ollut mikään mimosamainen luonne taiteilijana, mutta hänen muisteluillassaan (27.8.2025, Tahmelan huvila) toistui todistus siitä, että Tampereen kaupungin de-re-konstruktio ympärillä vaikutti runoilijan työhön, niin kuin tuo mieletön täydennysrakentaminen vaikuttaa meillä muillakin, jotka haluaisimme pitää Tamperetta asuttavana kaupunkina.

Panu Tuomen muisteluilta oli Pirkkalaiskirjailijoiden jäsenilleen järjestämä, ainutkertaisen tarpeellinen tilaisuus. Tuomen poismeno yllätti meidät kaikki, jotka emme tienneet, että hän oli jo kolme vuotta sinnitellyt vakavan sairauden kanssa. Ainutkertainen, tietysti, myös sen vuoksi, miten ainutkertainen runoilija Tuomi oli niin Tampereen kuin Suomen mittakaavassa: katoliseen mystiikkaan viehättynyt, vanhanmaailman tapaan sielukas kirjailija, mutta myös ihminen joka rakasti jalkapalloa, Carl Barksia ja georgialaista mineraalivettä.

Itse tunsin Panu Tuomen (1968–2025) lähinnä Pirkkalaisten kautta, ehkä yliopistoltakin. Ja kuten monet monet muut, Panuun törmäsin toisinaan kaupungilla ja kun hän pysähtyi juttelemaan niin hän asettui kuin puu paikoilleen osoittamatta kiirettä mihinkään. 

Pidin erityisesti hänen vinoilustaan runoilijamyyttiä kohtaan. Panun imagoon kiinteästi kuulunut nahkasalkkukin saattoi olla nuivaa vitsailua myyttiä vastaan. Kukaan ei koskaan nähnyt mitä salkussa piili.

Haastattelin Panua jossain tilaisuudessa ja kun kysyin, pitääkö paikkansa, että barokkimusiikki on hänelle keskeinen inspiraation lähde, hän tokaisi sarkastisesti, että juu, heti kun hän aamulla herää hän laittaa barokkimusiikin soimaan. Ja silti se saattoi olla totta. Muisteluillassa tuli esille, että Panu oli ollut itsekin musiikillisesti lahjakas, joten kyse ei ollut mistään henkevän ilmapiirin herättelystä. Eikä varsinkaan runoilijastatuksen rakentamisesta. Panuhan ilmaantui kaksinkertaisena poikkeuksena vuosituhannen vaihteen runouskentälle, jonka julkisuutta hallitsi hesalaisten älykkörunoilijoiden ja turkulaisten kapakkarunoilijoiden vastakkainasettelu. Tämän poikkeusaseman vuoksi hänen poetiikkansa erikoisuutta on ehkä liioiteltukin kritiikeissä.

Muisteluiltaan menin kuullakseni, miten Panun tunteneet ihmiset selittäisivät hänen runouttaan, joka oli minulle jäänyt kryptisemmäksi kuin ihminen, jonka senkin tunsin heikosti. Kari Aronpuro, joka tuon yllä siteeratun ajatuksen tokaisi, muisteli Tuomea hengenheimolaisena ja tärkeiden kirjojen esittelijänä, mikä lieneekin hyvä tulkinta-avain Panun runouteen.

Parhaan luonnehdinnan Panu Tuomesta esitti iltaa isännöinyt Jonimatti Joutsijärvi
sanoessaan runoilijan olleen ”toisenmaailman kauppamies”. Tällä hän tarkoitti sitä, että runoissaan Tuomi leikitteli paitsi kirkollisen mystiikan sanastolla myös viitteillä yhtä korkealentoiseen maailmankirjallisuuteen. Leikittely näkyy kokoelmien nimissäkin, kuten Pyhän Vituksen tauti, Vaaleanpunainen ilmestyskirja, Jerusalemin syndrooma, ja – viimeiseksi jäänyt – Kardinaali Zen (2023).

Myös numeromystiikkaan Tuomi oli niin vihkiytynyt, ettei se ominaisuus (etenkään runojen rytmiikasta) ole ehkä tullut kunnolla esillekään hänen runotyyliään arvioidessa, totesi Joutsijärvi. 

Tällaisia mystiikasta mehustettuja ominaispiirteitä ei pidä tietenkään liioitella sen paremmin Panu Tuomen kuin hänen esikuvansa, Eeva-Liisa Mannerin, kohdalla. Jos vain Tuomenkin runoutta luettaisiin enemmän ääneen, niiden rytmiikkaan ja soinnullisuuteen kätketty kauneus tulisi helpommin ilmi. Rytmi ei pelkästään luo uudenlaisia järjestyksen muotoja, vaan myös vapauttaa runoilijan ja lukijan tottumuksista, sanoo Tuomi eräässä essessään.

Ja kyllä niitä Panun runoja sitten luettiinkin eli lausuttiin muisteluillassa. 

Illan paras avain oli muistutus Panu Tuomen esseekirjasta ”Poeettinen korrektius” (2006), joka on varmasti jäänyt kirjailijan runokokoelmien varjoon. Kirja on ilmestynyt esseeteosten sarjassa, osana 2000-luvun alun esseebuumia, tamperelaiselta Sanasadolta. Runoilija puhuu -sarjassa ilmestyi aikoinaan vain viisi teosta (Ihalainen, Joutsijärvi, Kellokoski, Rekola, Tuomi), mutta ne kannattaa etsiä käsiinsä, etenkin avauksina siihen, millaisena runoilijat itse näkivät työnsä 2000-luvun varhaisina vuosina. Panun kirjasta löytyy muun muassa muistelma uran alkuajoilta. Hauska on lukea, että itselleen tärkeimmäksi opastajaksi Panu siinä nimeää Risto Ahdin. 

Kotiin tultua piti tarkastaa, oliko niitä Tuomen runokokoelmia tosiaan kymmenen, kuten muistelijat niin illassa kuin lehtijutuissa ovat toistelleet. 
Ei ollut. Niitä on yksitoista. Siinä teille numeromystiikkaa.

Varasteleva varpunen (elokuvahko)

 
Robert Guédiguianin edellinen elokuva, Elämä on juhla (2023) taisi jäädä minulta näkemättä, koska en muista enkä tiedä siitä mitään. Saa jäädäkin näkemättä, jos se on yhtään samanlainen kuin Guédiguianin uusin ohjaus Varasteleva varpunen (2024, La Pie Voleuse). 

Voi vain (taas?) ihmetellä miten vähissä Ranskan kokoisessa maassa ovat draaman ammattilaiset, jos näin keskeneräinen ja kerronnaltaan tv-sarjamainen filmi tuetaan kansainväliseen levitykseen saakka.

Eikä ohjaajan ihaillummasta ominaisuudesta, poliittisuudesta, ole enää merkkiäkään. Jäljellä on vain hymistelyä ja Victor Hugo -monologi, jonka varassa draama suljetaan kymmenen minuuttia ennen lopetusta. Sitten kaikki hymyilevät ja tekevät sovinnon kuin kirkollisessa paraabelissa. 

Mitä helvettiä! kysyy laatutietoinen katsoja.


Kuviltaan Varasteleva varpunen on samanlainen puhvetti silmäkarkkia kuin muutkin Guédiguianin Marseillen aurinkomaisemiin sijoittuvat filmit. Yksi henkilöhahmoista on kirjoitettu mukaankin ihan vain eroottiseksi silmäkarkiksi. 

Elokuvan ainoa sidos realismiin ovat rypistetyt viidenkympin eurosetelit. Ne ovat hätkähdyttävä simppeli efekti ja tuovat mieleen kaikki Bressonin elokuvat lähikuvineen seteleitä hypistelevistä ja kourivista käsistä. Aiheesta saisi mainion paneelikeskustelun, "Rahan metafysiikka ranskalaisen uuden aallon perinteessä", esimerkkeinä Claude Millerin La Petite Voleuse (1988) ja Guediguianin La Pie Voleuse.

Itse Guédiguian olisi sellaisessa paneelissa yhtä pihalla kuin kaurismäet ja kenloachit ja muut työväenluokan satusedät.


Jos mukana eivät olisi ohjaajan vakionäyttelijät, voisi elokuvaa olettaa aivan jonkun muun tekemäksi. Ainahan Guédiguian on rakkautta ja seksiä käsitellyt, mutta pitkällisesti perusteltuina reaktioina elämäntilanteen ahdinkoon, kuten parhaissa filmeissään Marius ja Jeannette (1997) ja Marie Jon kaksi rakastajaa (2002). 

Uudessa elokuvassa ihmiset ovat selvästi eristyneempiä ja vailla muuta tarvetta kuin jonkinlainen… vipinä:

- Ihailtu avustaja Maria tuntee vipinää näpistellessään vanhusten rahoja, vaikka voisi saada ne yhtä hyvin pyytämällä.
- Marian tytär Jennifer tuntee vipinää kohdatessaan komean elämäntapadiilerin (asunnonvälittäjän), vaikka voisi saada seksiä yhtä hyvin aviomieheltään.
- Marian mies Bruno tuntee vipinää korttipöydässä, vaikka häviää säännöllisesti kaikki rahansa.
- Marian työnantaja Robert tuntee vipinää katsellessaan… duunaria.

Duunari saa halvaantuneen keskiluokan hymyilemään...

Elokuvan draamallinen hataruus piilee juuri tuossa kahden keskushahmon, Robertin ja Marian, keskeneräisesti perustellussa suhteessa. Miksi ja miten Robert tulkitsee juuri Marian edustavan työväen solidaarisuutta? Maria on energinen ja hyväntuulinen, mutta eihän pyörätuolinsa kanssa kotiin rajattu Robert näe maailmasta enää muuta kuin Marian. 

Robert kyllä selittää uskottavasti, että ei ole rakastunut Mariaan, vaan että tämä edustaa jotain mitä olisi rakastanut. Muuta yhteistä heillä ei esitetä olevan kuin musiikki, ja Robertin kohdalla sekin jää vain viitteeksi: hän on eronnut vaimostaan musiikinopettajan vuoksi ja siten saanut poikansa vihat. 

Pianomusiikki ”vipinän” esoteerisena symbolina soi kaiken aikaa vihjaillen ja aavistellen kohtausten taustalla, ikään kuin ihmisten salaiset ”vipinät” alkaisivat purkautua näkyviin sen jälkeen, kun prologissa nähtävä pianoliikkeen murto päästäisi ”vipinät” sävelinä vapaaksi maailmaan. Tämä satufantasiamainen näkökulma ei kuitenkaan tule hyödynnetyksi sellaisella kepeydellä kuin ansaitsisi ja on aivan muuta kuin mihin ohjaaja on tottunut etsiessään pikemminkin kaurismäkimäistä suurinta yhteistä tekijää kuin renoirmaista pienintä yhteistä ihmettä ihmisten välillä.

Tällaisiin joukkokuviltaan epäselviin ja ryhmädraamana pinnisteleviin feelgood-tarinoihin ohjaaja on harkitusti tähdännyt myöhäistuotannossaan, näin kai voi sanoa 72-vuotiaasta ohjaajasta. Kilimanjaron lumet (2011) ja Talo meren rannalla (2017) olivat poliittisinakin satuina sillä rajalla, että haluaako niitä koskaan nähdä uudelleen. Ehkäpä ei.

Ohjaajan filmografiaa selatessa huomaa, että moni varhaisempi elokuva on häneltä näkemättä, kuten palkittu Gloria Mundi (2011). Parempi olisi käyttää rahansa niitä nähdäkseen. 

Varastelevan varpusen ainoa käyttötapa on katsoa se suoratoistosta talven pakkasilla ja lämmitellä välimerellisen aikuissadun lämpöä huokuvissa väreissä. 

Filmifriikille, kuten minä, jo näyttelijä Jean-Pierre Darroussinin (Robertina) esiintyminen tuo toki hyvän mielen. Mutta en minä pelkästään siitä 11 euroa ja kahta tuntia omaa elämääni antaisi maksuksi. 

Ainoa varsinainen bonus tämän elokuvan näytöksessä oli se, että teatteri (Niagara 21.8.) laittoi aluksi väärän filmin pyörimään, joten sain nähdä muutaman minuutin elokuvan ”Materialists” alkua. Se vakuutti, ettei tuota Celine Songin uutta aikuissöpöstelyä tarvitse nähdä. Sitäkään.

Hanna Weselius: Pronominit (romaani?)

Hanna Weselius: Pronominit

377 s.
Wsoy, 2025






Tätähän se postmoderni kirjallisuus on pahimmillaan ja parhaimmillaan: teoksia joista voi poimia mieleisensä palat kuin konvehtirasiasta. Silti kansien sisälle saadaan mahdutettua koko nykyinen maailmantilanne.

Hanna Weseliuksen Pronomineissa maailma on loppumaisillaan. Mitään varmaa tietoa ei ole tarjolla, mistä ollaan tulossa ja minne menossa. Tapahtumat on tiivistetty lentokoneeseen vailla lähtöpaikkaa ja määränpäätä. Painajaismaisen viihdyttäväksi lennon tekee se, että matkustajille esitetään tauotta katastrofit romantisoivaa Titanic-elokuvaa.

Henkilöhahmot ovat ohkaisia, mutta niin on tarkoituskin, jotta heidän mielensä vastaisi sivilisaation hapertumista. Ihmisistä on tullut ”reaktiivisia väkkäröitä”, tavarakulttuurinsa varassa eläviä olentoja, joilta ”voimakas Disney-muisto” riittää viemään voimat ja joille muoviteippi takaa ajattelun selkeyden.

Romaanin nimi tarkentaa huomion siihen, että henkilöt ovat korostetun välineellisiä. Kirja on jaettu viiteen osioon kieliopillisten pronominien mukaan, vaikka kertojanäkökulma ei noudatakaan valittuja jaottelua Minä, Tämä, He, Sinä.

En romaania lukiessa tajunnut, mitä lukijan tulisi jaottelun perusteella pitää kunkin jakson tulkinnallisena avaimena. Jonkinlaista ”minuuden” analyysiä? Vaiko sitä, miten henkilöt vaihtavat paikkaa lennolla? Kaiken lisäksi parhaiten ”Sinän” näkökulmaa vastaa kirjan viides osa, epilogi, joka on otsikoitu ”Vapaavalintaiseksi” eikä ”Sinäksi”.




Pronominit on kooste fragmentteja ja kymmeniä ihmiskohtaloita, joita yhdistää päätyminen kansien väliin kirjoittajansa pitkälle ja korkealle ajatuslennolle.

Selitys sille, miksi romaani ja maailma nyt lopussaan jakautuu pronominien mukaan, löytyy sivuilta 217–218 eräänlaisen kokoavan kertojaminän puheista. Ihmiskunnan siirtyessä tekstistä kuvakeskeisiin medioihin viestimet ovat alkaneet puhua ”meistä”, esittää kertoja. Mitä enemmän on kohkattu ”meistä”, sitä enemmän pronomineista on tullut vapaasti liiteleviä merkkejä.

Älykköproosana Pronominit on yhdistelmä hyvää proosaa ja typerryttävän laiskaa esseistiikkaa. Eräs henkilöistä pitää esimerkiksi pitkän esitelmän ämpäreistä ihmiskunnan tärkeimpänä keksintönä. Esseemäinen katkelma on varmaankin tarkoitettu ironiaksi kulttuurituotteisiin takertuvia katastrofiluonteita kohtaan. Mutta vastaavassa esseistisessä ironiassa Leena Krohn pääsisi yhdessä sivussa syvemmälle kuin Weselius kahdeksassa.
 

Noh, Weselius ei ole filosofi vaan valokuvataiteen lehtori. Hän rajaa proosassaan tarkasti tilanteita ja fokusoi yksityiskohtiin. Fragmenteista ei vain synny edes metaforan paksuisia kytkentöjä. Mitään lopputulemaakaan on turha odottaa, sen paremmin lennon huipentavaksi katastrofiksi kuin historian viimeisteleväksi tulkinnaksi.




Lähiten kirja tuo mieleen Don DeLillon äskettäin ilmestyneen pienoisromaanin Hiljaisuus (2020; suom. 2022). Siinäkin lentokone on ajasta irronnut pienoiskuva romahduksen partaalla liitävästä sivilisaatiosta – ja siinäkin ironisoidaan maailmanloppua tapahtuman sijaan ilmiönä, joka tuntuu olevan alituiseen aktualisoitumassa, mutta pysyttelevän loitolla keskiluokkaisen epäuskon varassa. Vastaavia, maailmojen rajat ylittäviä lentomatkojen kuvauksia tietysti löytyy spefistä loputtomiin. Weseliuksen ansio on keskittää kaikki tapahtumat koneen sisälle klaustrofobiseen putkiyhteisöön.

Mutta siinä missä esimerkiksi DeLillo antaa maailmanlopuille aina perhedraaman kehyksen, pitää Weselius henkilönsä erillään ja yksinäisinä. Epilogi palauttaa näkökulman maan tasalle, muttei ankkuroi tulkintoja.

Kirjan alkuun on painettu karttakuva matkustamosta, mikä antaa lukijalle liioiteltuja odotuksia istuinpaikan mukaan nimettyjen henkilöhahmojen linkityksistä. Mitään hypertekstiä tämä kirja ei ole lähelläkään, ja tuskin sellainen on Weseliuksen tarkoituskaan. Syytettäköön karttakuvasta postmodernistisiin temppuihin uskovaa kustantajaa.




Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2025

Hannu Rajaniemi: Varjomi (romaani)

 

Hannu Rajaniemi: Varjomi
Suom. Juha Ahokas. 
266 s.
2025, Gummerus


Ei hyvä mutta tavattoman taitava.
Ei lajissaan edes omaperäinen. 
Silti alalajissaan häikäisevä taidonnäyte.

Onneksi en saanut tätä Hannu Rajaniemien Varjomia (2025) arvosteltavaksi, vaikka se toivelistalla olikin, vaan luin sen vasta nyt mökkikirjana. Vaikea olisi ollut siitä muodostaa mielipidettä, jonka takana seistä kriitikkona. 

Mieluiten siitä puhuu ”toisaalta… ja toisaalta…” -vertailuin:

Toisaalta Varjomi on tavattoman lapsellinen, lähes disneymäisen kliseinen perhemelodraama.
Toisaalta taas henkeäsalpaavan ajankohtainen visio biohakkeroinnista. 

Toisaalta se edustaa mitä tylsintä ja pinnallisinta keskiluokkaista flirttailua amerikkalaiselle hipsterikulttuurille.
Toisaalta se on eetokseltaan monisävyisempi kuin monikaan muu kyberpunkin perillinen 2000-luvulla.

Hannu Rajaniemen edellisiin kirjoihin verrattuna Varjomin rakenne, tarkoitus ja deeänaa on aivan muuta. 

Spefin lavealle näyttämölle Rajaniemi tuli aikoinaan Kvanttivaras-trilogialla (2010–2014), joka oli (lähes) pelkkää kielellisestä lahjakkuudestaan huumaantuneen kirjoittajan happoscifiksi paikantuvaa sanapölytystä. En trilogiasta tykännyt alkuunkaan, etenkin kun Rajaniemen novelleista oli nähnyt, että tässä oli viimeinkin suomalaisen scifin ensimmäinen ja viimeinen valkoinen toivo. En ymmärtänyt - enkä tänäkään päivänä ymmärrä - miksi kirjailija halusi kirjoittaa sellaista tieteisfantasiaa ja -satua yhdistelevää hölyntähtipölyä.

Sitten tuli romaani Kesämaa (2018), joka oli omassa kauhufantasian alalajissaan koherentti teos, mutta jätti ihmettelemään, mihin se scifi-visionääri nyt oli kadonnut.

Vastaus saatiin 2024, kun Rajaniemen viides romaani Darkome eli Varjomi ilmestyi hänen nykyisellä kotikielellään eli englanniksi.

Varjomi on juonivetoisen tiivis teos, jossa ajattelu määrää toimintaa, kuten Oikeassa Scifissä kuuluukin ja pitäisi aina tehdä. Päähenkilö on nuori biotekniikkaan erikoistunut häkkeri, jonka perinnöllinen geenivirhe pakottaa etsimään äärimmäisiä torjuntakeinoja syöpäsairauteen, joka väistämättä puhkeaa jossain vaiheessa. Yhtäkkiä sairaus itse osoittaa vallankumouksellisen keinon parannukseen ja koko bioteknologian kumoukseen. Kirjan lopulta löytyy myös perinteinen action-kohtaus, joka on juuri niin kömpelön pakollinen lipeämä pois scifistä ja ajatteluproosasta kuin mitä myös Risto Isomäen kirjoissa. En ymmärrä miksi... mutta...

Mutta (taas) TOISAALTA: Varjomi on niin tyylipuhdas genreteos, että sen puhtauden selittää vain taiteellisista ambitioista vapautuminen ja kustantajan vahva punakynä. Tämä on tärkeä signaali genrefandomille ja sen toivoisi olevan signaali myös kotimaista scifiä väheksyville kustannustaloille: tässäpä on viimein genreteos joka jysähtää nuoriin lukijoihin kuin reagenssicocktail – ja saa heidät näkemään että elämme bio- eikä digivallankumouksen kynnyksellä.

Genrepiireissä on Varjomista puhuttava edellä mainituilla ”toisaalta... toisaalta” -etäännytyksillä ja tarkennettava teoksen arvoa vaikkapa sanomalla että teennäisessä nuorekkuudessaan ja kapinahengessään se on lähempänä Doctorowia kuin Gibsonia. Piireissä ymmärretään, että tämä on kirjalle suositus.

 

Mutta piirien ulkopuolella Varjomia kelpaa... kelpaisi... mainostaa parhaaksi suomalaiseksi scifi-romaaniksi.

Näillä varauksilla:
1. Kirjailija on nykyään jenkkifinno, joka sirottelee kirjaansa suomiviitteitä yhtä kepeästi kuin rennyharlinit.
2. Kirja EI ole itsenäinen romaani vaan alku sarjaan; tätä ei kerrota mainoksissa eikä takakannessa joten genretuotteena kyse on myös PUHTAASTI kuluttajan huijaamisesta...

Tähän huijaukseen on sorruttu myös alkukielisessä teoksessa. Kriitikko Niall Harrison reagoi siihen julkaisemalla kritiikin joka sekin katkeaa kesk -


https://locusmag.com/2024/12/darkome-by-hannu-rajaniemi-review-by-niall-harrison/

Kuolinpesän tyhjennys osa III

 

Kuolinpesän tyhjennyksen I vaihe on paperisodan aloittaminen. Se ei tunnu loppuvan koskaan, kiitos verottajan, mutta sentään se on kerran alulle pantuna kuin koneisto, joka toimii aivan omassa todellisuudessaan erillään arjesta. Pankki esimerkiksi vaati minua lähettämään elossaolotodistuksen (!), huolimatta siitä, että olen heidän asiakkaansa. En sitä viitsinyt hakea ja lähettää – ja sitten sitä ei lopulta enää kyseltykään. Ties miksi.

Kuolinpesän tyhjennyksen II vaihe on jäämistön sortteeraaminen. Sekin jatkuisi loputtomiin, jollei jossain vaiheessa tulisi pimahdus, että nyt saa riittää. Se tuli minulle kolme viikkoa sitten. Onnekseni tehokas asunnonvälittäjä lupasi hoitaa asian, pyysi kaksi tarjousta kuolinpesän täydelliseen tyhjentämiseen: toinen oli 900e ja toinen 1600e, sisältäen sen, että ostavat vähäiset arvotavarat (?) asunnosta.

Tänään tulin Kuopioon katsomaan miltä asunto näyttää tyhjennyksen jälkeen. Hyvin olivat tehneet tehokasta jälkeä, vieneet jopa pesukoneeseen unohtamani likaiset astiat, vessapaperit, verhot, mausteet, kaiken. Näin oli tarkoituskin. 

Tämä on se kuolinpesän tyhjennyksen III ja vaikein vaihe: hitaasti tilasta irtaantuvat ja liukenevat muistot, kun huoneet ovat paljaat elämästä.

Vain pakastimeen olivat tyhjentäjät jättäneet koskematta. Niinpä laskin rinkan selästä, hain kaupasta rullan biopusseja ja aloitin hävitystyön, joka olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Pakastimesta nimittäin löytyi, kuten tiesin aiempien kairausten perusteella, jopa vuodelta 2016 äitini ostamia lihapakkauksia. Ekologisen hukan määrä on aivan tolkuton, mutta montaa kertaa en uskalla myöskään ottaa riskiä, kuten kesän alulla, että syömme näistä ikivanhoista lihoista tehtyjä keittoja. Eikä minulla olisi sellaiseen tarmoakaan kuten Saaralla, jonka energia oli välttämätön apu tyhjennyksen II vaiheessa.

Nyt kuolinpesä on sitten pyyhitty lähes viimeisistä edeltävien elämien merkeistä. 

Äitini hautapaikkaa en ole käynyt katsomassa, koska sellainen ei minulle merkitse mitään. Silti se pitäisi käydä tarkistamassa, kun siitä seurakunnalle kerran joutuu maksamaan pitkät rahat. 

Mutta selvää on, etteivät ihmiset mitään surutyötä tarvitse, kun puhdistustyössä riittää tekemistä, joka saa ajattelemaan elämää PINTTYNEISYYTENÄ. 

Vielä pitäisi saada asunto myydyksi. Sitten voin pyyhkiä koko Kuopion kartaltani.

 

Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri (romaani)

Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri
Suom. Aleksi Milonoff
254 s.
Tammi, 2025

 

 

Tammen Keltainen kirjasto -sarja on Suomessa käännöskirjallisuuden arvostetuin brändi, jossa on julkaistu sadoittain maailmankirjallisuuden klassikoita, usein tuoreeltaan. Joskus sarjaan osuu kuitenkin teoksia, jotka tuntuvat olevan mukana vain siksi, että kustantamolla on kaupalliset syyt jatkaa menestyneen kirjailijan näkyvyyttä laadusta riippumatta.

Tällainen teos on kanadalaisen Emily St. John Mandelin Rauhallisuuden meri (alunp. 2022). Kirja on temaattista ja paikoin juonellista jatkoa Mandelin edelliselle suomennokselle Lasihotelli (2023), mutta romaanina kyse on ikävän pinnallisesta ja kirjailijan omaa imagoa makustelevasta teoksesta.

Erityisen ärsyttäväksi tällaisen napanöyhtämäisen kepeyden tekee se, että kyse on Mandelin scifi-pitoisimmasta kirjasta.

Rauhallisuuden meri kuvaa tulevaisuuden maailmaa 2200-2400 -luvuilla. Ihmiskunta on asuttanut Kuun ja kykenee avaruusmatkailuun yhtä vaivattomilla turistilennoilla kuin nykypäivän lentoliikenne. Vuosiluku voisikin olla yhtä hyvin nykypäivässä.

Kirjailija asennoituu tulevaisuuden maailmaan kuin kirjoittaisi aikuisten satua, jossa ei tarvitse miettiä, miten avaruuslennot suoritetaan tai miten Kuun heikko painovoima vaikuttaa valtavien siirtokuntien perustamiseen. Ihmiset elävät ja liikkuvat aivan kuin olisivat nykypäivän Amerikassa. Samanlainen outo kepeyden tunne vaivasi Mandelin läpimurtoromaania, tappavaa pandemiaa ennustanutta Asema 11 -romaania (2014). Hirvittävintä ei olekaan se, että 99% ihmiskunnasta menehtyy, vaan se, miten henkiinjääneet tarrautuvat kiinni muistoihin.

Rauhallisuuden meressä on aiheena iso filosofinen kysymys, miten selvittää, elämmekö itse asiassa todellisuuden simulaatiossa. Tämän selvittämiseksi on rakennettu aikakone, jolla lähetetään aika-agentteja menneisyyteen tutkimaan omituisia ajan ja paikan lait rikkovia anomalioita. Loppuselitys on tuttu jokaiselle aikamatkatarinoihin tutustuneelle, mutta tämähän ei sinänsä haittaisi, jos aikamatkailuun ideana ja psykologisena haasteena suhtauduttaisiin edes puolivakavasti. Vaan ei tämä kirjailija.

Ainoa tyylipuhdas osuus romaania on vuoden 1912 anomaliaa käsittelevä alkujakso, jossa brittiläinen nuorukainen kuljeksii läpi Kanadan päätyäkseen syrjäiselle saarelle. Tällaisia kuljeksijoita Mandel tuntuu ihailevan ja keksivän heitä varten romanttisia selityksiä, miksi kohtalo on tarkoittanut tietyt henkilöt tapaamaan ajallisesti (Rauhallisuuden meri) tai paikallisesti (Asema 11) romahtaneessa maailmassa. 

Mutta edes henkilökuvina, saati kertomuksena, ei tämä uusin kirja tarjoa riittävästi ahmittavaa, saati naposteltavaa, hyvän lukuproosan ystäville.

Suomennoksesta voisi nipottaa sen verran, että kirjassa kuvailtu ”hovercraft” ei varmaankaan ole ”ilmatyynyalus”, vaan ihan scifin kliseistä lainattu lentoauto (hovercar).

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2025

  

J. R. R. Tolkien: Kirjeet (tietokirja)

J. R. R. Tolkien: Kirjeet. Tarkistettu ja laajennettu laitos
Toim. Humphrey Carpenter ja Christopher Tolkien
Suom. Tero Valkonen
687 s.
Wsoy, 2025

 

 

Valittu kokoelma J.R.R. Tolkienin kirjeitä julkaistiin kahdeksan vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Kokoelman tarkoituksena oli täydentää lukijakunnan ymmärrystä modernin maailman suurimmasta fantasiakirjailijasta. Kustantaja totesi valikoiman kuitenkin liian pitkäksi, joten siitä sekä poistettiin kirjeitä että lyhennettiin triviaalina pidettyjä osuuksia.

Kirjailijan juhlavuonna 2023 kokoelmasta julkaistiin uusi laitos, johon poistettu materiaali on palautettu. Mukana on jopa 154 uutta kirjettä ja lisäksi 45 kirjettä on palautettu alkuperäiseen laajuuteensa. Uudet kirjeet on helppo löytää, koska ne ovat kronologisesti oikeilla paikoillaan lisäämällä vanhan painoksen indeksinumerointiin kirjaimet.

Uuden laitoksen suomennos täydentää viime vuosina ilmestyneitä Tolkien-arkistoharvinaisuuksien käännöksiä. Kustantajalta kirjekokoelman päivittäminen osoittaa harrasta luottamusta klassikon kestävään suosioon, ilmestyihän myös Taru Sormusten herrasta -teoksesta tarkistettu laitos suomennoksen juhlavuonna (2023).

Ilmeisesti Suomesta löytyy laaja joukko lukijoita, joille kirjailija itse on tärkein avain Keskimaan ihmeisiin. Laajennettu laitos keskittyy entistäkin enemmän Tolkieniin yksityishenkilönä siinä missä vanha versio painotti kirjeitä, joissa kirjailija kärsivällisesti selitti Tarun saamaa vastaanottoa ja teoksen vaatimaa taustatyötä. Varhaisilta aikuisvuosilta, 1918–1937, kirjeitä on vähän, koska niistä useimmat ovat kadonneet.

Uusista kirjeistä välittyy enemmän erilaisia ystävyyksiä ja värikkäämpi kuva perhe-elämästä, samoin kuin Tolkienin uskonnollisuudesta, jonka vaikutus Taruun ja Hobittiin on ollut alan tutkijoillekin hienoinen kiistan aihe.

Miltei puolet uusista kirjeistä on osoitettu perheenjäsenille, mikä sekin vahvistaa kuvaa Tolkienista yksityishenkilönä. Kirjailijan omaa kehitystä valottavat pojille, Christopherille ja Michaelille, osoitetut kommentit opinnoista. 17-vuotiasta Michaelia hän varoittaa (kirje 11a) vaihtamasta oppiainetta kreikasta historiaan, koska kelvolliset kreikan opinnot vaativat vähintään viisitoista vuotta. 

Silti sympaattisinta luettavaa ovat, edelleenkin, kirjeet Tolkienin ja kustantajan välillä kirjailijan esimerkiksi arvioidessa hänelle itselleen osoitettuja korrehtuurin kustannuksia. 

Edes professorin palkka ei tunnu riittävän kirjallisen sivutyön kustannuksiin. Tarun käsikirjoituksen puhtaaksikirjoittamisenkin Tolkien arvelee (kirje 128a) niin kalliiksi, että päättää tehdä sen itse. Samaan aikaan, syksyllä 1955, hän tuskailee Hobitin uuden laitoksen keskeneräisiksi jääneitä korjauksia.

Mitä pidemmälle kokoelma etenee, sitä enemmän kirjallinen työ saa näkyvyyttä kirjeissä. Silti ajankohtaisen politiikankin seuraaminen tulee esille kirjailijan harmitellessa 1956, että Oxfordin älymystö ei välitä Unkarin kansannousuun kohdistuneesta neuvostoterrorista, vaan kiihkoilee Suezin kanavasta isänmaallisessa innostuksessa. 

Erikoisimpia yksityisviesteistä on pojalle, Christopherille osoitettu mutta lähettämättä jäänyt kirje (254a), jossa Tolkien pohtii seksin merkitystä kulttuureille. Tolkienin mielestä brittejäkin vaivaava ”inhottava hellenismi” on saanut väärinymmärtämään seksuaalisuuden kätkemisen arvokkuuden. Kirjailija tulee epäsuorasti puolustaneeksi omien tarinoidensa häveliäisyyttä ja aseksuaalisuutta.

Kirjeiden väliin on sijoitettu selityksiä siitä, miten Tolkienin kirjalliset työt etenivät kyseisenä ajankohtana. Viitteineen, selityksineen ja hakemistoineen uudistettu laitos on jykevä aarrearkku Tolkien-tietämystä, niin trivian kuin syvällisten analyysien etsijälle. Esimerkiksi toistuvasti esitettyyn kysymykseen, sisältääkö Taru vertauskuvan atomipommin uhkasta, löytyy hakemiston kautta useita vastauksia.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2025. 

 

 

 

Off-off-teatterikesässä (Tukkateatteri)

 

Olipa kerran... -nimellä koottua potpuri-iltamaa järjestettiin Tukkateatterilla nyt jo neljännen kerran (7.8.2025), kolmatta kertaa Tampereen teatterikesän ja Tapahtumien yön yhteydessä. 

Keväällä tuntui erinomaiselta idealta tarjota taas esitystä mukaan iltamaan, mutta kesän aikana lähestyvä esitys alkoi, jälleen, kauhistuttaa. Syy pelkoon oli sama kuin aiemmin: en millään opi omia repliikkejäni. Viime kesänä, kun tein miimispainotteisen esityksen Saaran kanssa, minulla ei ollut kuin yksi yksisanainen repliikki ("Sinä!") ja unohdin senkin vielä kenraaliharjoituksissa. Toissa kesän (2023) esitykseen "Tuntemattoman sotilaan paluu" käytin materiaalia vanhasta lyhytfilmistämme (1993), minkä lisäksi käytin apuna Steinbeckilta osaamaani credoa ja mukin sisään piilottamaani lunttilappua. Näin... teatteri on myös sallittua temppujen taidetta.

Mutta tämän kesän esitykseen "On tässä kaupungissa vaikeaa" piti muistaa kaksi lyhyttä monologia. Olin kirjoittanut monologit siihen nähden, että näyttelijä voi liikkua Tukkateatterin pienellä huonenäyttämöllä ja edetä repliikeissään konkretian varassa, koska hahmo on asunnonvälittäjä, joka ensin miettii miten kehua myyntikohdetta ja sitten yrittää tehdä vaikutuksen nyrpeän oloiseen asiakkaaseen ("taiteilijaluonteeseen"). 

Mutta nyt kun jouduin itse esittämään roolin, en muistanut kumminkaan mitä piti sanoa alkoveista, väliseinistä, vessoista, jne. Eikä tämä huonomuistisuus johdu vain iästä. Näin on ollut aina, että numerot takertuvat mieleeni, mutta sanoja pää on niin tulvillaan muutenkin, etten sinne niitä opettelemalla saa juurtumaan.

Itse esityksen vaikuttavuudesta en ollut huolissani. Taiteilijan rooliin oli lupautunut oopperalaulaja Maria Ahmed ja hänen jumalaisen kirkas äänensä ällistytti yleisöt jo harjoituksissa, niin kuin tietty minutkin. Tämäntapaiseen yllätykseen koko näytelmän idea toki tähtäsikin, kahden samaa tilaa käyttävän ihmisen kontrastille. Välittäjä mittailee valtavalla mittanauhalla myytävää huoneistoa (= ikään kuin teatteri olisi myytävänä) ja puhuu siitä kliseillä; taiteilija kuuntelee ääneti, kunnes huomio kääntyy asunnon naapureihin (= yleisö / seinän takainen karaokebaari), jotka välittäjälle ovat pelkkä ärsyke, mutta taiteilijalle täynnä muistoja ja mahdollisuuksia. Välittäjän hätistettyään taiteilija sitten kajauttaa Mikkola & Chydeniuksen "Laulun rakastamisen vaikeudesta" mittaillen samalla pienellä mittanauhalla yleisöä kuin jälkiä muistoista. Lopuksi ovikello soi: luvassa on puoli tuntia rakkautta. Pimeys.

Niin, hyvinhän se lopulta meni omaltakin kohdalta. Muistin toisen monologin ulkoa ja ensimmäistä varten luin myyntiesitteestä avainsanoja, joilla repliikin sai etenemään. Huh. Puhutun tarkkuus ja vastanäyttelijään reagoiminen eivät tietenkään vastanneet sitä, mitä Tukalla yleisö osaa odottaa, mutta iltaman hengessä tätä tällaistakin näyttelemistä on sitten tarjolla... ehkä ensi vuonnakin, jos mukaan mahtuu ja kelpaa...

Teatteriproduktioon mukaan pääseminen on kirjoittavalle ihmiselle parasta terapiaa mitä voi saada, vaikka ison esiintyjäporukan yhteiset kokoontumiset tällaisessa projektissa jäävätkin pariin kohtaamiseen. Missään muualla ei näe sellaista positiivisen palautteen hyökyä ja spontaaniutta kuin teatterin harjoituksissa. Näitä Olipa kerran... -iltoja tuottanut Pietilän Riikka pitää parinkymmenen ihmisen rönsyilevän ja rihmastoituvan verkon kasassa johtajuudella, josta firmat maksaisivat kultacoineilla. 

Nyt "Olipa kerran..." -konsepti alkaa olla niin monella tapaa kokeiltu, että sille voisi toivoa pysyvää paikkaa teatterin vuosittaisessa ohjelmistossa. Kuten kenraalissa tuli esille: eri tavoin taiteita yhdistelevistä esityksistä muodostuu kokonainen iltaohjelma vain jos asenne on määrätietoisen positiviinen ja sillä on yleisöä johdatteleva juontaja, kuten tällä kertaa uusvelmua terapeuttitätiä esittänyt Raija Koivusalo. 

Tämänkertaisen "Olipa kerran... " -illan isoin voimannäyttö oli demo syyskuussa ensi-iltaan tulevasta "Antiikin Kreikan tragediasta". En ole vastaavaa tyyliä ja moodia nähnyt koskaan aiemmin Tukkateatterilla, vaikka kyse on niin klassisesta ja puhtaasti näyttelijätyöhön luottavasta teatterista kuin voi toivoa. Näyttelijöiden täsmällisyys tekstin käytössä perustuu ilmeisen tarkkaan ohjaukseen ja klassikkotekstien (Oidipus, Antigone, Medeia) pelkistettyyn sovittamiseen. Yhteisten harjoitusten ohessa saimme seurata sivusta, kun Kaarlo Kankaanpää ohjasi noita omia sovituksiaan kuin painivalmentaja, joka pitää silmällä sanakohtaista verbaalista otetta tilanteen altavastaajiin. Tuottajamme vertasi esitystapaa "sotilaalliseen", mutta välittyyhän noista teksteistä kohtauksiin myös huumoria ja lempeyttä.

Voi näytelmän henkeen ennustaa, että "Antiikin Kreikan tragediasta" tulee sellainen hiottu timantti, joka kantaa vielä Tamperetta kauemmaksi mallina siitä, miten klassikkotekstejä voi käyttää kaiken ylimääräisen karsimalla.

 

 

 

Shardlake-sarja (historialliset romaanit)

 

Kuinkahan moni suomalainen historianörtti on hurahtanut Tudoreihin, sen sijaan, että tietäisi edes ylimalkaan Vaasojen kuninkaallisen sukupuun? Ainakin minä. Luettuani Rory Clementsin John Shakespeare -dekkarisarjan (8 osaa) oli pakko löytää jotain yhtä helppoa ja tuudorikasta, joten kirjoista tehtyjen arvostelujen perusteella päädyin vaivattomasti C.J. Sansomin Matthew Shardlake -sarjaan (7 osaa). Clementsin kirjat ilmestyivät 2009–2015 ja Sansomin kirjat 2003–2018, joten mahdollisesti molemmat herrat ovat vaikuttaneet toisiinsa. Päähenkilöiden nimetkin ovat hämmästyttävän samankaltaiset. Toki molemmat ovat keksittyjä hahmoja.

Sansom kuoli vuosi sitten, joten hänen sarjaansa ei ainakaan ole tulossa lisää, vaikka sellaista oli kirjailija kuulemma aikonut; tuskin lisää tulee Clementsiltäkään, joka näkyy menestyneen vielä paremmin maailmansotatrillereiden parissa. Wikipedian mukaan Shakespeare-sarjasta olisi edelleen tekeillä tv-sarja. Shardlake-sarjasta on tehty yksi kausi DisneyPlussalle.

C.J. Sansom kirjoittaa tavattoman simppeliä perusproosaa, mutta poimii Henrik VIII:n aikakaudesta sellaisia faktoja tarinoiksi, joissa näkyvät erityisesti uskonnollisten kiistojen aiheuttamat sosiologiset ja psykologiset myllerrykset. Lisäksi hän käyttää kirja kirjalta enemmän aikakauden juridiikkaan liittyviä ongelmia dekkarijuonen pohjaksi. Myös Clementsin kirjoittamat Shakespeare-kirjat olivat simppeliä kieleltään, mutta juonivetoisempia Sansomin keskittyessä paljon enemmän henkilöihin, joita sitten piisaakin vähänpä enemmän kuin jaksaisi oikein sulattaa sivuhahmoina. Toimintakohtaukset ovat Sansomin lakimies-nimihenkilön ympärillä väkinäisiä, kun taas John Shakespeare on nimenomaisesti seikkailija ja naistenmies.

 

 

Shardlake-sarjan kirjoista olen lukenut nyt viisi teosta ja niiden taso vaihtelee melkoisesti. Ensimmäinen kirja oli verraten tylsä keskittyessään luostarin sisäpuolelle ja syyllinen oli helppo arvata. Toinen kirja, Musta tuli, keskittyi Lontooseen, mutta juonen mittakaava oli lähes spefimäinen tutkittaessa kreikkalaisen tulen salaisuuksia. Varsinainen murhamysteeri ei kuitenkaan ollut kummempi kuin ekassa kirjassa, ja suomennos oli molemmissa teoksissa silmiinpistävän laiska.

Kolmannessa kirjassa, Itsevaltiaassa, romaanin mittakaava oli kasvanut jo 700 sivuun ja nyt matkailtiin Yorkissa saakka, kohdattiin kuninkaallisia sosiaalisen mutkikkaassa, taitavan spektaakkelimaisessa kohtauksessa. Ja ennen kaikkea suomentaja oli nyt silmiinpistävän taitava aikakauden sanaston käyttäjänä, Ilkka Rekiaro. Tähän mennessä Itsevaltias on paras viidestä kirjasta. 

Seuraava teos, Ilmestys, pyöri ilmestyskirjan seitsemän enteen varassa, mikä tuo kirjaan mysteeridekkareille ominaisen rakenteen ja enteiden toteuttamisessa murhiksi riittää juuri mukavasti oivallusta. Parasta oli jälleen kuninkaallinen taustatarina, tällä erää Henrikin ja Catharine Parr'in suhde mukanaan eräs kuuluisa (historiallinen) kilpakosija.

Viides kirja, Amuletti, sisältää jälleen saman kaksijakoisen juonikuvion kuin kirjoissa 2-4 eli Shardlake tutkii sekä pientä juristille tullutta ongelmaa (tällä kertaa hyvinkin henk koht syistä) että isoa valtakunnallista ongelmaa, jonka antaa kuninkaan eräänlainen tiedusteluvastaava; kahdessa ekassa kirjassa Thomas Cromwell, sitten arkkipiispa Thomas Cranmer. Sama asetelma jalosta sankarista, joka yhden aatelisen suojeluksessa toimii salaa valtakunnan parhaaksi, oli ratkaisevaa myös John Shakespeare -sarjassa. Kovin brittiläistä?

Sarjassa on myös sen verran yhtenäistävää ihmissuhdekuviota, että Shardlaken asema kasvaa vähitellen ja hänen palvelijansa tuottavat hänelle ongelmia perheen sijaan. Shardlaken kyttyräselkäisyys aiheuttaa hänelle toistuvasti tilanteita, joissa ylhäiset ja alhaiset pilkkaavat häntä, mutta tätä häpeän aihetta kirjoissa käytetään teos teokselta yhä vähemmän verrattuna siihen, miten juristien ja aatelisten piirissä Shardlakelle kertyy pysyviä vihamiehiä.

 

Shardlake-sarjan suomennokset

• Luostarin varjot, 2011, suom. Katariina Kaila
  (Dissolution, 2003)
• Musta tuli, 2012, suom. Katariina Kaila
  (Dark fire, 2004)
• Itsevaltias, 2015, suom. Ilkka Rekiaro
  (Soverign, 2006)
• Ilmestys, 2016, suom. Ilkka Rekiaro
  (Revelation, 2008)
• Amuletti, 2017, suom. Ilkka Rekiaro
  (Heartstone, 2010)
• Kerettiläinen, 2018, suom. Ilkka Rekiaro
  (Lamentation, 2014)
• Kapinalliset, 2019, suom. Ilkka Rekiaro
  (Tombland, 2018)

 

Päivitän mielipiteet sarjan lopuista kirjoista jahka nekin on saanut luetuksi... oheislukemistoksi suosittelen samaa kuin kirjailija itse, David Starkeyn teosta Six Wives (2001). 

 

Aurinkolomalla Lapissa (turismi)

 

26.7. La. Nyt jo kahdeksatta kertaa tänne Jerisjärvelle, tälläkin kertaa Kolarin kautta. Yöjunan vaunussa oli tuuletus rikki, joten hyteissä oli kuumaa ja hapetonta. Nukutti kyllä, muttei voinut tietää, johtuiko se hitaasta pyörtymisestä vai unisuudesta. Vasta Oulun jälkeen tuuletus alkoi tuntua hytissä.

Jerisjärvellä mökkikylä seisoo jälleen niin tyhjillään, että voi vain siteerata edellisiä reissuja: joillakin suomalaisilla on varaa ostella kalliita tunturimökkejä ja jättää ne käyttämättä. Itse pääsemme käsiksi tällaiseen luksukseen kirjailijaliiton jäsenyydellä. Olemme periaatteessa köyhimmästä päästä siinäkin joukossa, koska muut kulkevat tänne omilla autoillaan, me julkisilla. Kiitos jälleen, Rundgren ja Eskelinen.

 
27.7. Su.  Tämä on kolmas kerta kun olen täällä kesäaikaan, eikä hyttysistä ole taaskaan kiusaksi. Pihalla voi istua uikkareissa tuntikausia. Paarmoja on kyllä, mutta ei mäkäräisiä. Paikallinen yrittäjä kertoi, että mäkäräisiä on tyypillisesti kolmisen viikkoa juhannuksen jälkeen ja ne katoavat heinäkuun puolivälissä.

Tänä aamuna, kun avasin keittiön verhot, tuijotti viereisen mökin pihalta iso vaalea poro. Hän makoilee mieluusti varjossa hiekalla, ei välitä ihmisistä, jos ne ovat paikallaan, mutta tepastelee harmistuneena karkuun jos häntä yrittää kuvata. Hän saattaa olla sama Ahmatti, josta raportoitiin viime vuonna mökkipäiväkirjassa. Otuksella on valtava sarvikruunu, mutta käyttäytyy ylpeän norkoilevasti kuin tyhjää kylää omanaan pitävä koira. Annoin hänelle nimeksi "Petteri", koska hänellä on punertava kuononpää muutoin valkoiselta kallonaamiolta näyttävissä kasvoissa.

Tänään lähdimme vakituiselle haasteelle eli kiipeämään Keimiölle. Helle alkoi tuntua vasta rinteissä, jotka nousevat välillä jyrkästi niin metsätaipaleella kuin puuttomalla osuudella. Onneksemme Keimiön alarinteessä on nykyään kahvila! Emäntäneiti kertoi, että ovat toimineet jo kaksi vuotta ja vähitellen laajentavat aukioloa sesongeilla, ilmeisesti synergianaan paikalliset rippikoulut. Sattumalta meillä oli seteli mukana ja saimme nousuun avuksi jäätelöt, paluumatkalla sämpylät. Ylhäällä huipulla oli varmaankin kymmenen astetta lämpimämpää kuin edellisellä reissulla.

 

 
28.7. Ma. Ukkospäivä. Isot rintamat kulkevat ylitse iltapäivällä ja illalla, jyrisee ja kohisee, muttei salamoi kummemmin. Sähköt katkeilevat kolmesti, pari minuuttia kerrallaan.

Bussivuorojen vähentyessä ei täältä enää pääse Muonioon päiväreissulle täydentämään ruokia. Viime vuonna hoksasimme K-kaupan tarjoavan ruokien kuljetusta tänne saakka. Viime vuodesta kuljetusmaksu on noussut vitosella eli 25 euroon, mutta säästö on silti melkoinen verrattuna siihen, että pitäisi ajella bussilla Muonioon ja sieltä taksilla ruokakassien kanssa. 

Vain olutta ei voi etätilaukseen lisätä. Saahan nähdä, josko ehdimme sellaista aikaa täällä Jeriksellä joskus nähdä. Muuten Lappi tuntuu elävän nopeaa nousukautta... mikä ei meidän käyttämissämme palveluissa näy muutoin kuin Kolari-Muonion bussiyhteydellä. Muoniossa ei ole enää/vielä yhtäkään kunnollista ruokapaikkaa, mutta pesula sinne on tullut takaisin, joten Liitto voisi ehkä tarjota taas paikalliset petivaatteet, sen sijaan, että joudumme omiamme raahaamaan tänne saakka.

 
29.7. Ti.  Me pirkanmaalaiset kirjailijat olemme olleet täällä Lapin mökissä hyvin  edustettuina, kun lueksii mökin päiväkirjaa. Kamala uutinen kuitenkin tavoitti tänään Tampereelta: Panu Tuomi on kuollut... Viimeinen Oikea Runoilija, kaikilla tavoilla. Hänen runoissaan on sitä aitoa ajattomuutta, jonka vuoksi on mahdoton kuvitella että sellainen kirjailija hiipuisi, saati katoaisi. Panu oli Risto Ahdin ohella ainoa kirjailija, josta moista määritelmää käyttäisin: aidosti ainutkertainen.

Tänään kävelimme Tunturiporon kahvilalle. Se on ollut lopullisesti suljetun oloinen joillakin reissuilla, mutta pari vuotta sitten se sai uudet omistajat ja paikka tuntuu nyt pysäyttävän jopa enemmän turisteja (autoineen) kuin aiemmin. Enää paikassa ei ole tarjolla kuivamuonaa (..ja olutta), mutta poropohjainen menu on entisellään. Perjantaisin olisi tarjolla poropitsaa.

Kaikkialla hinnoissa on tietysti Lapin lisää, vaan ei ihan samassa mittakaavassa kuin lähimmällä turistihelvetillä, hotelli Jeriksellä, jonka fillarivuokra olisi 80e ja saunavuorot 20e. Edes hotellin eli Arctic Saunaworldin uimarantaa ei saa käyttää maksamatta ensin saunavuoroa. Muut Jerisjärven rannat ovat pysäyttävää kivikkoa, joten hiekkamonopolikin kannattaa. Lauantaina kävimme juomassa pitkät kylmät Saunaworldin terassilla. Turistit laahustivat lasikopeiksi sisustetuissa rakennelmissa kuin kalpeat apinat jossain Big Brother -laboratoriossa.

Hotellin vierestä on eilisestä lähtien kaadettu valtavat kaistaleet metsää, kaivinkoneet möyryävät hävityksen jäljillä valmistellen ties mitä uusia lappilaisia worldeja. Suurin osa niin hotellista kuin kaikista Jeriksen alueen mökeistä seisoo tyhjillään, niin kesällä kuin syksyllä, mutta grynderit jylläävät täällä omilla ehdoillaan ihan kuten Tampereella.

30.7. Ke. Taas tiheitä sateita, jotka eivät  kumminkaan riitä viilentämään ilmaa kuin aamuksi. Ihan pahin paahde on Lapista sentään väistynyt. Illaksi sää kuumenee vain hellelukemiin.

Tänään vain kaksi lyhyttä kävelyä. Metsäkierroksella olimme auringon laskiessa ja nyt niitä hyttysiä alkoi ilmaantua, iskivät niskaan. Ei silti lähellekään sellaista määrää mitä Lapista olettaisi. Kuukkeleita on näkynyt satunnaisesti, vaan eivät ne tuttavuutta tee kuten ensimmäisellä syysreissullamme täällä. Pihassa hyörii leppälintuja, ja välillä Petteri laahustaa mökin vierustaa niin että sen sarvet miltei pyyhkäisevät keittiön ikkunoita. Eräelämän aave.

Tämä on ensimmäinen Lapin reissu jolle otin mukaan läppärin. Enimmäkseen olen käyttänyt sitä leffojen katsomiseen. Otin mukaan pienen pinon devareita; mökin oma soitin ei enää toiminut. Kanavatuotantojen tauhka tuntuisi täällä tunkeilevalta – niin kuin tuntuu sekin, että Saunaworldissa esiintyy tänään räppäri, jonka sähköinen möly kaikaa kauaksi yli vesien ja metsien.

Saara istuu läppärillään ahkerasti, itse rakastan tätä residenssiä ainutkertaisen hiljaisuuden vuoksi. Metsärauhaa jota saa nauttia mökin sohvalta. Ensimmäisillä syysreissuilla täällä ei sitä osannut verrata kuin joulurauhaan. 

Tasan vuosi sitten, kun olin täällä yksin, syntyi tabletilla rimps-rämps vaivattomasti fantasiarunoja. Mitään en ole niille tehnyt sen jälkeen. Jotta läppäri nyt tuntuisi painonsa arvoiselta tänne sen tuotua, naputtelen hieman Portti-novellia ensi vuoden spefi-kisaan, jota ei välttämättä enää edes tule. Tuntuisi liian VAKAVALTA ja TAVOITTEELLISELTA naputella novellia tämän vuoden kilpailuun. 37 vuotta tulee täyteen, että näillä kisanovelleilla kesääni taakoitan.

Matkalukemiseksi otin Sansomin dekkarisarjan neljännen osan, tuhdin Ilmestyksen, joka loppui nopeasti sekin eikä ollut niinkään hyvä kuin edellinen osa. Enää on jäljellä Arkady Martinen avaruusooppera, jonka ensimmäistä osaa luen väkisin; tämä on jo toinen yritys kirjan kanssa. Tarina etenee järjettömän hitaasti ja on täynnä pinnallisen trendikästä identiteettilöpinää, mutta se on ainoaa tämän mittaluokan scifiä, jossa on edes yritystä isoon maailmanrakennukseen. Ja täällä sitä ei kehtaa heittää seinäänkään. Ehkä sitten Tampereelle palattua.

Eilen pöytäsimme Exit-pelin (Gate Between Worlds), se oli onneksi yhtä varmaa arvoitushaastetta kuin edellisetkin lootat. Jos nuo Exitit olisivat puolet halvempia, ei illoiksi ihminen kummempaa viihdykettä käyttäisi.

31.7. To. Viikon kuumin päivä. Silti urheilemme Sammaltunturille. Pallakselta tulevalla reitillä tulee vastaan kolme juoksijaa, mutta reitiltä tunturille käännyttyä ei näy yhtäkään ihmistä. Erämaa on meidän. Yksi poro lähtee seuraamaan (!) meitä rinteestä, tulee perässämme ylös tunturin huipulle ja juoksentelee siellä hetken toisen poron kanssa. Huipulla on kuitenkin niin kuuma, että ihmisten on istuttava lepäämään mittausaseman varjossa.

 

Palattua on korkattava toiseksi viimeinen olut palkinnoksi. Viereiseen mökkiin tulee yllättäen sen moottoriosakas, tietää kertoa, että hotellin viereisellä työmaalla on nousemassa 20 majoitusmökkiä lisää ensi kesää varten. Niitä tarvitsevien ulkomaalaisten turistien sesonki on todella lyhyt talvijakso, silti se katsotaan kannattavaksi. Muuallekin Muonion läheisyyteen on nousemassa lisää vastaavia sesonkimökkikyliä. Moinen asenne matkailuun ei pahemmin poikkea kertakäyttökulttuurista.

Vielä iltayhdeksältä on 25 astetta varjossa. Lämmitämme oman saunan ja menemme sen jälkeen Tropic Saunaworldiin pitkille kylmille. Turisteja on sielläkin yllättävän paljon lasikopeissaan ja niiden edustalla terasseilla. Kaikki suomalaisia. Tuulikaapeistaan lasikaappeihin saakka itseään julkaisevia.

1.8. Pe. Ja sitten vieläkin kuumempaa, juuri lähtöpäivänä. Mittarit matkan varrella kirkuvat 30 astetta. Mutta onneksi tämä on paahdejakson viimeinen päivä tältä kesältä. Talven pakkasilla sitä kuvittelee taas kaipaavansa. 

Paluumatka alkaa...

Mutta todella kaipaa vain sitä kanervikkojen tuoksuista hiljaisuutta, jolle tunturit valuttavat tuulensa. Ei se paljoa eroa Hämeen tai Savon metsistä, ja kuitenkin määränsä laadussa, kuten tapaan sanoa, se on jotain niin erityistä että siihen päästäksemme hikoilemme tuntikausia junissa ja busseissa.  

Jälleen paluumatkalla, Rovaniemeltä Tampereelle, juuri meidän makuuvaunumme tuuletus sakkaa, huomaamme sen kävellessämme pitkän junan lävitse ravintolavaunuun. Uni sujuu katkeillen. Vähän ennen aamukolmea löydämme taas itsemme Hämeenkadun raitsikkapysäkiltä keskellä nuorisohelvettiä. Kotimaisemissa.

 

Mutta sitten vietiin fillari (cityelämä)

Juuri kun onnittelin itseäni, että sain sentään suoritettua pienen pyöräretken kesällä ajettuani paahteessa Kuopion ja Pajulahden väliä, selvisi Tampereelle palattua, että pihasta oli varastettu uskollinen citypyöräni. 

Näin kesä ja Tampere muuttivat taas pysyvästi merkitystään. Tämä kaupunki on juuri niin paska ja ihmisetön kuin millaiseksi grynderit sitä muokkaavat.

Toisen kerran elämässä tein rikosilmoituksen. Ensimmäinen kerta oli 1998 kun Helsinkiin muutettua poljin sinne myös fillarini ja se katosi pihasta kahdessa tunnissa, vaikka oli lukolla kiinni seinässä. Jostain syystä ilmoitus otettiin Malmin poliisiasemalla vastaan suusanallisesti. Viranomainen oli aivan cool niinkin tavanomaista hesalaista harmia kuunnellessaan eikä reagoinut edes siihen kun anastetun arvotavaran tuntomerkiksi ilmoitin etulokasuojan joka oli kiinni rautalangalla.

Materiaalisesti tämä nyt nyysitty Titania ei ollut sen arvokkaampi sekään, ostettu käytettynä 150 eurolla. Mutta pyörä on aivan eri lailla henkilökohtainen (... positiivisesti kyborginen...) väline kuin mikään muu, lähes henk koht puhelimen veroinen. Tätä voisi pitää ojaan nyrjähtäneen identiteettityön malliesimerkkinä, koska vanhoissa pyörissähän ei ole muuta alkuperäistä kuin runko. Mutta toisin päin katsottuna juuri tämä alkuperäisyyden jatkuva muokkaaminen tekee fillareista niin henkilökohtaisia. Ja siksi 'Theseuksen laiva' -paradoksi on niin kestävä esimerkki siitä, miten identifikaatio oikeasti toimii.

Ja sikäli vain julkinen häpeärangaistus olisi riittävän kompensoiva tuomio näin henkilöä loukkaavista nykypäivän hevosvarkauksista...

Eikä talon pihapiirikään tunnu entiseltä. Eikä ihmismäistä kaupunkielämää suosiva ole koskaan ollutkaan. Talolaisten autot ovat hyvässä suojassa talleissaan, mutta fillareille ei ole muuta paikkaa kuin pimeään katveeseen jäävä teline tai kanniskelu kellariin. Hyvinkin todennäköisesti sähkölautailun levittämä asenne ota-ja-jätä-ajokki-minne-tahansa lisää, sekin, lipeävyyttä fillareidenkin satunnaisiin sieppaamisiin.

Muinainen kaverini Antero suunnitteli ja toteutti stealth-pyöriä sen jälkeen, kun häneltä vietiin lyhyessä ajassa kaksi fillaria (Helsingissä). Sellaisille olisi kaupallistakin tilausta.

Aleksanteri purkautuu Luonteis-Naantalissa (politiikka)

Aleksanteri on alkanut purkautua Luonteis-Naantalissa, kertoo Väestöliiton kasvutiedote.

Purkaus käynnistyi Aleksanterin niemimaalla Susannan kraatteririvistölle hieman ennen aamuneljää paikallista aikaa. Aleksanterissa alkoi voimakkaiden järistysten sarja keskiyön aikoihin.

Väestöliiton välittämässä videokuvassa näkyy, kuinka hehkuvan valkoista laavaa purskahtelee ja virtaa alas Susannan rinteitä. Purkauksesta tupruaa ilmaan myös paksua hajua.

Väestöliiton mukaan aleksanteria virtaa kohti Susannaa noin 7 tuuman pituisesta putkesta. Lähistöllä sijaitseva puutarha ja leirintäalue on evakuoitu.

Väestöliiton tutkimuslaitoksen mukaan purkauksen sijainti on suotuisa ja itse purkaus pieni, eikä Aleksanteri aiheuta lisääntymisvaaraa läheiselle kaupungille. Lähikuntien porvareita on kuitenkin kehotettu sulkemaan vaimot ja tyttäret siveyshaittojen vuoksi.

Viimeksi Aleksanteri purkautui 1. huhtikuuta vuonna 2003. Hänessä on kuitenkin havaittu uutta aktiivisuutta maaliskuusta 2024 lähtien, kertoo Väestöliitto. 

28 vuotta myöhemmin (elokuva)

 

Siinä vaiheessa kun Ralph Fiennes tuodaan genre-elokuvaan on aika poistua teatterista tai sulkea videovastaanottimensa. Tuo patetiassaan ylivoimainen emo-vanhus tekee mistä tahansa elokuvasta sietämätöntä taidepierua, kuten nyt tässä viimeisimmässä brittiläisessä zombipläjäyksessä 28 vuotta myöhemmin (2025).

Itse olin sekä lamaantunut että ällistynyt enkä saanut itseäni ylös Niagaran pehmeästä penkistä...

...lamaantunut siksi, että elokuva oli jo varttia aiemmin vaihtanut tyylilajia niin täydellisesti, että tunsin katsovani aivan jotain tihrustelevaa perhemelodraamaa eikä vuosisadan tykittävintä zombifilmiä. 

...ällistynyt siksi, että Fiennes-efekti toimi päinvastoin kuin pitäisi herättäen hitto-se-on-tungettu-tähänkin -kauhistuksen. Joka on kertaluokassaan paljon pahempaa kuin mikään zombigoren herättämä tunne.


Istuin sitten elokuvan loppuun saakka. Eikä edes hölmön parodinen, jatko-osaa (28 Years Later: Bone Temple) petaava loppukohtaus jaksanut enää ärsyttää samassa määrin kuin Fiennes-efekti. Tai oivallus siitä, että taas kerran katsojille myytiin puolikas tarinaa kokonaiseksi väitettynä.

Kun elokuva on ollut tuotantohelvetissä 18 vuotta, sen repaleisuus ja katkonaisuus eivät ole sinänsä yllätys. Rehtinä brittitaiteilijana ohjaaja Danny Boyle olisikin voinut nimetä elokuvan olevan ”18 vuotta myöhemmin”.

Mielipiteet tästä vajaista puolikkaista kootusta filmitekeleestä ovat vaihdelleet niin kriitikoiden kuin oikeiden katsojien keskuudessa. Teatterista poistuessa kuuntelin edellä kulkevia kolmikymppisiä herroja – sellaisista Niagaran iltanäytöksen yleisö koostui – jotka arvioivat elokuvan olevan ”mestariteos” ohjaaja Boylelta. Mutta omasta mielestäni elokuva muistutti enemmän Boylen olympia-avajaisiin laatimaa britti-ikoni-potpuria.

 

Elokuvan ensimmäisen, sen aidosti genrepitoisen puoliskon perusteella olisin sentään valmis sanomaan, että kyseessä on zombikauhun hienoimpia edustajia ja samalla tavoin alalajin uudistaja kuin trilogian ensimmäinen 28 päivää myöhemmin -filmi (2002). Kuvamateriaalien, tyylilajien, montaasikeinojen ja musiikkitaustojen spontaanilta vaikuttava vaihtelu on etenkin elokuvan prologissa päätä huimaavaa seurattavaa.

Tarvittaisiin vain joku rohkea tuottaja, joka erottaisi koko ensituntisen omaksi elokuvakseen siitä jälkipuoliskon tihrustelevasta perhemelodraamasta, ja samalla siitä vuonna 2026 ilmestyvästä elokuvan toisesta puolikkaasta.

Miksikään mestariteokseksi, tosin, ei sokeakaan katsoja erehtyisi elokuvaa luulemaan, jos kuulee miten elokuvan pääosaan kiinnitetty teininäyttelijä artikuloi. Siinä näyttelijäkiinityksessä on tuotanto mennyt yhtä karmeasti metsään kuin Fiennes-efektin haeskelussa. 

Kun kyseessä on yleisön gore-sietokykyä koetteleva filmi, on vauvankasvoisen ja kömpelön pikkuvanhasti esiintyvän teininäyttelijän käyttäminen helppo kontrasti jolla saadaan katsoja toivomaan, että söisivätpä ne zombit ENSIMMÄISEKSI tuon ”Yksin kotona” -näköiskappaleen. Mutta ensimmäisen tunnin jälkeen saa katsoja heittää senkin suhteen toiveensa.


28 vuotta myöhemmin on varsinainen frankenstein-tuotanto. Sen draama ja tarina ovat heikkoja, kuten käsikirjoittaja Alex Garlandin omissa elokuvissa, ja sen vitsit ovat välillä niin latteita kuin K-16 olisikin ÄO-maksimi eikä ikärajan minimi. 

Etenkin ruotsalaisen Erikin pistäytyminen sivuhahmona on barbiemainen sivupolku pöljäilevän huumorin puolelle. Jos vieressä istuvan katsojan huomaa nauravan sille, on aika siirtyä pari penkkiä etäämmälle… lähemmäksi sitä Fiennes-efektin laukaisevaa pakoreaktiota…

Muuta hyvää ei jää jälkipolville kerrottavaa kuin että ainoastaan kerran pitkällä urallaan on Danny Boyle tehnyt alusta loppuun kelvollisen elokuvan (127 tuntia, 2010). 

Vielä vanhoilla päivillään (= 68 v) Boylella riittää kuitenkin yritystä nuorentaa genrekerrontaa Trainspottingin (1996) tapaan. 

Ehkä hänen pitäisi tyytyä minuutin mittaisiin lyhytfilmeihin ja mainoksiin, joissa "50 leikkausta minuutissa" -kerronta pääsisi oikeuksiinsa. Ja pysytellä etäällä vitsihuumorista ja teininäyttelijöistä –  sekä Ralph Fiennesistä.

Archipelacon 26.-29.6.

 

 

Con = irroita pääsi ja käytä harrastustasi peilinä

Tänä vuonna Archipelacon korvasi sekä Åconin että Finnconin, mutta silti olin jättää sen väliin, koska olennaisin kiinnostuksen aihe, uudet ja ajankohtaiset kunniavieraat, oli korvattu vanhoilla ja tutuilla kirjailijoilla: VanderMeerin pariskunnalla, Mats Strandbergilla ja Emmi Itärannalla. Ei heissä esiintyjinä mitään vikaa ole, tietenkään, mutta oletan kuulleeni jo kaiken olennaisen mitä heillä on spefistä ja maailmasta kerrottavaa. 

Lisäarvoksi Archipelaconiin osallistumiselle oli se, että Ahvenanmaalla on mukava käydä kerran kesässä ja ettei muutakaan conia ollut luvassa. Ja olihan luvassa EuroConin mittasuhteet täyttävä tapahtuma. Ja poikkeuksellisen hyvä sää verrattuna tämän kesän edeltäviin viikkoihin...

 

Tutut esiintyjät täällä silti parhaan sisällön takaavat, myönnetään. Cheryl Morganin esitelmä walesilaisen mytologian osuudesta artturiaanisiin tarinoihin oli kevyt ja älykäs juuri sellaisella tavalla kuin miten esiintyjä parhaimmillaan tuntee sekä aiheensa että yleisönsä. Aikaisesta kellonajasta ja esitelmän akateemisesta kehyksestä huolimatta pieni sali oli aivan täynnä.

Torstaina, conin alkajaispäivänä, ohjelma oli käynnistynyt jo ennen saapumistamme Maarianhaminaan, joten totaalisen con-kokemuksen takaamiseksi olisi täällä pitänyt majoittua viisi yötä, tapahtuma kun kestää sunnuntai-iltaan saakka. Ohjelmaa on paljon ja jäsenyyden tapahtumaan ostaneita periaatteessa yli 800, mutta ei tapahtuma yhtä isolta tunnu kummallakaan kriteerillä kuin mitä viimeksi vastaava EuroCon oli Uppsalassa. 

Tässä on hyvätkin puolensa, kotoisan pienessä mittakaavassa ja että monet kongressikeskuksessa liikkuvista ihmisistä ovat tuttuja kasvoja Suomen tai Ruotsin fandomista. 

Silti conissa on vain yksi ohjelmanumero, joka on välttämätön nähdä, vuodesta toiseen toistuvan 'raadin' toraisallekin keskustelulle rakentuva Hugo-palkintopaneeli. 

Tänä vuonna Hugo-paneeli on kasvanut niin, että se on jaettu kahdelle päivälle. Kirjallisuudelle omistettu osa täytti jo/taas tehtävänsä antaessaan jotain mielikuvia siitä, mitä maailmalla kohotetaan fandomin suosimiksi romaaneiksi, novelleiksi ja formaateiksi (novella, novelette, romaanisarja, ja poikkeuskategoriana runous) niiden väliltä. 

Kirjallisuuden Hugo-ehdokkaista ainoa, jonka itse olen lukenut, on Tchaikovskyn Alien Clay ja sitä paneeli piti suosikkinaan romaanikategorian voittajaksi. Omasta mielestäni kirja oli tyypillisen tylsä ja teennäinen nyky-scifin edustaja, mutta ehkei vuoden 2024 scifistä edustavampaa lukuromaania löydy. Niin surkeasti scifillä menee. Edelleen. Jne.

No, jos Hugo-paneeli vielä jatkaa perinnettään ja suosionsa kasvua, sille täytynee perustaa oma spinoff-coninsa (HugoCon?). Niin paljon fandom elää palkintopystien suoman selkääntaputtelun/puukottelun varassa... ja on siitä täysin tietoinen juu...

Ulkomaisia kirjailijavieraita on conissa muutama VanderMeerien lisäksi. Heitäkin on tuntuvasti vähemmän kuin oli Uppsalan EuroConissa. Toistaiseksi raikkainta ja analyyttisintä kommenttia olen kuullut vanhan ikäpolven amerikkalaisilta rouvilta (Jo Walton, Diane Duane, Ann Vandermeer), niin keskeltä genrekenttää kuin he tulevatkin. Vähistä kunniavieraista on valitettavasti jäänyt pois ruotsalainen Mats Strandberg, joka olisi nyt ajankohtainenkin ruotsinlaivalle sijoittuvan tv-sarja-sovituksensa (Färjan) vuoksi. 

Kahden päivän ajalta kirjatärppejä olen bongannut vasta seuraavat:

• John M. Fordin Growing Up Weightless
• Reading Like Writer -kirjoitusopas
• Bennettin The Tainted Cup -romaani (Hugo-ehdokas) 

Ainoa skuuppi, jolla pysäyttäisin sanomalehtien sijaan kustantamojen painokoneet, on Ann VanderMeerin ilmoitus, että hänen seuraavaksi kokoamansa antologia on omistettu alalajille nimeltä petrol horror (!).  Jos siis 20 vuoden kuluttua mietin missä ikiolin silloin, kun ihmiskunnan viimeinen apokalypsille omistettu spefi-trendi paljastettiin, vastaus on Ååå.... land... tällä petroolihurjastelijoiden luvatulla paratiisisaarella...

 

 

Bomarsundin muistomerkki brittivalloittajien muistolle!

Tänään launtaina aamun sää oli taas aurinkoinen ja lähes lämmin, kunnes iltapäivää kohti viileni ja pilvistyi uudelleen.  Saara järjesti meille Leinosten autossa kyydin lounasretkelle. Kävimme piknikillä Bomarsundin linnalla, jonka raunioissa oli hassuja hexan muotoisia graniittikiviä kuin kolmiulotteisesta lautapelistä. Bomarsundin salmelta löytyi myös "visitor centre" eli linnan ja sen hävityksen (1854) historiaa museoiva (ylihinnoiteltu) näyttely isossa möhkälemäisessä rakennuksessa. 

Kansanperinnettä esittelevästä materiaalista huolimatta en vieläkään oppinut, miten itsenäisiksi 1700–1800-luvun ålandilaiset itsensä tunsivat suhteessa vaihtuviin emämaihin. Ehkä se on poliittisesti tabu aihe täällä?

 

Kahden kerroksen fandomia.

Aamulla kuuntelin myös yhden tylsän tiede-esitelmän (miten luonnonlait ja -teoriat eroavat) sekä virkistävän hauskan mr. VanderMeerin haastattelun. Hugo-paneelin kakkospuoliskonkin ehdin kuulla, mutta siinä ei enää ollut senkään vertaa tärppejä nykyspefiin kuin eilisen kirjallisuusosiossa.

 

Osuuskumman, Nysalorin ja Mikko Rauhalan julkkarit...

Piknikiltä palattua olisi tarjolla ollut kolmen englanniksi käännetyn suomalaisteoksen julkaisutilaisuus. Tilaisuuden alkajaisiksi kävi kumminkin selväksi, että ahtaan pienessä juhlatilassa oli paikalla lähinnä suomalaisia, joten sama oli häipyä päivälliselle. Nysalorin keräämässä runoantologiassa Afterglow (2025) olen itsekin edustettuna runoillani, mutta Ahvenanmaata kauemmaksi eivät ne näytä maailmaa valoittavan. Eikä tarvitsekaan. Sunnuntaihin mennessä antologia oli Nysalorin pöydästä loppuunmyyty.

Tätä on fandom: paikallisia larppauksia kosmisesta merkityksestä.

 

 *

Sunnuntai 29.6. päivä oli conin viimeinen päivä. Yöunet olivat jääneet hajanaisiksi, joten kunto oli väsähtänyt eikä yhtään pidempään con-ohjelmaa olisi pystynyt seuraamaankaan. Jo kauan sitten vannoin, etten enää toista kertaa yövy hotelli Adlonissa, mutta sinne me taas päädyimme ja juuri yhtä omituisen meluisaan huoneeseen kuin aiemmin: ilmastointikanavan kautta äänet kantautuvat viereisestä huoneesta aivan selvästi. Askartelin muovipussista tukkeen ilmastointiin, mutta ilman korvatulppia ei nukkumisesta olisi tullut mitään. Vaikka hotellia on viime vuosina renovoitu siistiksi, se on käytännössä kolho ja ylihinnoiteltu motelli. Kesäsesongin aikaan turisteilla ei juuri vaihtoehtoja ole eikä uusia hotelleja näy Maarianhaminaan nousevan.

Conin kongressipaikalla oli sunnuntaina jo selvästi hiljaisempaa. Oma esitelmäni osui tähän sunnuntaiaamuun, pidin sen suomeksi, koska call for papers akateemiseen ohjelmaan sen salli – olin silti ainoa joka tätä vapautta käytti Finfarin ja Fafnirin (joita olin itsekin aikoinaan perustamassa...) juhlavuoden kunniaksi. Yleisöä oli onneksi tusinan verran, joten eräänlainen "tutkimusraportti" kahdeksan viime vuoden elämästä sotakirjallisuuden ja -gotiikan parissa tuntui mielekkäältä pitää juuri tässä ympäristössä.

 

Mies joka toi uuden kummaan ja taikoi yleisön kadoksiin...

Oman esitykseni edellä ehdin kuunnella erittäin akateemisen alustuksen Moderan-scifi-romaanin (1971) plastisuudesta ja oman esityksen jälkeen vielä mr. VanderMeerin shown Annihilation-romaanin eriskummallisesta julkaisuhistoriasta sekä varsinkin filmiadaptaation vieläkin kummallisemmista vaiheista. Ehkä joskus luen jopa kirjankin... mutta todennäköisemmin tuon Moderan-teoksen, jonka avantgardius kiinnostaa paljon enemmän kuin miljoona kopiota myynyt floridalainen stalker-tarina. Ainakaan ei tarvitse miettiä, miten iso on mr VanderMeerin henkilökohtainen hiilijalanjälki hänen lentäessään ympäri maailmaa mainostamassa ekologisen romaaninsa erinomaisuutta.

Sitten kohti mannerta ja kotia. Jonot ja tungos paluulaivaan olivat taas tolkuttomat, koska Viikkarilla mikään ei toimi niin kuin pitäisi. Paitsi sentään laiva itse. Aurinkoa oli tarjolla koko paluumatkaksi, vaikka terminaalit olisivat miten dystooppisia. 

Siinäpä ainekset seuraavan sukupolven spefille.