Meidän viikko: Lauantai

 

Lauantai 25.09.

 

"Koko junahenkilökunnan puolesta" toivottaa hyvää matkaa konduktööri Janne. Junassa ei oikeasti ole muuta "henkilökuntaa" kuin Janne ja junankuljettaja, mutta VR on lanseerannut tämän kuvitelman, että VR merkitsee asiakaspalvelua. Oikeasti VR palvelee yhtä vähän IHMISIÄ ihmisinä kuin Gestapo palveli ihmisiä keskitysleirikuljetuksilla. Tulomatkalla Poriin konduktööri äyski maskittomalle matkustajalle, että jos sinulla kerran on astma niin varmaan sinulla on myös astmalääkitys, joten nyt käytät sitä maskia. Tällaiseen kohteluun suomalainen tyytyy .... Mutta tästä tällaisesta karjavaunuasenteesta olen VR:lle laittanut osaltani palautetta vuosien varrella aina kun tilaisuus tulee. Koska VR yhtiönä on aivan eri asia kuin miten mukavaa on, oikeasti, istua helpossa junakyydissä, joka pysähtyy jopa Tesomalla, aivan kuin VR oikeasti kuuluisi pienimpään paikalliseen maailmankokemukseen per kaupunginosa.

 

Porin juna-asema on epätodellisempi paikka kuin Kuopion tai Siilinjärven asema, koska Pori kaupunkina on yllättävänkin iso, mutta asema syrjäinen ja eloton. Tällainen kokemus alkaa helposti todistaa itse itseään. Porissa. Istuin paistattelemassa päivää kello 13:45, oli puoli tuntia junan lähtöön, kun taitolentokone pyyhkäisi matalalla aseman ylitse ja alkoi tehdä kieppejä taivaalla. Oli Pori-päivä.

Olin herännyt, tänäänkin, jo puoli kuusi, vain huomatakseni, että mp3-soitin ei toimikaan. Kuuntelin uniplaceboksi puhelimen radiokanavalta keskustelua psykooseista, oikeasti kiinnostavaa asiaohjemaa jollaisessa Yle on edelleen parempi kuin tietääkään. Nukahdin kuunnellessa mutta heräilin ohjelman typeriin ääniefekteihin – jollaisissa Yle on turhamaisempi kuin siellä välitetään ajatella.

 

Kello 7:50 puhelin herätti aamiaiselle, ja nyt oli pakko uskoa, että hotelli on tosiaan täynnä. Osa aamiaista mussuttavista oli verkkariasuisia nuoria naisia, mikä ehkä selitti muidenkin turistien täyttöasetta: kaupungissa pelattiin tänään naisten pesäpallomestaruuden loppuottelu. Oli myös Pori-päivä, mikä sekin saattoi tuoda ylimääräisiä ex-pat-porilaisia kaupunkiin. Eivätpä ehkä tienneet, että Satakunta on edelleen koronan leviämisvaiheessa eikä täällä mitkään rajoitukset poistu niin kuin uutisissa hurrataan.

 

Opetuksen jälkeen juna-asemalle kävellessä tuli miettineeksi, miten näin iso ja kolkko kaupunki on mahtanut muokata niiden tuttujen luonnetta, jotka ovat täältä kotoisin – ja missä määrin on edes REILUA ajatella kaupunkeja omanoloisensa identiteetin muokkaajiksi. Enhän ole itsekään vähääkään 'kuopiolainen'.

 

Asiaa voisi lähestyä tältäkin kantilta: jos kaupunkien identiteetit määrittyvät naapureistaan käsin niin miksi eivät sitten kaupunkilaisten? Junamatka Porin ja Tampereen välillä on niin lyhyt, että on oikeasti mieletöntä, miksi Hämeenlinna tai Jyväskylä tuntuu läheisemmältä kuin Pori. Ikään kuin jotkut kaupungit olisivat jo vakiinnuttaneet asukkaidensakin identiteetin., joten niihin on turha matkustaa: niissä ei ole mitään sisäistä semanttista avaruutta, missä hengailla, lukea, ajatella uusiksi. Ja kuitenkin Porissa näin jopa itsenäisen kirjakaupan (Kipa), millaista kulttuurikaupunkina itseään pitävälle juntti-Tampereelle on turha haaveillakaan.

 

Neljän tienoilla olen taas Tampereella, fillaroin kotiin, yritän torkahtaa hetkeksi. Kuudelta poljemme Saaran kanssa keskustaan, syömme väliaikaisen lapsivapauden saatuamme illallista Katmandussa ja menemme sieltä pienelle lasilliselle Plevnaan. 

 

Illan kruunaa oikeasti hyvä fantasiafilmi, "Green Knight", joka on - niin kuin arvasin - aivan muuta kuin mitä traileri antoi ymmärtää: aikuisten satufantasia jossa kerrankin kunnioitetaan alkuperäisten myyttien symbolipitoisuutta. Tuskin lienee toista ritaritarinaakaan, jossa poimitaan lähikuvaan sankarin siemennestettä? Kerrontatyyli on jossain aivan omassa sfäärissään, mutta kuitenkin jossain Tarsemin ja Monty Pythonin välisellä skaalalla.