Dyyni (elokuvahko)

 

Ainakin räkäindeksillä "Dyyni" on 2000-luvun merkkiteos...

Denis Villeneuven ohjaama "Dyyni" (2021) jatkaa niiden attraktioelokuvien perinnettä, jotka ovat filmitaiteeseen tottumattomille yleisöille tärkeitä ryhmällisen ja ryhmäyttävän ihmetyksen kokemiseksi. Myös ohjaaja itse on epäsuorasti puolustanut tätä attraktioperinnettä julistaessaan, että elokuva on tehty “as a tribute to the big-screen experience". 

Siis vähät elokuvataiteesta? Siltähän se kuulostaa. Ja siltä se myös näyttää.

"Dyynin" perustana on Frank Herbertin romaantrilogia (1965), joka oikeutetusti edustaa tieteiskirjallisuuden kärkeä, etenkin avaruusoopperan haastavassa alalajissa. Ison tarinamaailman sovittaminen elokuvaksi vaatii kuitenkin sekä poikkeuksellisia resursseja että taitavaa käsikirjoitusta. Tähän Villeneuvella on ollut käytössään vain edellistä. "Dyynin" käsikirjoitus on kompromissien summa niin kuin vain Hollywoodissa voi pahimmillaan käydä, niin kammottavan lattea, että aina kun näyttelijät avaavat suunsa toivoisi etteivät. 

Ääniefektit ja Zimmer-wooferit ovat kyllä niin kuurouttavan lujalla, ettei puheesta mitään erottaisikaan, jollei olisi alatekstejä.

Kun alkutekstiä ei ole uskallettu sovittaa tuoreemmaksi, on "Dyynin" sanomakin pidetty entisellään, ikään kuin komeilla kuvilla saataisiin tarinamaailmaetäännytettyä  siitä 1960-luvun Lähi-Idästä, jota Herbert käytti maailmanluontinsa perustana. 

Riittävää yritystä erottautua edellisistä "Dyynin" elokuva- ja tv-sovituksista ei ole tehty. Edelleenkin aavikkoplaneetan arabikulttuuri odottaa saavansa messiaan valkoisesta aatelisnuorukaisesta. Messiashahmo katselee muutaman minuutin youtube-hologrammeja vieraasta kulttuurista, oppii pari keskeistä vieraskielistä käsitettä, ja kelpaa heti aavikkokansan herraksi. Näin siis vuonna 1965 ja näin edelleen vuonna 2021. 

Aavikkokansaa edustavista hahmoista nostetaan etusijalle kaksi afroamerikkalaista näyttelijää (Zendaya ja Babs Olusanmokun) sekä yksi korostetusti englantia murtava latino (aina yhtä  jäykkä Javier Bardem). Nämä saavat edustaa eksoottista aavikkokansaa. Statistit pysyttelevät huiviensa ja kaapujensa takana piilossa.

"Dyyni" on tuotannoltaan hyvinkin samanlainen, ulkoisesti komea ja sisäisesti täysin hengetön filmikokemus kuin Ridley Scottin viimeiset Alien-jatkotekeleet. Lajityyppiä voisi nimittää fantasian ylisuosittua trendiä seuraillen grimdark-scifiksi. Poissa on kyberpunk-henkinen fiilistely teknologian katu-uskottavalla näyttävyydellä, tilalla ovat kauhufilmien kammiomaiset tilat ja sotafilmien raskaat materiaalit hiekankellertävine suojaväreineen.

Jostain syystä taidefilmeillä (Polytechnique ja Vangitut) aloittanut Villeneuvekin tekee ennemmin tällaista betoniheviltä kuulostavaa ja näyttävää elokuvaa – sen sijaan, että ottaisi oppia omasta ohjauksestaan Arrival (2015), joka on edelleen 2000-luvun hienoin ja vaikuttavin tieteisfilmi, jonka käsikirjoituskaan ei falskaa kuin aivan viimeisellä vartilla. 

"Dyyni" sen sijaan falskaa kaiken aikaa. Sen laajaan näyttelijäkaartiin on mahtunut liikaa Bardemin kaltaisia fakkisuorittajia, joille scifi on yhtä kuin Disneytä tai Tähtien Sotaa, mutta myös sen käsikirjoituksesta puuttuu uskallus ja näkemys, joita tämä MAAILMANRAKENNUKSELLE omistettu genre edellyttäisi. 

Jopa Villeneuven edellinen, yhtä isosti mainostettu scifi-adaptaatio "Blade Runner 2049" (2017) oli monin tavoin parempi elokuva, koska Villeneuve ei juurikaan yrittänyt ympätä tehokkaaseen kuvakerrontaansa dialogia. Heti kun joku näyttelijä (etenkin se eräs suomalainen...) avasi suunsa niin tunnelma romahti kuin kekoäly katuojaan. Mutta efektidollareiden tielle lähdettyään ei Villeneuve enää välitä mitä kuvien keskeltä kuullaan.

Eikä tässä kaikki, tietenkään. Pröts! kuuluu "Dyynin" valkokankaalta kahden ja puolen tunnin jälkeen. Niin, elokuva siinä loppuu aivopieruun kuin tv-sarjan jakso. Mitään Hollywoodille ominaista kolmen näytöksen rakennetta ei tarvita, kun katsoja jätetään kakkosnäytöksen puoliväliin odottamaan, josko sankariosan Timothée Chalamet'lta irtoaisi jokin muukin ilme kuin murjottavan teinin. Ja kun paikkalippu Finnkinon ISENSE-saliin maksaa miltei kaksikymmentä euroa, tyhmä ei ole tuotantoyhtiö, vaan asiakas joka suostuu maksamaan popcornistakin öljylitran hintoja.

Vain Hesarin fanipoikakirjoittajat voivat ihquilla tällaisista tehosteidensa volyymilla kilpailevista elokuvista. "Mestariteos", väittää Jussi Ahlroth tämänaamuisessa (17.9. 2021) arvostelussaan. Etäisesti tuo ihquilu mieleen sen SARV:n seminaarin vuonna 2005, jossa samainen Ahlroth ylisti Colossus-konsolipeliä "traagiseksi" sen vuoksi, että sitä pelatessaan hän koki "traagillisia tunteita". Ahlroth & co vähät välittävät siitä, miten moisella ihquilulla he rapauttavat sekä elokuvailmaisua että genreä koskevat odotukset. Toki "Dyynikin" on runsaasta väkivaltaisuudestaan huolimatta (tai juuri siksi) tehty ensisijaisesti 12-vuotiaalle yleisölle, mutta Ahlroth & co:n sijaisposeeraaminen kulttuuriosastossa on  suunnattu sentään lukutaitoiselle yleisölle. Miten hömppänä lukutaitoinen yleisö mahtaa pitää scifi-genren lajikohtaisia kriteereitä, jos "Dyynin" kaltainen videopelimäinen kuvapläjäys on lajia edustavan fanipojan näkemyksessä "mestariteos"?

Ihan hyvin voitaisiin palata lockdowniin, jos "Dyyni" edustaa sitä mitä koronakausi jätti meiltä elokuvista pitäviltä näkemättä.