Teatteriharjoituspäiväkirja 6

"Ei tehdä epookkia", sanoi ohjaaja. Se on toki käynyt selväksi muutenkin, mutta toisinaan se on ilmeisen kohtelias tapa muistuttaa näyttelijöille, että hevoset ovat tässä näytelmässä "hevoisuuden" edustajia samoin kuin sotilaat ovat "sotiluuden" edustajia, eikä suinkaan kansalaissodan historiallisia toimijoita.

Toinen puoli tätä poeettisen realismin tyylitietoisuutta on se, että rekvisiitasta isoin osa tehdään viitteellisesti ja että joukkokohtauksissa ei toimi joukko, vaan rytmitetty sarja joukkoon sopivia tyyppejä, etenkin erilaisia sotilaita ja eriluonteisia hevosia. Välillä se menee kovinkin koomiseksi se tyypittelyn itseisarvo, mutta keventävää huumoria sotadraama tarvitsee jos mikä.

Tänä vuonna Pirkanmaalla tulee ensi-iltaan runsaasti 1918-näytelmiä. Ne tekevät epookkia, mutta miten ne ratkaisevat historialliset totuudenvaateet, se onkin toinen juttu. "Kylmien kyytimiehessä" historia välittyy Tuurin proosakielestä, josta näyttelijät eivät saa lipsua moderneihin ilmaisuihin, vaatii ohjaaja. Tämä on hyvä eli verenpitävä ratkaisu, kun etsitään erityistävän tarinan ja yleistettävän sotahistorian kompromissia.

Kansalaissodan 1918 näyttämökuva: takana talo, edessä aseet, reppu ja perunasäkki.

Tämän viikon maanantai ja tiistai käytiin lävitse näytelmän loppuosaa. Näin näytelmäteksti saatiin käytyä koko porukan voimin toisen kerran kokonaan lävitse. Näyttämöllä tapahtuvan liikkeen suuntiin kiinnitetään tuplasti enemmän huomiota kuin siihen, mitä repliikkien sisällöt merkitsevät. Niin välineellistä dialogi on ohjauksessa. Jokaista kohtausta on käyty lävitse 3-4 kertaa: lukien ja kokeillen (ohjaaja puuttuu liikesuuntiin ja vuorovaikutukseen), mutta joka kerta useimmilla plari kädessä. Lisäksi Terhi on ohjannut yksittäisiä kohtauksia pelkästään kyseisissä kohtauksissa esiintyvien näyttelijöiden kanssa. Muutaman kerran hän on lisännyt näyttelijöitä joukkokohtauksiin ihan vain siksi, että nämä sattuvat seisoksimaan vapaina. Sisustanut historiaa.

Eilen tiistaina teatterilla oli lämpöpatterit isommalla teholla, ehkä sään pakastumisen vuoksi, ja sen huomasi heti tunnelmassa: näyttelijät olivat rennompia unohtuen vitsailemaan rekvisiitan ja lavasteiden viitteellisyydelle. Tästä sitten lähdetään kolmen viikon tauolle opettelemaan repliikit ulkoa.

Kahden viimeisen kohtauksen aikana olin jo vapaa mattikurikka-roolista, joten vertailin odotellessa näytelmän alku- ja loppukohtauksia, millainen kokonaisuus siitä tällä hetkellä on syntymässä. Hämmästyttävän tiivis paketti se on sisältääkseen koko romaanin tapahtumat. Samalla tajusin, miten vähän dialogissa kuullaan Tampereen alueisiin kohdistuvia viitteitä. Näytelmää tehdessä on kuitenkin ollut jokaisessa kohtauksessa tuntuma, että nyt ollaan Messukylässä, Kalevankankaalla, Iidesjärven rannassa tai Hatanpäällä.

Siksikin on hyvä, että epookki on niin ohuesti mukana esitysratkaisuissa: epookin henki tulee kyllä leijumaan vahvasti mukana jokaisessa 1918-näytelmässä jonka isoina kehyksinä on itse Tampereen kaupunki. Historian demonit lepattavat: "Ja Tampere palaa, katso, Ketola, Tampere palaa!"