"Naisnäyttelijä on kuin tappo: se vanhenee kymmenessä vuodessa.
Miesnäyttelijä on kuin murha: se ei vanhene koskaan."
Tämä on kuulemma vanha vitsi suomalaisissa teatteripiireissä, mutta sen syvällisempää tietoa näyttelijöiden roolittamisesta ei kuultu aiheelle omistetussa Tnp:n klubi-illassa (27.1.).
Yleisön kommenteista päätellen kiinnostusta aiheesta puhumiseen olisi ollut enemmänkin kuin tuntiin kellariklubilla mahtui. Jokin alalle vieras häveliäisyys esti alustajia ottamasta esille havainnollistavia esimerkkejä yleisimmistä roolittamisen lainalaisuuksista, tai esimerkillisistä virheistä.
Mikkelin teatterinjohtaja Katriina Honkanen ja Helsingin ylioppilasteatterin ohjaaja Sirpa Riuttala alustivat ennemmin harrastajien ja ammattilaisten eroavuuksista. Niissä vain ei ollut mitään uutta ja ajankohtaista vaikkapa dramaturgiakäsitysten muuttumiseen nähden. Edes siitä ajatuksesta ei jatkettu syvemmälle, että harrastajalle on iso ero joutua pelkästään näyttämöllä kaikkien katseiden kohteeksi, siirtyä siihen taikapiiriin äkisti normaalin katsemaailman keskeltä.
Illan näytelmänä oli yläkerrassa juuri nähty kajaanilaisten esittämä musikaali Beowulf ja Grendel. Siinä olisi ollut kylläkseen positiivisia esimerkkejä hyvästä tyyppiroolituksesta, silloinkin kun näyttelijältä puuttuvat musikaalille olennaiset ammattilaulajan lahjat. Sen sijaan Riuttala kertoili tavoitteestaan valita Tnp:lle tasaveroisten ensemblejen joukosta erilaista fyysisyyttä edustavia esityksiä, kuten vanhukset ilmaisemassa ikäistensä seksitoiveita.
Tämä fyysisyyden tematisoiminen tuntuu olevan itseisarvo niin teatteri- kuin tanssitaiteessa. Ikään kuin se olisi ainoa oikea tapa tehdä sekä korrektia että poliittista taidetta nykymaailmassa.
Honkasen kysymyksistä paras koski sitä, hakeeko harrastajateatteri mallia projektilleen ammattilaisteattereista. Sen reflektointi äkkiarvaamatta ei vain herättänyt keskustelua senkään vertaa kuin kysymys puolialastomana esiintymisestä näyttämöllä.
Muutamia ajatuksia nousi esille harrastajateatterien projektikohtaisesta työskentelymallista. Ainoa ratkaisumalli useansorttisten harrastajien suosimiseen ohi toistuvien tähtiesiintyjien oli, ilmeisestikin, monistaa isoja rooleja (tehdä viisi Marttaa ja viisi Eskoa Nummisuutareihin) tai kutsua vierailevia ohjaajia, joilla ei ole ennakkokäsityksiä talon tai harrastajareservin tähdistä.
Näillä opeilla mennään kohti analogisten taiteenmuotojen talvipimeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti