Passiivitaiteilija vai passiivijournalisti? (elämäntapa)

Eräs pitkään pyöritellyistä lautapeli-ideoista on "Finland 101", joka olisi täsmälleen kolmelle pelaajalle: jokainen edustaisi yhtä suuresta puolueesta ja joutuisi Port Royal -pelin tapaisella onnenkoettelu-mekaniikalla keräämään ääniä neljissä erilaisissa vaaleissa. Pelisysteemi on valmiina päässä, mutta mahdollisuudet tuoda siihen Suomen nykytodellisuutta houkuttavat liiaksi jotta idea alkaisi konkretisoitua (teemaa supistavien) mekaniikkojen eikä (teemaa syventävän) simulaation ympärille. Miten esimerkiksi sijoittaa 300 000 työtöntä tällaisen pelin resursseiksi? Miten käyttää ay-liikkeen ja finanssikapitalismin vastakkainasettelua osana pelimekaniikkaa?

Uutta työttömyysvuotta tyhjältä pöydältä aloitellessa "Finland 101" tuntuu läheisemmältä kuin ne luovat projektit, joihin sain joulukuussa kaksi pientä apurahaa: toisen romaania varten, toisen tietokirjan tekemiseen. On mahdotonta mieltää itseään aktiiviksi taiteilijaksi, etenkin kun hallituksen nykyinen politiikka on tämän revanssivuoden yhteydessä päättänyt kyykyttää sitä alinta yhteiskuntakastia AKTIIVI-laillaan muistuttaakseen kuka sen kansalaissodan 100 vuotta sitten voittikaan.

Minun(kaan) ei tarvitse erityisesti "kokea" itseäni passiivityöttömäksi. Riittää se, että en aamulla lähde mihinkään, missä tekisin työtä. Enintään menen lapsen huoneeseen jahka hän on lähtenyt kouluun, raivaan legokasaa pöydältä läppärini verran ja avaan koneen editoidakseni jotain eilispäivän tekstejä. Ja eilispäivän tekstejä totisesti riittää. Kymmeniä eri tavoin keskeneräisiä, niin arvosteluja, proosaa, esseitä, ja noita varsinaisia HITAAN LEIVÄN takaavia tietokirjaprojekteja.

Toisinaan menen yliopiston kirjastolle saakka. Silloin OLEN (ihan ilman kokemusta) osa sitä järjestelmää, joka tuottaa tietoa itse itselleen, kierrättää akateemisten teoriakartellien sisällä ideoita itselleen ja mussuttaa siitä nerouden vihreänä hohtavaa valoa kuin käpykaartin ikiliikkuja ikään. Yliopiston kirjastohyllyt ovat ainoa paikka maailmassa, joka pitää yllä sivistyksen toivoa tässä insinöörihallituksen pyörittämässä kapitalismipelissä. Ja mitä ihminen toivoo, siihen hän uskoo, ei muuhun.

Joulukuussa tulleet apurahat pelastivat viime vuoden budjetin viime hetkellä, sain maksetuksi perintö- ja jälkiveron niiden avulla ja vielä jäi muutama tonni tämän kevään elämiseen. Ajattelin että joululomalla voisi käydä omalla lomamatkalla, jos ei Tukholmassa niin edes Helsingissä tai Turussa teatterimatkalla. Mutta juuri Tampereelle palattua putkahti sähköpostiin leffakäsikirjan toimitettu versio tarkistettavaksi, dediksenä loppiainen. SE tuntui hyvältä: että keskellä muiden suomalaisten laiskinta ja turhinta lomailua sai istua aamusta iltaan koneella PASSIIVIJOURNALISTINA; hallituksen näkökulmasta siis (teksti)työläisenä joka ei pyri aktiivisesti luomaan uusia (journalistin) työpaikkoja.

Nyt on tammikuun toinen eikä aavistustakaan millä elää kevään jälkeen. Ei tunnu edes passiivilta.

Se, että Suomen hallitus on ulkoistanut kaikki velvollisuutensa kansalaisille, on omanlaisensa finanssikapitalismia palveleva ennätys. Ehkei siihen muu pystyisikään kuin insinööri, jolla on 17 nazguliaan kirkumassa kyykytettyjen kansojen yläpuolella ja 1000päinen suku kahmimassa kalleuksia Terraborin uumenista.