Final Portrait (elokuva)

Final Portrait (2017) on alavireinen, lähes yhteen huoneeseen mahdutettu luonnekuvaus taiteilija Alberto Giacomettista. Kolmen viikon ajan taiteilija tekee muotokuvaa amerikkalaisesta taiteensuosijasta, mr. Lordista, pyyhkii ja aloittaa yhä uudelleen tyytymättömänä kasvoihin.

Amerikkalainen seuraa läheltä vanhan taiteilijan kotielämää, jossa kylmää ateljeeta vastapäätä on yhtä kolkon näköinen makuuhuone. Kaikki on syksyisen harmaata ja veistossaven sävyttämää. Kuolemaa lähellä raahustava Giacometti suhtautuu rahaan, viiniin ja ruokaan merkityksettömänä massana joka velloo ihmisten välissä. Prostituoitu, jota hän käyttää toistuvasti mallina, on tarpeellinen välittömän luonteensa vuoksi. Pariisi vuonna 1964 ei pahemmin piirry kehykseksi.

Jää epäselväksi, miksi Final Portrait on tehty ja mitä se välittää pohjana olleesta mr. Lordin muistelmateoksesta. Näemme läheltä miten maalaus syntyy, mutta Giacomettin taidenäkemyksestä selviää vain ainaisen keskeneräisyyden välttämättömyys. Ei mikään yllätys. Mutta mitä G:n kuuluisat venytetyt ukkelihahmot oikein kätkevät? Siihenkään ei filmi tarjoa edes vihjeitä. Vaikka taiteilijaa esittävä Geoffrey Rush tekee uskottavan introvertin vanhuksen, on turha odottaa samanlaista jännittävää karikatyyriä kuin hän teki "Loistossa" (1996) pianistinerona.

Näyttelijänä tunnetulta Stanley Tuccilta tämä filmi on jo viides ohjaus. Edellisistä olen nähnyt "Blind Date" (2007) ja pidin sen pienimuotoisuudesta paljon. Nyt en erityisemmin.

Näin tämän elokuvan tänään R&A-festarilla. Olisin jättänyt sen väliin, jos olisin lukenut siitä yhdenkin rehellisen kritiikin.