2312 (romaani)

Kim Stanley Robinson on eturivin tieteiskirjailijoista viimeinen suuri utopisti ja maailmanpelastaja. Mutta mitä uutta sanottavaa Robinsonilla on ihmiskunnan tulevaisuudesta? Eikö Capital-trilogia jo iskenyt siihen "maailma 5 minuutin kuluttua" -kuiluun johon muut scifistit eivät uskalla tarttua? Tai viimeistäänkin trilogian editoitu yhteislaitos, tai vielä kertaalleen aiheen kierrättänyt New York 2140?

Vaikka en ole lukenut noita uudelleenlämmityksiä, käsitykseni KSR:n arvosta avartui luettuani epämääräisen kohteliaita arvosteluja saaneen 2312-romaanin (2012). Se on vaikuttavan perinpohjainen kuvitelma lähiavaruuden asuttamisesta, ja samalla ähmättömän laiska ja rakenteeton romaanina. Sekä laveutensa että nimensä perusteella kirjan tavoitteena on lyödä paalumerkki tähän kyseiseen vuoteen 2312: mr. Robinson kävi ja NÄKI täällä, vähän kuten Clarke & Kubrick valloittivat itselleen 2001:n.

Luin romaania iltapuhteina jonnekin sivulle 280 saakka. Mukana oli vaivatonta pysyä, koska kirjassa ei ole juonta kuin novellin verran. Sitten kirjaan oli yhtä tylsempi tarttua, ja selailin sivuja eteenpäin, bongaillen tapahtumia sieltä täältä ja lukien perusteellisemmin ainoastaan ne "extracts"-väliluvut, jotka ovat tämän kirjan kovinta scifiä, selityksiä sille miten ja miksi lähiavaruutta asutetaan. Kokemuksen perusteella suosittelisin, että 2312:n romaanina nauttiakseen (?) siitä voisi hyvin jättää välistä sivut 250-450 ja mukana tapahtumissa pysyy ihan hyvin mukana. Lopuksi voi lukea huolellisemmin sivut 451-561.

2312 jättää fiiliksen, että juoni on syntynyt kauan sen jälkeen, kun KSR:lla on ollut kuvausmateriaali planeettojen ja asteroidien asuttamista varten. Maapallon tulevaisuuden suhteen KSR:n visiot ovat selvästi tavanomaisempia ja tarkoituksettomampia verrattuna siihen miten kirjailija viihtyy muiden planeettojen KESKENERÄISYYDEN kuvittelemisessa.

Asteroideja käytetään vuonna 2312 matkustamiseen aurinkokunnan sisällä, sellaisella vauhdilla, että matka hoituu viikoissa. Tämä onkin ehkä isoin scifistinen keksintö, jolla "domestikaalinen avaruusooppera" saadaan toimimaan suht tiiviinä maailmana. KSR tuntuu itsekin ihastuneen eniten näiden asteroidialusten eroavuuksien kuvaamiseen, joten niistä löytyy kaikenlaisia taskuversumeita, mukaanlukien pöljä "sexliner", joka on ihan turha yritys virittää kirjan tunnelmaa eksoseksillä. Myös Maasta pelastettavan sivuhahmon osuudet ovat täysin turhia, vaikka niillä tuodaankin juoneen lisää odotettavaa ja hieman arkisuuttakin superihmisiltä tuntuvien päähyvisten lisäksi.

Joku toinen, tai oikeastaan kuka tahansa toinen scifi-kirjailija käyttäisi näin näppärästi tiivistetyn maailman sotilaallisen konfliktin tarinointiin, mutta KSR ei ole koskaan tuntenut  vetoa sellaisiin tarinoihin. Konfliktit ovat hänelle kiinnostavampia sisäpoliittisina ja kulttuurien välisinä jännitteinä, joihin ei oleteta koskaan löytyvän juonenmukaista "lopullista" ratkaisua. Päinvastoin, KSR:n maailmojen REALISTISUUS on niiden prosessimaisuudessa ja loputtomassa dialogissa yhteisöjen sisällä. Siksi yrityskin kuvailla väkivallalla ratkaistavaa konfliktia, kuten Aurorassa tapahtui, näyttää KSR:n tekemänä verraten kömpelöltä ja väkinäiseltä.

Ison mittaluokan visioijana ja visioiden tiivistämisessä rykelmään keskeisiä uudiskäsitteitä 2312 on romaani omassa luokassaan, jopa komeampi kuin keväällä lukemani, oikeasti juonivetoinen Aurora (2015). Sen tärkein vaikutus voi kuitenkin olla välillinen, oppituntina muille avaruusscifin kirjoittajille.

Tämä kirja voi kyllä olla viimeinen mitä KSR:n tuotannosta luen. Arvostelujen perusteella Galileo's Dream (2009) on väliaskel hörhömpään suuntaan eikä Auroran jälkeen kirjailijalla liene mitään uutta aihealuetta mitä valloittaa. Kirjallisten keinojen kokeilussa 2312 on hyvä yritys tuoreuttaa eeppisen mittaluokan romaanikerrontaa, mutta tekoälyn näkökulmaa jäljittelevät jaksot (listaukset, katkelmat ja virkerakenteeton kerronta) tuntuvat yhtä avuttomalta kokeilulta kuin Aurorassa. KSR tuntuu saapuneen scifistisen horisonttinsa rajalle monella tapaa.

*

Samaan aikaan viidakossa: Agricolassa on ilmestynyt arvosteluni amerikkalaisen bell hooksin pamflettiteoksesta Rakkaus muuttaa kaiken (2017) sekä Kiiltomadossa arvosteluni amerikkalaista povitähdelle omistetusta novellikokoelmasta Marilyn, Marilyn (2017).