Passengers (elokuva)

Vasta 90-luvulla tällaiset "Passengers'in" tapaiset elokuvat siirtyivät tv- ja B-filmeistä isojen tuotantojen sarjaan. Tietokonetaustat olivat spektaakkelimaisen näyttäviä scifi-genren tarpeisiin, ja yleisötakuuksi riittivät tähdet, joilla oli taustaa genrefilmeissä. Tällaisen genreperinnön rasitteet tuntuvat vielä pitkään.

"Passengers" voisi olla kelpo tapaus idealabramaisena tv-filminä tai dvd-palana, etenkin jos siitä editoitaisiin puoli tuntia tyhjäkäyntiä. Genreä tuntevan käsikirjoittajan avulla sen novellimaisesta idealeikistä olisi voinut saada jopa erinomaisen B-tuotannon millä vuosikymmenellä tahansa. Olisin valmis ostamaan elokuvan nimeen yltäneen ideametaforan ihmisestä oman elämänsä matkustajana tai kapteenina.

Nyt tuotantoarvot jyräävät outouttamisen mahdollistavan avaruusromanssin, jossa ei ihan kehdata sanoa, riittääkö yksi partneri 90 vuoden tarpeisiin.

Avaruusromanssissa taika on suhteellista.

Tällaisenaan "Passengers" on rutiinimaista silmäkarkkia, joka luottaa liiaksi isojen tähtien kasvoaikaan. Lopputulos on kuin "Yksin Titanicilla 2". Spektaakkelisinta siinä on Jennifer Lawrencen täydellinen blondivartalo, jota esitellään vähintään parissakymmenessä vaatekerrassa, mm. verkkobikineissä, mikä käänteisesti perustelee uima-altaan osana tähtialuksen varusteluja. Jumppasalia ei sen sijaan näy 5000 matkustajan aluksella, joten Chris Pratt bodaa hymyään.

Tympeintä tässä filmissä ei kuitenkaan ole scifistinen onttous vaan utopiointi valkoisen herrarodun etuisuuksista ihmiskunnan edustajana, taas kerran. Kirjallinen sf on valovuosia edellä tätä patetiaa.