Yön eläimet (elokuva)

Indiewood hakee uskottavuutta antimainoskuvalla

"Yön eläimet" on elokuvana yhtä kiinnostava kuin vastenmielinenkin, mutta tässä ristiriidassa ei ole mitään samalla tavoin omaperäistä kuin David Lynchin filmeissä, mihin tätä elokuvaa on hyvästä syystä nähnyt verrattavan.

"Yön eläimet" on niitä taidefilmejä, jotka poseeraavat katsojalle näyttelijätähtiensä apeudella, hieman kuten Cronenberg "Map to the Stars" -elokuvallaan, mutta myös väkivallan graafisuudella. Tom Fordin tavoitteet ovat yhtä ilmeiset kuin em. ohjaajilla: myydä elokuvansa alati kasvavalle Hollywood-indien yleisölle, joka on liian laiska etsiäkseen oikeita taidefilmejä.

Toisaalta, ei tämä "Yön eläimet" (Nocturnal Animals, 2016) helpoimmasta päästä ole indiewood-filmiksikään.

Kahta tarinaa niveltävä kerronta ei anna suoria selityksiä sille, miten päähenkilö Susanin lukema romaani pitäisi tulkita sen perusteella, millaisena tarinana se avautuu siitä pitäen, kun Susan avaa käsikirjoituksen. Tavallaan kyse on sisäiskertomuksen tarjoamista symboleista kehyskertomukselle. Ongelmalliseksi tulkinnat tekee se, että se sisempi on väkivaltainen sieppaus- ja kostotarina, kun taas siinä ulommassa aiheena on seurapiirirouvan elämänpettymys. Mikä kaikki sisäiskertomuksessa on Susanin kuvitelmien täydentämää?Millainen tematiikka suhteuttaa nämä tarinat toisiinsa?

Vastaus: vieraantumisen tematiikka, juuri niissä typistetyissä, epäpoliittisissa aiherajauksissa mitä indiewood on itseruoskintaa harjoittanut

"Yöeläimeksi" kutsuttu seurapiirirouva Susan (Amy Adams) on karikatyyrimäinen hahmo, joka on rahojensa avulla ympäröinyt itsensä taiteella, mutta ei ymmärrä mitä elämästä oikein puuttuu. Susan on vieraantunut siitä yhteiskunnasta, joka elokuvan alkuminuuteilla hahmotetaan liikennesolmuna hänen ympäristökseen, mutta myös seksuaalisuudestaan ja sukupuolestaan.

Sisäiskertomusta, sellaisena kuin se on tarkoitettu viestiksi Susanille hänen nuoruudenrakastetultaan, olisi kai siis luettava torjutun paluuksi: rakkauden torjuessaan ja rahaan tarrautuessaan Susan on pyyhkäissyt sukupuolen ja seksuaalisuuden merkityksen elämästään.

Elokuvan nimi viittaa siihen, että Susan olisi pohjimmiltaan samanlainen vaistojensa johdattelema saalistaja kuin sisäiskertomuksen (yöllä saalistavat) texasilaiset punaniskat, mutta ei ole uskaltanut antautua häntä ymmärtävälle miehelle, kirjailijalle. Sisäiskertomuksen onneton mieshahmo on nimittäin Susanin kuvitelmissa samannäköinen kuin hänen muistojensa rakastettu, ja saman näyttelijän (Jake Gyllenhaal) esittämä. Sen sijaan sisäiskertomuksen naishahmoa esittää toinen näyttelijä (Isla Fisher).

Mikään tämän elokuvan tuplarakenteessa ei kuitenkaan perustele sitä, miksi ihmeessä sisäiskertomuksen väkivalta täytyy esittää niin perinpohjaisesti ja mihin tarkoitukseen se ylipäänsä on niin pitkä? Onko kaikilla sisäiskertomuksen hahmoilla joku vastaavuus Susanin sisäisessä maailmassa tai edes menneisyydessä? Mitä ihmiselämän ominaisuuksia edustavat etsitty rikollinen ja kovanahkainen sheriffi?

Tällaiset kysymykset ovat "Yön eläinten" kohdalla turhauttavia, vaikka väistämättömiä. Susanin galleriaksi sisustama elämäntapa on sisäiskertomuksen mysteeriin nähden helppoa vitsailua siitä, miten tällainen ihminen ostaa abstraktia taidetta ja palkkaa kyynisiä uranaisia oman vieraantuneisuutensa ulkoiseksi kuvaksi. Ohjaaja-käsikirjoittaja Fordilta se voi olla sisäpiiriläistä piruilua kaudestaan Guccin muotisuunnittelijana.

No, helposta on helppo pitää. Katsoin tämän elokuvan mieluummin ja vaivattomammin kuin Fordin edellisen henkilökuvauksen, "Single Man" (2006). Kepoisan kauhean jännitystarinan ohella tästä elokuvasta ei vain jää oikein mitään mieleen. Paitsi Adamsin ja Gyllenhaalin maskeeraus kaksikymppisiksi opiskelijoiksi. Kiinnostavuus ei heidänkään kohdallaan ole näyttelijäsuorituksen vivahteissa, vaan siinä miten heidät on saatu esittämään omia karikatyyrejään pidättyväisesti.

Kontrastit ovat tämän elokuvan esteettinen itseisarvo. Kaunistellun kuvapinnan riettaaksi vastakohdaksi asetetaan Aaron Taylor-Johnsonin esittämä texasilainen nilkki ja tämän edustama.... eeh, saasta. Vai milloin viimeksi olet nähnyt naturalistisen kuvauksen kakalla käymisestä - aurinkokuistille asennetulla pöntöllä?