Verhoeven rakentaa Huppertin 49-vuotiaasta masokistijohtajasta niin kummallisen oirekimpun kuin kasarieksistentialismin farkkulähettilään teksti antaa myöten. Philippe Djian muistetaan parhaiten Betty Bluen kirjoittajana, ja samaa sarjaa Ellen pohjatarina on seksismissään.
Keskushenkilö Michelle, tarinan elle eloton, on joukkomurhaajan tytär ja luuserikirjailijan ex-vaimo, joka on kanavoinut kirjallisen asiantuntemuksensa ja suhteellisuudentajuisen nihilisminsä konsolipelien tuottamiseen. Michelle käyttää hyväkseen ystävänsä ja naapurinsakin miestä, paheksuu äitinsä nuorekkuutta ja poikansa naiiviutta, ja vihaa nautiskellen miesten seksinälkää. Tällainen kliseiden vyörytys on Djianille tyypillistä ja hämmästyttävän sujuvasti ne ketjuttuvat samaan elokuvaan kun miljöönä on ranskalaisen taidefilmin sarkasmilla suolattu porvarislähiö. Hyvin ne kyllä sovittuivat elokuvaksi myös Betty Bluessa, jossa värien, musiikin ja seksikohtausten vyöryissä näyttelijät uskoivat hillittömiin hahmoihinsa.
 |
| Ohjaaja rakentamassa feminististä roolihahmoa. |
Juoni rakentuu sen ympärille, miten Michelle keksii raiskaajansa persoonan, vaikka enimmän aikaa Elle näyttää ihan miltä tahansa ranskalaiselta perhedraamalta. Hiottu pilailu blondien pyhimysmäisyydellä (jopa neitseellinen raskaus!) on merkki siitä, että Verhoevenin satiirintaju ei ole edennyt juonen ehdoilla. Lonkeroporno taas merkki siitä, että ohjaaja luottaa edelleen enemmän efekteihin kuin sivuhahmoihinsa.
Dekkarimainen juoni, seksuaalisesta väkivallasta puhumattakaan, tuntuvat tässä kaksituntisessa elokuvassa täysin tarpeettomilta. Mutta filmin kiero lumous tuleekin siitä, että Huppert on täysin luonteva näin pöljässä juonessa. Hänen hymyssään on kymmenen vivahdetta, ja sama tuttu sanoma: "Häpeä ei estä ihmisiä tekemästä mitään".
Miten monikerroksinen provokaatio Elle on 78-vuotiaalta Showgirls-ohjaajalta jää ehkä sittenkin sen jalkoihin mitä 63-vuotiaalla Huppertilla on missiona tähän filmiin ryhdyttyään. Vain tämän metaerottelun varassa Elleä voi suositella katsottavaksi.
Katsoin vasta nyt. Elle on joissain yhteyksissä määritelty jännityselokuvaksi, mutta sitä se ei tietenkään ole. Tässä ei kuljeta päähenkilön johdattamana mihinkään ratkaisuun; hän ei ratkaise eikä oikeastaan edes valitse mitään. Ratkaisu pikemminkin tapahtuu hänelle, ja kun se tapahtuu, elokuvan ydin vasta paljastuu. Se mikä tässä on oleellista, ei ole raiskaajan henkilöllisyys, vaan päähenkilön paljastuminen itselleen. Oikeastaan raiskaajan voisi yhtä hyvin ajatella sisäiseksi demoniksi, eikä mikään muuttuisi; hän on epähenkilö.
VastaaPoistaEllessä en eläytynyt mihinkään vaan havainnoin patologiaa. Katseeni oli kylmä. Seksi ja identiteetti on tämän elokuvan ydin. Se on sukua Haneken Pianonopettajalle, muunnelma samasta teemasta. Lopun keskustelu raiskaajan lesken kanssa on absurdi. Tulkitkoon sen sitten kukin miten haluaa.
T. Juha
Dramaturgisesti elle tuntuu mitätöivän itsensä, se tyhjenee kuluessaan ja jäljelle jää vain michélen tyhjä hahmo. Tämä ei siis ole heikkous, koska uskon sen olevan erittäin harkittua.
PoistaYritin katsoa kesällä "Ellen" uudestaan devarilta. Huomasi, miten tarinavetoinen filmi kuitenkin on, kun henkilökuvaus ja elokuvallinen kerronta itsessään eivät ole tarpeeksi kiinnostavia. Ne pelifirmaan sijoittuvat kohtaukset näyttivät nyt aivan älyttömiltä ja ajastaan jääneiltä, ei retroiluna vaan kömpelyyksinä.
VastaaPoistaJälkikäteen on tullut kyllä mieleen, että "Elleä" olisi pidetty kriittisenä puheenvuorona jos se olisi ollut naisohjaajan tekemä. Verhoevenin ohjauksena näkökulma on provosoiva valinta eikä sitä muutoin voi katsoa taustan tietäessään. Jos taas Tekijä olisi ollut kuka tahansa muu miesohjaaja JA jos pääosassa olisi ollut kuka tahansa muu ranskalainen naisnäyttelijä, elokuva olisi kuitattu "kiinnostavana yritelmänä".