Aivan hyvin syin voisi nimetä Steve Jobs -filmin viime vuoden parhaaksi elokuvaksi, koska kaikista tuoreista elokuvista se on ainoa, jonka voisi katsoa välittömästi uudelleen ja nauttia siitä lähes yhtä tuoreena. Niin täydellisesti tikittäväksi konetarinaksi se on rakennettu.
Ja onhan se silti saavutus elokuvalta, jossa ei tapahdu kerrassaan mitään, ja jossa dialogikin on olemassa vain valmistellakseen ihmiskuntaa teknologian passiiviseksi loppukäyttäjäksi.
Teemansa vuoksi tätä elokuvaa voisi kreditoida myös viime vuoden parhaaksi tieteisfiktioksi.
Steve Jobs on biopic2.0-formaattiin tehty elämäkertakuvaus, nykypäivälle ominainen tapa keskittyä lapsuudesta vanhuuteen -juonen sijaan niihin muutamiin ratkaiseviin tilanteisiin, joissa merkkihenkilö pendelöi julkisuuden kerrosten välissä. Steve Jobs, jos kuka, on paras mahdollinen esimerkki tällaisesta merkkihenkilöstä, äijämäisen autistisesta ihmisluonteesta, jota myös nörttiydeksi kutsutaan.
Ihmiskuvansa ansiosta tätä elokuvaa voisi kreditoida myös kaikkien aikojen parhaaksi, definitiiviseksi nörttifiktioksi. Tämä elokuva osaa esittää sekä scifin että nörttifiktion kannalta juuri oikean metakysymyksen teknologian vaikutuksesta sosiaaliseen elämään: kuinka paljon ihmiset todella haluavat säätää laitteitaan ja kuinka avoimia niiden tietojärjestelmien tulisi olla?
 |
| Nörtit huitovat paljon, koska eivät uskalla halata toisiaan |
Kolmeen taistelukohtaukseen perustuva draamarakenne on elokuvissa tuttua lähinnä urheilufilmeistä. Steve Jobsin kohdalla kyse on siitä urheilusankaruuden versiosta, jossa miltei-mestaruuden-saavuttanut vanha luonnonlahjakkuus palaa uudelleen areenalle, häikäisee taidollaan kaikki epäuskoiset ja heruttaa kyyneleet perheenjäseniä muistuttavien luottoläheistensä kasvoille.
 |
| Kuvassa Steven tyttäret... mutta kumpi on prototyyppi? |
Jobsin kohdalla Sorkin on voinut valita varsin vaivattomasti kolme keskeistä julkistustilaisuutta, missä kapellimestariksi itsensä esittelevä Jobs haastaa tietokonemarkkinat kolmella täydellisellä nörttifetissillä: rastaanpöntöksi kutsutulla Apple Macintosh -koneella, monoliittimaisella NeXT-kuutiolla, ja lopulta sinihohtoisella iMacilla.
Ratkaisevaa elokuvan rytmille on se, miten näitä julkistustilaisuuksia (1984-1998) käytetään sankaruuden käsittelemiseen.
Voittajan paluu -elämäkerroissa ei koskaan kuvailla urheilusankarin fyysistä ylivoimaisuutta, vaan hänen sankaruutensa mittarina on ITSELUOTTAMUS, tuo amerikkalaisen elämäntavan tärkein uskonkappale.
Samoin Steve Jobs -tarinassa, ainakin Sorkinin versioimassa, ratkaisevaa on itseluottamus: Jobsin täytyy kyetä tunnustamaan naisolennoille (ensin äitimäiselle ex-tyttöfrendille, sitten vaimomaiselle sihteerileen, sitten tyttöfrendimäiselle tyttärelleen) tunteensa ja läheisyydentarpeensa. Miljonääri Steve Jobsin getsemanehetki tapahtuu kattoparkkipaikalla: siellä hän äärimmäisen epänörttimäisen eleen tehdessäänkin kykenee säilyttämään kasvonsa ja koskemattomuutensa SULJETTUNA JÄRJESTELMÄNÄ, ja esiintymään sen jälkeen miljoonille nörteille aivopyörän ruumiillistumana.
Tämä kaikki mitä Danny Boylen täydellisesti orkesteroimassa elokuvassa kerrotaan, tapahtuu tietysti ennen läppärivallankumousta ja älypuhelimien aamunkoittoa. Mutta Steve Jobs oli, tämänkin elokuvan mukaan, se messias, joka ennusti autistisen aivopyöräelämäntavan ilosanomaa koko maailman keskiluokalle: teistä kaikista on tuleva nörttejä ja nämä coolit koneikonit ovat erottava teidät aasialaisten halpislaitteiden käyttäjäköyhällistöstä.
Jep, Steve Jobs -elokuva ei merkittävästi eroa Boylen Slummien miljonääri -elokuvan (2008) sanomasta. Samanlaista ideologista paskaa se lapioi katsojiensa päälle - mutta toteutus on hengästyttävän upea ja käsityöläismäisen kauniisti kirjoitettu. Ja saahan sitä katsellessa ajatellakin, ihan itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti